UnDuwikko ei yhtään osaa sanoa, että onko lahjoja vai pitäisikö mennä äitiysloman päätteeksi oikeisiin töihin. Joten arvostelkaa, ruoskikaa, antakaa vinkkejä.
(Loppu tossa tekstissä on kökkö ja lässähtää, mutta toi on tommonen harjotelma vaan ja kirjoitin sen ihan fiilispohjalta se kummemmin miettimättä jne ja seliseli)
...
Huone numero 62. Istuin tuon hotellihuoneen sängyn reunalla ja otin vastaan kaipauksen orgasmia lähentelevän huipentuman. Vuosien sielua poltteleva ikävä oli löytänyt piikkinsä, huippukohdan, joka värisytti ruumiini kaikkia kolkkia syvimpiä sopukoita myöten.
Kaupunki oli sykkivän kuuma. Se huokaili välillä levottomasti, kuin kutsuen rakastettuaan toteuttamaan syntejä, koskettamaan kiellettyjä osiaan, paheiden suloisesti turmelemia jäseniään.
Ja tuon villin huokailun takana häivähti slaavilainen melankolia, alakuloinen tietoisuus siitä, ettei yksikään uusi rakastaja olisi yhtä hyvä kuin se ensimmäinen, ainoa, joka osasi kuiskata korvaan juuri ne oikeat sanat.
Tuon kuuman ja tunkkaisen kaupungin vanhassa keskustahotellissa minä siis ryvin ikävässäni. Lähes kaipauksellani elostelevasti olin varannut juuri tuon hotellin juuri tuon huoneen ja juuri tuolle illalle, sillä halusin tavoittaa vielä kerran edes jotain siitä ajasta, jolloin minun ei tarvinnut ikävöidä sinua.
Nuo ajat, ne olivat lyhyitä ja hetkellisiäkin, mutta silloin minulla oli vielä mahdollisuus jättää kaikki muu, taipua käsiesi hyväilylle. Silloin minä tunsin olevani nainen, jota rakasti todellinen mies pyyteettömästi, ei niin kuin nämä muut, jotka takertuivat kiinni, vangitsivat tympeään häkkiin.
Pakotin itseni nousemaan ylös huoneen sängyltä. Seisoin tovin peilin edessä tarkastelemassa kasvojani. Meikit olivat hieman matkustuksesta kulahtaneet ja hiukset läsähtäneet, mutta kaikista niistä puutteista huolimatta olin kai vielä melko kaunis, vaikkakin kasvoilla joskus leikkinyt nuoruuden elämänhalu ja silmien utelias pilke olivatkin vaihtuneet pettymysten ylpeäksi tekemään raukeuteen, joka teki luomista raskaat ja huulista tiukemmin yhteen puristuneet.
Mustaa trenssiä ympärilleni kietoen astuin ulos. Kaupunki flirttaili kutsuvasti, mutta en jaksanut vastata sen kutsuun. Halusin olla yksin, muistella ja jättää hyvästit. Oli pakko jatkaa eteenpäin, yrittää laskea irti muistoista, jotka jokailtaisella kummittelullaan tekivät minut sairaaksi, vuosi vuodelta heikommaksi.
En enää osannut elää muistojeni kanssa enkä tiennyt, mitä olisin voinut tehdä. Ajattelin, että jonkinlinen shokkihoito, paluu sinne, missä muistot syntyivät, auttaisivat minua päästämään niistä viimeinkin irti.
Kuitenkin siinä kadulla kuumaa ilmaa hengittäessäni en ollut enää ollenkaan niin varma siitä, olinko arvioinut oikein terapiani vaikutukset minuun.
Jokainen kadun kulmaus, ovi, yökerho, tunneli, katusoittaja, ravintolan sisäänheittäjä... ne kaikki muistuttivat sinusta. Sanotut sanat, korvaan kuiskatut lausahdukset, kaulalle painautuneet huulet... ne vöyryivät muistoina tajuntaan, löivät avokämmenellä päin kasvojani ja ravistivat mieleni epätodellisuudesta pois. ”Etkö nyt jo tajua mitä menetit”, muistoistani syntynyt järki huusi minulle. ”Harva kohtaa koskaan mitään sellaista, mitä teillä kahdella oli”, järjen lahjomaton ääni suorastaan kiljui korvaani, oli tehdä hulluksi.
Kyllä minä tiesin, en vain halunnut tiedostaa. Sen tiedostaminen tuntui aivan liian raskaalta, myöntäminen suurimmalta nöyryytykseltä ja toisaalta menneisyyden tunnustaminen tuntui turhan loppulliselta, kuin viimeisen pisteen tarinamme loppuun painamiselta.
Vaikkakin juuri sitähän minä kaipasin. Oli mentävä eteen päin ja laskettava menneistä irti, lukittava ne muistojen rasiaan ja ehkäpä joskus oppisin muistelemaan vailla synkkyyden luomaa kakofoniaa.
Muistojeni mustiin aaltoihin vaipuneena minä kuljin katujamme eteenpäin enkä edes huomannut, että minua seurasi harmaa silmäpari. Vasta taidemuseon rappusille istuessani kohtasin aukion laidalle seisahtuneen mieshahmon, jonka ryhdikkäästä olemuksesta en voinut erehtyä.
Sinä seisoit siinä ja sinussa oli jotain valtavan surullista. Olit kuin piesty koira, joka takertui epätoivoisesti ylpeytensä rippeisiin. Olisin halunnut heti juosta luoksesi ja silittää sinusta maailman kolhut pois, kuiskata korvaan, että kaikki on nyt ihan hyvin.
Toisaalta halusin kääntyä, pinkaista karkuun enkä ollut edes varma, olitko se todella sinä vaiko muistojen alitajunnassani kyhäämä kurja aave.
Lähestyit, minä jähmetyin kun en muutakaan osannut tehdä.
Mitä sinä täällä, kysyit teennäisen rempseästi hymyillen.
Minä... öööh... lomalla, vastasin miettien, että työmatka kuullostaisi naurettavalta.
Oletko yksin, utelit ja sytytit tupakan. Vilkuilit minua kulmiesi alta ja silmissäsi oli ilkikurinen pilkahdus, aivan kuin olisit tiennyt matkani naurettavan syyn.
Olen, tämä oli vaan sellainen hetkellinen mielijohde tämä matka, sönkötin ja selittelyni saivat koko jutun näyttämään vielä tyhmemmältä.Tottakai sinä tiesit miksi olin täällä nyt, muistithan sinäkin tuon kesäkuisen viikonlopun.
Saanko viedä sinut kahville, kysyit hetken jotain mietittyäsi. Nyökkäsin kutsuusi hyväksyvästi ja seurasin sinua pieneen kahvilaan. Sinä tilasit minulle cappuccinon ja palan suklaakakkua ja tiesin, että muistit.
Ajatella, että siitä on jo vuosikymmen, sanoit lopulta.
Ai mistä, esitin tyhmää.
Vilkaisit minuun huvittuneena ja kumarruit minuun päin.
Meillä oli aika hauskaa yhdessä, eikö?
Hörppäsin kahviani ja nieleskelin sen mukana vatsaani jossain pääni sisällä pyörivät kyyneleet, jotka uhkaavasti yrittivät nousta kohti silmiäni. Tunsin itseni typeräksi, että olin jäänyt vuosiksi rypemään ikävään.
Minne elämä on sinut heittänyt? Kysyit kuin vaistoten minun alakuloisuuteni.
Siellähän minä edelleen... naimisissa, lapsia, omakotitalo.
Keskiluokkaista perhehelvettiä, naurahdit surullisesti ja jatkoit – minulla ei ole enää ketään.
Olin hiljaa hetken. Muistin, kuinka läheisesi jättivät sinut, jotkut kuolivat, jotkut vaan menivät pois. Itkit silloin, ainoan kerran osoitit heikkoutesi. Minä suljin sinut syliini ja lupasin, etten jättäisi sinua koskaan.
Siltikin minä jätin. Minäkin menin pois, kun luulin maailman pystyvän tarjoamaan minulle jotain muutakin. Tai että minä osaisin ottaa maailmasta sellaisen herkullisen siivun, josta nautiskella. Uskoin, etten tarvitse ketään.
Mutta minä tarvitsin ja tartuin ojennettuun pelastusrenkaaseen kaksin käsin. Haukoin henkeä kauhuissani, otin hädissäni vastaan sen, mitä oli tarjolla.
Ja niin minusta tuli vaimo ja äiti. Aikaan ja paikkaan sidottu, jonka pyrkimykset tukahduttaa kaipaus vapautta ja elämää kohtaan purkautuivat yksinäisiä öitä synkistävinä kyyneleinä.
Ahneen loppu ei ole koskaan hyvä, sen minäkin olin oppinut.
Ei ole kauhean hyvin ollut... asiat, totesin.
Niin, minä tiedän. Ei sinua olisi tuollaiseen pitänyt... sanoit lohduttavasti.
En halua tuomita, mutta en ymmärrä mitä ajattelit, kun rupesit kotista leikkimään. Minä olin varma, että kun lähdit, palaat voittajana, teet jotain suurta.
Painoin katseeni kahvikuppiin. Sanasi kuulostivat kylmiltä, kuten totuus yleensä on.
Lähdetään, sanoit lopulta. Nousin kuuliaisesti ja seurasin sinua ulos. Kuljimme halki kaupungin laitojen ja pysähdyime oluttupaan juomaan huurteiset.
Anna minulle anteeksi, sanoin koruttomasti.
Olen antanut jo vuosia sitten, hymyilit armollisesti - luulen, että olet velkasi maksanut ja maksat vielä pitkään.
Niinhän se on...
Mutta ei ajatella sitä tänään. Ollaan vaan, niin kuin silloin kun olimme täällä viimeksi, hymähdit.
En tiedä..., epäröin hieman.
Mietin huomista päivää, eron raastavaa hetkeä. Kipua, joka yltyisi ja jättäisi vasta haudassa rauhaan. Tämä ei ollut sitä, mitä olin hakenut.
Älä viitsi. Tiedän, että sinäkin kaipaat minua. Ja minä kaipaan sinua. Nyt meillä on ehkä viimeinen mahdollisuus jättää kaipaus hetkeksi oman onnensa nojaan.
Älä houkuttele.
Tilasit toiset oluet. Halusit saada minut rentoutumaan, unohtamaan todellisuuden. En taistellut vastaan, tartuin kutsuusi ja minut valtasi onnellisuuden tunne, joka vastasi ehkä sitä armoa, jonka roviolle poltettu marttyyri tunsi, kun Jumala otti hänen tuskastaan palasen kannettavakseen.
Juopuneena oluesta, elämästä ja sinusta, minä tartuin käteesi ja johdatin hotelliin. Huone otti meidät avosylin vastaan, haalisti kuluneet vuodet ja tuntui, kuin siitä olisi ollut vain hetki, kun kaksi nuorta rakastavaista kaatui tuohon nyt jo niin nukkaantuneeseen vuoteeseen käsissään koko maailma seikkailuneen.
Sille samalle vuoteelle kaaduimme nyt. Riisuin itseni ujostellen, elämä oli jättänyt jälkensä.
Kätesi olivat samat, vaikkakin aikojen karheus tuntui niissä.
Tiesit, kuinka koskettaa. Muistit ja muistelit ihollani ja minä huokailin käsissäsi. Kun suljin silmäni, tunsin olevani taas nuori ja kaunis, haluttava ja himokas. Sinä olit ruskettunut ja hopeinen kaulaketjusi hehkui tummaksi paahtunutta rintaasi vasten.
Sovimme täydellisesti yhteen. Edelleen sovimme. Aika ja elämä ei ollut sitä muuttanut. Palaset loksahtivat kohdalleen ja olimme taas yhtä, tuhatpalainen puzzle.
Aamulla avasin silmäni ja kohtasin lohduttoman tyhjyyden. Sinä olit mennyt tai sitten sinua ei ollut edes olemassakaan. Epäilin sitäkin.
Kävelin suihkuun ja annoin kuuman veden hehkuttaa ihoni punaisille läikille. Pukeuduin ja päätin jättää aamiaisen väliin.
Istuin sängyllä polttaen tupakkaa, joka maistui kuivalle. Aski oli pyörinyt käsilaukussani kuukausia, vai olivatko ne vuosia, en ollut ihan varma.
Ulkona minut otti vastaan sade, joka tuntui yltyvän jokaisella askeleellani.
Korkealla mäellä oli näköalatorni. Se houkutteli minua mainoksillaan ja päätin nousta ylös. Hissi kuljetti minua nytkähdellen, ylhäällä soi radiosta uusin diskohitti.
Kahvikupin takaa tuijotin maisemia. Kaivoin taskustani puhelimen, jolla kirjoitin lyhyen tekstiviestin.
Kahvikupin tyhjennettyäni siirryin ulos näköalaterassille. Seisoin siinä hetken. Tuuli sotki hiukseni ja sade meikkini, mutta en enää välittänyt.
Nousin kaiteelle ja katselin alhaalla avautuvaa puistoa. Tiputin kenkäni kaiteen raosta. Se tippui villisti kieppuen ja laskeutui pehmeästi ruohokentälle.
Kiipesin kaiteen ulkopuolelle ja kaiteesta käsillä puristaen kurottauduin eteen. Joku huusi takanani ja laskin irti.
Vartoloni valui ilmojen halki alas. Sadepisarat yrittivät ohittaa minut, mutta otin ne kiinni. Alhaalla näin kasvosi, ne hymyilivät minulle ylpeinä, olinhan vihdoin ottanut vapauteni.
Ja se tekstiviesti, sen lähetin miehelleni. Tämän kirjoitin sinulle.
(Loppu tossa tekstissä on kökkö ja lässähtää, mutta toi on tommonen harjotelma vaan ja kirjoitin sen ihan fiilispohjalta se kummemmin miettimättä jne ja seliseli)
...
Huone numero 62. Istuin tuon hotellihuoneen sängyn reunalla ja otin vastaan kaipauksen orgasmia lähentelevän huipentuman. Vuosien sielua poltteleva ikävä oli löytänyt piikkinsä, huippukohdan, joka värisytti ruumiini kaikkia kolkkia syvimpiä sopukoita myöten.
Kaupunki oli sykkivän kuuma. Se huokaili välillä levottomasti, kuin kutsuen rakastettuaan toteuttamaan syntejä, koskettamaan kiellettyjä osiaan, paheiden suloisesti turmelemia jäseniään.
Ja tuon villin huokailun takana häivähti slaavilainen melankolia, alakuloinen tietoisuus siitä, ettei yksikään uusi rakastaja olisi yhtä hyvä kuin se ensimmäinen, ainoa, joka osasi kuiskata korvaan juuri ne oikeat sanat.
Tuon kuuman ja tunkkaisen kaupungin vanhassa keskustahotellissa minä siis ryvin ikävässäni. Lähes kaipauksellani elostelevasti olin varannut juuri tuon hotellin juuri tuon huoneen ja juuri tuolle illalle, sillä halusin tavoittaa vielä kerran edes jotain siitä ajasta, jolloin minun ei tarvinnut ikävöidä sinua.
Nuo ajat, ne olivat lyhyitä ja hetkellisiäkin, mutta silloin minulla oli vielä mahdollisuus jättää kaikki muu, taipua käsiesi hyväilylle. Silloin minä tunsin olevani nainen, jota rakasti todellinen mies pyyteettömästi, ei niin kuin nämä muut, jotka takertuivat kiinni, vangitsivat tympeään häkkiin.
Pakotin itseni nousemaan ylös huoneen sängyltä. Seisoin tovin peilin edessä tarkastelemassa kasvojani. Meikit olivat hieman matkustuksesta kulahtaneet ja hiukset läsähtäneet, mutta kaikista niistä puutteista huolimatta olin kai vielä melko kaunis, vaikkakin kasvoilla joskus leikkinyt nuoruuden elämänhalu ja silmien utelias pilke olivatkin vaihtuneet pettymysten ylpeäksi tekemään raukeuteen, joka teki luomista raskaat ja huulista tiukemmin yhteen puristuneet.
Mustaa trenssiä ympärilleni kietoen astuin ulos. Kaupunki flirttaili kutsuvasti, mutta en jaksanut vastata sen kutsuun. Halusin olla yksin, muistella ja jättää hyvästit. Oli pakko jatkaa eteenpäin, yrittää laskea irti muistoista, jotka jokailtaisella kummittelullaan tekivät minut sairaaksi, vuosi vuodelta heikommaksi.
En enää osannut elää muistojeni kanssa enkä tiennyt, mitä olisin voinut tehdä. Ajattelin, että jonkinlinen shokkihoito, paluu sinne, missä muistot syntyivät, auttaisivat minua päästämään niistä viimeinkin irti.
Kuitenkin siinä kadulla kuumaa ilmaa hengittäessäni en ollut enää ollenkaan niin varma siitä, olinko arvioinut oikein terapiani vaikutukset minuun.
Jokainen kadun kulmaus, ovi, yökerho, tunneli, katusoittaja, ravintolan sisäänheittäjä... ne kaikki muistuttivat sinusta. Sanotut sanat, korvaan kuiskatut lausahdukset, kaulalle painautuneet huulet... ne vöyryivät muistoina tajuntaan, löivät avokämmenellä päin kasvojani ja ravistivat mieleni epätodellisuudesta pois. ”Etkö nyt jo tajua mitä menetit”, muistoistani syntynyt järki huusi minulle. ”Harva kohtaa koskaan mitään sellaista, mitä teillä kahdella oli”, järjen lahjomaton ääni suorastaan kiljui korvaani, oli tehdä hulluksi.
Kyllä minä tiesin, en vain halunnut tiedostaa. Sen tiedostaminen tuntui aivan liian raskaalta, myöntäminen suurimmalta nöyryytykseltä ja toisaalta menneisyyden tunnustaminen tuntui turhan loppulliselta, kuin viimeisen pisteen tarinamme loppuun painamiselta.
Vaikkakin juuri sitähän minä kaipasin. Oli mentävä eteen päin ja laskettava menneistä irti, lukittava ne muistojen rasiaan ja ehkäpä joskus oppisin muistelemaan vailla synkkyyden luomaa kakofoniaa.
Muistojeni mustiin aaltoihin vaipuneena minä kuljin katujamme eteenpäin enkä edes huomannut, että minua seurasi harmaa silmäpari. Vasta taidemuseon rappusille istuessani kohtasin aukion laidalle seisahtuneen mieshahmon, jonka ryhdikkäästä olemuksesta en voinut erehtyä.
Sinä seisoit siinä ja sinussa oli jotain valtavan surullista. Olit kuin piesty koira, joka takertui epätoivoisesti ylpeytensä rippeisiin. Olisin halunnut heti juosta luoksesi ja silittää sinusta maailman kolhut pois, kuiskata korvaan, että kaikki on nyt ihan hyvin.
Toisaalta halusin kääntyä, pinkaista karkuun enkä ollut edes varma, olitko se todella sinä vaiko muistojen alitajunnassani kyhäämä kurja aave.
Lähestyit, minä jähmetyin kun en muutakaan osannut tehdä.
Mitä sinä täällä, kysyit teennäisen rempseästi hymyillen.
Minä... öööh... lomalla, vastasin miettien, että työmatka kuullostaisi naurettavalta.
Oletko yksin, utelit ja sytytit tupakan. Vilkuilit minua kulmiesi alta ja silmissäsi oli ilkikurinen pilkahdus, aivan kuin olisit tiennyt matkani naurettavan syyn.
Olen, tämä oli vaan sellainen hetkellinen mielijohde tämä matka, sönkötin ja selittelyni saivat koko jutun näyttämään vielä tyhmemmältä.Tottakai sinä tiesit miksi olin täällä nyt, muistithan sinäkin tuon kesäkuisen viikonlopun.
Saanko viedä sinut kahville, kysyit hetken jotain mietittyäsi. Nyökkäsin kutsuusi hyväksyvästi ja seurasin sinua pieneen kahvilaan. Sinä tilasit minulle cappuccinon ja palan suklaakakkua ja tiesin, että muistit.
Ajatella, että siitä on jo vuosikymmen, sanoit lopulta.
Ai mistä, esitin tyhmää.
Vilkaisit minuun huvittuneena ja kumarruit minuun päin.
Meillä oli aika hauskaa yhdessä, eikö?
Hörppäsin kahviani ja nieleskelin sen mukana vatsaani jossain pääni sisällä pyörivät kyyneleet, jotka uhkaavasti yrittivät nousta kohti silmiäni. Tunsin itseni typeräksi, että olin jäänyt vuosiksi rypemään ikävään.
Minne elämä on sinut heittänyt? Kysyit kuin vaistoten minun alakuloisuuteni.
Siellähän minä edelleen... naimisissa, lapsia, omakotitalo.
Keskiluokkaista perhehelvettiä, naurahdit surullisesti ja jatkoit – minulla ei ole enää ketään.
Olin hiljaa hetken. Muistin, kuinka läheisesi jättivät sinut, jotkut kuolivat, jotkut vaan menivät pois. Itkit silloin, ainoan kerran osoitit heikkoutesi. Minä suljin sinut syliini ja lupasin, etten jättäisi sinua koskaan.
Siltikin minä jätin. Minäkin menin pois, kun luulin maailman pystyvän tarjoamaan minulle jotain muutakin. Tai että minä osaisin ottaa maailmasta sellaisen herkullisen siivun, josta nautiskella. Uskoin, etten tarvitse ketään.
Mutta minä tarvitsin ja tartuin ojennettuun pelastusrenkaaseen kaksin käsin. Haukoin henkeä kauhuissani, otin hädissäni vastaan sen, mitä oli tarjolla.
Ja niin minusta tuli vaimo ja äiti. Aikaan ja paikkaan sidottu, jonka pyrkimykset tukahduttaa kaipaus vapautta ja elämää kohtaan purkautuivat yksinäisiä öitä synkistävinä kyyneleinä.
Ahneen loppu ei ole koskaan hyvä, sen minäkin olin oppinut.
Ei ole kauhean hyvin ollut... asiat, totesin.
Niin, minä tiedän. Ei sinua olisi tuollaiseen pitänyt... sanoit lohduttavasti.
En halua tuomita, mutta en ymmärrä mitä ajattelit, kun rupesit kotista leikkimään. Minä olin varma, että kun lähdit, palaat voittajana, teet jotain suurta.
Painoin katseeni kahvikuppiin. Sanasi kuulostivat kylmiltä, kuten totuus yleensä on.
Lähdetään, sanoit lopulta. Nousin kuuliaisesti ja seurasin sinua ulos. Kuljimme halki kaupungin laitojen ja pysähdyime oluttupaan juomaan huurteiset.
Anna minulle anteeksi, sanoin koruttomasti.
Olen antanut jo vuosia sitten, hymyilit armollisesti - luulen, että olet velkasi maksanut ja maksat vielä pitkään.
Niinhän se on...
Mutta ei ajatella sitä tänään. Ollaan vaan, niin kuin silloin kun olimme täällä viimeksi, hymähdit.
En tiedä..., epäröin hieman.
Mietin huomista päivää, eron raastavaa hetkeä. Kipua, joka yltyisi ja jättäisi vasta haudassa rauhaan. Tämä ei ollut sitä, mitä olin hakenut.
Älä viitsi. Tiedän, että sinäkin kaipaat minua. Ja minä kaipaan sinua. Nyt meillä on ehkä viimeinen mahdollisuus jättää kaipaus hetkeksi oman onnensa nojaan.
Älä houkuttele.
Tilasit toiset oluet. Halusit saada minut rentoutumaan, unohtamaan todellisuuden. En taistellut vastaan, tartuin kutsuusi ja minut valtasi onnellisuuden tunne, joka vastasi ehkä sitä armoa, jonka roviolle poltettu marttyyri tunsi, kun Jumala otti hänen tuskastaan palasen kannettavakseen.
Juopuneena oluesta, elämästä ja sinusta, minä tartuin käteesi ja johdatin hotelliin. Huone otti meidät avosylin vastaan, haalisti kuluneet vuodet ja tuntui, kuin siitä olisi ollut vain hetki, kun kaksi nuorta rakastavaista kaatui tuohon nyt jo niin nukkaantuneeseen vuoteeseen käsissään koko maailma seikkailuneen.
Sille samalle vuoteelle kaaduimme nyt. Riisuin itseni ujostellen, elämä oli jättänyt jälkensä.
Kätesi olivat samat, vaikkakin aikojen karheus tuntui niissä.
Tiesit, kuinka koskettaa. Muistit ja muistelit ihollani ja minä huokailin käsissäsi. Kun suljin silmäni, tunsin olevani taas nuori ja kaunis, haluttava ja himokas. Sinä olit ruskettunut ja hopeinen kaulaketjusi hehkui tummaksi paahtunutta rintaasi vasten.
Sovimme täydellisesti yhteen. Edelleen sovimme. Aika ja elämä ei ollut sitä muuttanut. Palaset loksahtivat kohdalleen ja olimme taas yhtä, tuhatpalainen puzzle.
Aamulla avasin silmäni ja kohtasin lohduttoman tyhjyyden. Sinä olit mennyt tai sitten sinua ei ollut edes olemassakaan. Epäilin sitäkin.
Kävelin suihkuun ja annoin kuuman veden hehkuttaa ihoni punaisille läikille. Pukeuduin ja päätin jättää aamiaisen väliin.
Istuin sängyllä polttaen tupakkaa, joka maistui kuivalle. Aski oli pyörinyt käsilaukussani kuukausia, vai olivatko ne vuosia, en ollut ihan varma.
Ulkona minut otti vastaan sade, joka tuntui yltyvän jokaisella askeleellani.
Korkealla mäellä oli näköalatorni. Se houkutteli minua mainoksillaan ja päätin nousta ylös. Hissi kuljetti minua nytkähdellen, ylhäällä soi radiosta uusin diskohitti.
Kahvikupin takaa tuijotin maisemia. Kaivoin taskustani puhelimen, jolla kirjoitin lyhyen tekstiviestin.
Kahvikupin tyhjennettyäni siirryin ulos näköalaterassille. Seisoin siinä hetken. Tuuli sotki hiukseni ja sade meikkini, mutta en enää välittänyt.
Nousin kaiteelle ja katselin alhaalla avautuvaa puistoa. Tiputin kenkäni kaiteen raosta. Se tippui villisti kieppuen ja laskeutui pehmeästi ruohokentälle.
Kiipesin kaiteen ulkopuolelle ja kaiteesta käsillä puristaen kurottauduin eteen. Joku huusi takanani ja laskin irti.
Vartoloni valui ilmojen halki alas. Sadepisarat yrittivät ohittaa minut, mutta otin ne kiinni. Alhaalla näin kasvosi, ne hymyilivät minulle ylpeinä, olinhan vihdoin ottanut vapauteni.
Ja se tekstiviesti, sen lähetin miehelleni. Tämän kirjoitin sinulle.
Vastaukset 9
Vanhimmat
tehtyäsi itsemurhan hyppäämällä parvekkeelta??
Muuten ihan kivaa tekstiä.
No onhan sitä kaikenlaista scifiä olemassa, niin... :D Toi loppu on oikeesti ihan paska, se vaan tuli, vähän silleen kuin sammakko suusta.
kymmenessä vuodessa sen verran, ettei menisi noin lukkoon ja kömpelöksi miehen kohdatessaan, jota kuitenkin yhä himoitsee. Se tuntui minusta hiukan epäuskottavalta, että aikuinen nainen käyttäytyisi noin. Tekisit heidän kohtaamisestaan eroottisen, jos antaisit heidän sanailla tasavertaisina, etkä tekisi naisesta yksinkertaista tomppelia panopuuta. Ja nainen voisi saada vapautensa, mutta ei parvekkeelta loikkaaminen ole vapautta kuin pari sekunttia. Ja sitten vapaana ehkä päättää, ettei tarvitse kumpaakaan noista miehistä. Itsensä löydettyään hän on tyytyväinen yksinkin.
Voisit tuoda jonkin yllätyksellisen käänteen, ehkä jotain arvaamatonta toisen taustasta tjms.
Luin jostain, että kirjoittamisen tulee alkaa tunteesta. Tunnet tietyn tunteen, ja sitten vain kuvailet sitä tilannetta niin, että sanasi saavat lukijan tuntemaan saman tunteen.
"Huone numero 62. Istuin tuon hotellihuoneen sängyn reunalla ja otin vastaan kaipauksen orgasmia lähentelevän huipentuman. Vuosien sielua poltteleva ikävä oli löytänyt piikkinsä, huippukohdan, joka värisytti ruumiini kaikkia kolkkia syvimpiä sopukoita myöten."
Musta tässä kuvastuu eräänlainen "lämmittely" jollaista harrastan itsekin. Sitten ensimmäiset viisi viiva kymmenen riviä deletoidaan ja kirjoitetaan uusiksi kun muu teksti on kasassa (tämä opin täältä saitilta).
Lajisi on äärimmäisen vaikea. On todella hankalaa kirjoittaa täysin (melkein) omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan ruutuun menettämättä lukijaan sellaista otetta, että hän jotenkin edes pysyisi kärryillä. Nämä tahtovat mennä yleensä naureskelun puolelle. Vaihda teema ja tyyli, näkökulma. Pistä sekaan jokin hidasälyinen hissipoika niin se rikkoo hieman ylitse pursuilevaa pullamössödramatiikkaa.
cuul
muuten kyllä sujuu (tai mikä minä olen sanomaan).
Olenkin huomannut, että on aika hyvää harjoitusta kirjoittaa sama tarina uudestaan ja uudestaan, kikkailla ja kokeilla. Kirjoitan nimittäin ihan toisenlaisia tekstejä kuin tuo esimerkkini, dekkarintynkää ja seikkailuja, mutta sitten aina välillä puran tunnetiloja tuollaisiin offtopic-juuttuihin. Mietin vaan, että missä määrin tuollaista "pullamössödramatiikkaa" voisi sellaisiin seikkailujännäreihin sekaan laittaa.
Ärsyttää muuten lukea sellaisia tekstejä, joissa kirjailija onnistuu luomaan täydellisesti esim. jonkun tunnetilan ilman sen kummempaa kuvailua, kun tuntuu, ettei itse saa niitä haluamiaan tunnelmia välitettyä tekstiin vaikka niitä miten kuvailisi. Ja sitten viimestään menee pyllylleen, kun liikaa alkaa yrittää.
Mutta tuosta alusta, eikös Mika Waltari tai joku muu wiisas, ole neuvonut, että kun on kirjoittanut tarinan, niin siitä alusta kannattaa sitten eka sivu ottaa pois. Tai jotain sellaista :)
P.S Onko netissä muita sellaisia sivustoja, jonne voisi laittaa tekstejään tavoitteena saada neuvoja ja vinkkejä muilta? Kaipaisin ihan älyttömästi nimittäin rehellistä kritiikkiä ja vinkkejä, mutta en tiedä onko suomi24-palsta paras sellaiseen...
Jotenkin käsitän tuon tunnetilan luomisen sellaiseksi tapahtumaksi, että kirjoittaja ei kirjoita sitä, vaan ikään kuin 'viittaa' sinne päin.
"Pojan hevonen ontui riimun päässä. Oliko jo ruoka-aika."
"Pojan hevonen ontui riimun päässä. Hän ei tiennyt mitä tehdä."
Tämä on vain tällainen raakaversio siitä mitä yritän itselleni selittää.
Tuollaisia tekstissäsi esiintyviä jutskia voi kyllä ohjelmoida säädettynä vaikka mihin agentti- tai dekkaritarinaan tahansa. Pitää vaan luultavasti katsoa sitä ikään kuin 'klassisin' silmin.
En taida tietää internetissä kirjoittavaa kättä jeesaavaa saittia muuta kuin tämän.
Tämä on siis täysi mysteeri (?)
ekaa kertaa kirjottamassa. Eli tää on varmaan vähänkuin vitsiksi laitettu tänne. Ei tää ole mikään hyvä, eikä huonokaan. Vähän mauton, jos suoraan sanon. En tiedä kelpaisiko Reginaan, voisi ihan hyvin kelvata jos vähän krumeluureja poistaisit.
Jos rahaa haluat niin töihin vaan, ei siinä auta, ellei sulla ole bestselleri jo pöytälaatikossa.
kymmenen vuotta tuosta miehestä, ja sitten he kohtaavat, miksi kuittaat tapaamisen kerronnalla? Tekemällä siitä dialogin annat sille asianmukaisen tärkeyden, näytät, et kerro. Kliimaksi, kun he ovat sängyssä, tulisi olla jutun kohokohta. Jos karttelet sen käsittelyä ja kuittaat sen lyhyellä kerronnalla, juttu lässähtää. Tai onko kohokohta heidän keskustelunsa, ja rakastelu on vain antikliimaksia? Silloin keskity siihen keskusteluun.
Pyysit rehellisiä arvioita. Tässä minun näkemyksiäni (joita ei tarvitse lukea kuin piru raamattua):
En tykännyt.
Latteaa, tunkkaista, liikaa selittelevää ja loppu aivan pönttö.
Tarina sopisi paremmin Vanha suola janottaa palstalle täällä suomi24-keskusteluissa, kuin kansien väliin novelliksi.
Tarina olisi kaivannut ilmavuutta, toisenlaisia näkökulmia kuin vain sitä yhtä: eroottista vanhansuolan kaipuuta.
Vähän niinkuin puurokin kaipaa mansikoita, niin tähänkin "soosiin" olisi pitänyt saada jotain lisämakua tai laimennusta, vaikka sitten se hissipoika, yllättävä puhelinsoitto jostain, tappelu naapurihuoneessa, tai toimimaton suihku tai tv tai mitä hyvänsä, mikä olisi palauttanut henkilön hetkeksi Maan pinnalle. Siten päähenkilö olisi saanut ahdistavan märkiin ajatuksiinsa toisenlaisiakin näkökulmia, uutta realismia, ymmärrystä, että elämä jatkuu ilman ogasmia vanhansuolan kanssa. Ja vaikka entisen heilan kanssa olisi onnistunutkin, välissä olisi ollut tilaa jutun "raikasteille".
En ymmärtänyt pointtiasi. Oliko tarkoituksesi kuvata kaipuuta, vanhan heilan kohtaamista, vaiko itsemurhaan päätymistä??
En minäkään paljon tiedä, mutta sen verran kyllä, että tarinassa pitää olla yksi kannatteleva teema, vaikka sen ympärillä olisikin vaikka mitä muuta hörselöintiä.
Ja se itsensä tappaminen lopussa oli mielestäni aivan liian kornia, jopa mautonta. Varmisti sen, että tarinasta ei jäänyt oikein mitäään käteen.
Ilmavampi loppu olisi ollut paluu aviomiehen luo sinne omakotitaloon, tai luopuminen molemmista, sekä nykyisestä että entisestä miehestä, ja uusi alku.
Muistojen kultaaminen joka tapauksessa olisi ollut tyylikkäämpi päätös tarinalle, kuin muistojen takia itsensä tappaminen....
Kuten sanottua, nämä eivät ole mitään totuuksia, parhaimmillaankin vain mielipiteitä. Ei tekstejään kannata aina avata muiden arvioitavaksi. Kirjoittaminen on hyvin henkilökohtaista ja yksinäistä puuhaa, miksi yleensäkään haluta kovasti arvioita ennakkoon?
Nuoren VOiman liitto on sellainen, josta voi saada asiantuntija-arvion omista kirjoittajan taidoistaan, ennen kuin lähettää mitään julkaistavaksi.
Ja lopulta se tuomio/kiitos tulee kyllä julkaisijalta!
Eikä julkaisijankaan tyrmäyksestä kannattaa toivoaan menettää: tyrmäyksestä voi viisastua ja ymmärtää, että juttu on syytä tehdä nyt jotenkin toisin.
Palaa vaan töihin äitiyslomalta, mutta älä kirjoittamista lopeta. Mikä estää kehittymästä kirjoittajana leipätyön ohessa. Jos kirjoittaminen on itselle tärkeää, ei sitä lopeta muiden näkemysten, edes julkaisijoiden, ansiosta. Tarve kirjoittaa on muista riippumatonta.