Joo. Mitenköhän tän sanois.
Olen itsekäs paskiainen joka leikkii isää.
En osaa mitään, en jaksa huomioida lapsiani. Elämäni on eron jälkeen siirtynyt oman navan ympärille. Kaikki mättää.
En osaa keskittyä lapsiini, suutun helvetin helposti... jos joudun kuuntelemaan esim. itkua kauan niin suutun vain enemmän ja saatan alkaa jo fyysiseksi. En ole lyönyt lapsiani, mutta tuuppinut ja sellaista. Ei itsehillintää. En tue heidän kasvuaan. En tunne rakastavani tai välittäväni vaan noi on vaan velvollisuus jota hoidetaan (miten hoidetaan).
Karu totuus taitaa olla että minusta ei ole isäksi. Olen vuodattanut monta katkeraa kyyneltä, tehnyt monta "nyt yritän tosissani" päätöstä - mutta aina lipsun. Lapset välillä eivät enää halua tänne kotiini, eivät koe ilmeisesti turvallisuutta.
Tahtoisin heille parempaa mutta itse en jaksa, osaa tai minua ei huvita. Ilman toista vanhempaa tunnen olevani vanhempana lähinnä haitaksi lapsilleni.
Milloin voi luovuttaa ja sanoa että tämä ei toimi, minusta ei ole isäksi näillä eväillä?
Itsekin olen isätön. Siitä selviää.
Olen itsekäs paskiainen joka leikkii isää.
En osaa mitään, en jaksa huomioida lapsiani. Elämäni on eron jälkeen siirtynyt oman navan ympärille. Kaikki mättää.
En osaa keskittyä lapsiini, suutun helvetin helposti... jos joudun kuuntelemaan esim. itkua kauan niin suutun vain enemmän ja saatan alkaa jo fyysiseksi. En ole lyönyt lapsiani, mutta tuuppinut ja sellaista. Ei itsehillintää. En tue heidän kasvuaan. En tunne rakastavani tai välittäväni vaan noi on vaan velvollisuus jota hoidetaan (miten hoidetaan).
Karu totuus taitaa olla että minusta ei ole isäksi. Olen vuodattanut monta katkeraa kyyneltä, tehnyt monta "nyt yritän tosissani" päätöstä - mutta aina lipsun. Lapset välillä eivät enää halua tänne kotiini, eivät koe ilmeisesti turvallisuutta.
Tahtoisin heille parempaa mutta itse en jaksa, osaa tai minua ei huvita. Ilman toista vanhempaa tunnen olevani vanhempana lähinnä haitaksi lapsilleni.
Milloin voi luovuttaa ja sanoa että tämä ei toimi, minusta ei ole isäksi näillä eväillä?
Itsekin olen isätön. Siitä selviää.
Vastaukset 11
Vanhimmat
isättömyyttä omille lapsillesi!
Mitä jos kävisit lapsuuttasi läpi? Puhuisit jollekin tai kirjoita paperille, ellet halua puhua?
Älä tee tapaamisista pakkoa, katso lapsiasi silmiin, se saa omat tunteeni aina pintaan, mikään ei ole niin tärkeää kuin oma lapsi.
He ovat viattomia meidän isojen "ongelmiin".
Sitä paitsi lapsi kaipaa ja tarvitsee sekä isää että äitiä! Varmasti tiedät, että isän huomio olisi lapsille niin tärkeää.
Minun lapseni isä on aika paljon kuin sinä itseäsi kuvailit... Lapsi parka kyselee minulta, miksi isä ei välitä hänestä?
Se on surkeaa, älä tee omille lapsillesi tunnetta, ettet välittäisi heistä, siitä jää jäljet aikuisiälle saakka.
Tsemppiä!
Mun mielestä on aika rohkeaa myöntää nuo tunteet itsessään..oletko sanonut ääneen niitä kellekään?Sä oot kovan paikan edessä-joko haet terapiaa tai annat lasten jatkaa elämää ja olla,ne kyllä selviää siitä-vaikeampaa heillä on olla jonkun luona joka ei heitä halua ja ole läsnä!!!Kauanko erostasi on??Tunsitko lapsiasi kohtaan silloin jotain ja mitä se oli??
Tässä ei ollut sitten tippakaan syyttelyä-mun mielestä sä vaikutat tosi ahdistuneelta!!
Mun ex-miehelläni isä ei ollut niinsanotusti "läsnä" ja huomaan hänen käyttäytyvän melko saman kaavan mukaisesti omaa poikaansa kohtaan ja poika on kovin mietteissään...
Jotenkin mul on semmoinen "kutina" et sä pystyisit tähän iskähommeloon kun teet kauheasti töitä sen eteen...toivotan voimia ja jaksamista!!
Olen surullinen tilanteestasi.
Toivon sydämessäni sinulle kaikkea hyvää, voimia ja jaksamista!
Ihanaa, että jaksat katsoa tilannetta lastesi puolesta,harva pystyy moiseen!
Tietysti toivoisi, että noin välittävä isä voisi olla lastensa elämässä läsnä, mutta jos kuvauksesi ja tuntemuksesi ovat tuollaisia, voisi ehkä olla viisaampaa päästää irti rehellisesti.
Voisihan sitä keskustella esim. siitä, etteivät lapset toistaiseksi kävisi luonasi? JOs sinä käivisit joskus lyhyesti heidän luonaan, vaikka niin että äiti on paikalla?
Tai jos yhteydenpidon typistäisi kirjeenvaihtoon tai soitteluun?
Joskus tosin voi olla lapselle parasta, ettei isää ole sitten laisinkaan. Se olisi ainakin meillä se ainoa oikea lapsen etu....
Kun olet tunnustanut asiat näin, on tuosta hyvä - tosin ei helppo - jatkaa eteenpäin.
Varaa aika kotikuntasi mielenterveystoimistoon ja lähde puhumaan näitä asioita puhki.
Minusta olet erittäin hyvällä tiellä kun uskallat tunnustaa asiat ja ymmärrät että niille pitää tehdä jotain. Se on jo itsessään hyvän isän merkki! Katkaiset isättömyyden ketjun nyt tähän!
Puhunut näistä asioista jo eron aikana perhepsykologin kanssa osana prosessia. Samoin myös hyvän ystäväni kanssa jakanut asiaa... ja myös lasten äidin.
Luonteeni on eristäytyvä ja pidän enemmän asioista kuin ihmisistä muutenkin. Suhteen aikana oli se etu että jos en jaksanut lapsia voin aina kutsua toisen vanhemman hätiin, se kompensoi puutteitani. Lasten äiti on taitava lasten kanssa ja omistautunut vanhemmuudelle, hyvin taitava ja rakastava.
Olen jaksanut pitää yllä isyyttä joka on jokapäiväistä (sitä peri-isyyttä) ainakin siinä suhteessa että olen ollut paikalla (läsnäolo eri juttu. Sekä suhteen aikana että etenkin yksin toimiessani) mutta minulle se on pohjimmiltaan tekninen suoritus. Joskus pystyn kohtaamaan lapseni niinkuin pitäisi, tosin silloinkaan en tunne onnea vaan häpeää oman saamattomuuteni johdosta ja tuskaa koska olen sellainen kuin olen ja mitä se tekee lapsilleni.
Joku tuolla puhui ahdistuksesta. Totta helvetissä minua ahdistaa, minähän aivan konkreettisesti teen asiat päin helvettiä tai en kykene niin että lapset eivät voi hyvin. Se toden totta ahdistaa ja syvästi. Ahdistaa kun olen lasteni kanssa niin pian huomaan selaavani jotain mainosta enkä huomaa että pienemmällä on hätä ja hän itkee. Kun itku ei lopu kun korjaan tilanteen niin minulla menee hermot. Kyllä, noiden toimintatapojen tunnistaminen itsestä ahdistaa aivan helvetisti.
On helppo sanoa että "opettele isäksi"... sillä taitohan sekin on.
Perimmäinen kysymys onkin, tahdonko? Itsekkyyteni sanoo että se veisi aikaa ja voimavaroja jotka voisi laittaa minua oikeasti kiinnostaviin asioihin. Toki jokin osa minussa myös sotii tätä vastaan, tahtoisin pystyä parempaan. Lapseni ansaitsevat sen. En vain jaksa tai osaa keskittyä. Olen sivustaseuraajan tai satunnaisosallistujena roolissa, se sopii minulle parhaiten - mutta mitä lähemmäs vastuuta menen sen enemmän minua alkaa ahdistaa.
Tällöin lasteni paras on se että minä en osallistu tai jos osallistun se tapahtuu jollain muilla ehdoilla. Tää on helvetin laskelmoivaa mutta unelmoin että löytäisin itselleni rakastamani naisen joka tykästyisi lapsiini ja ottaisi minulta sen "vanhemmanroolin" ja olisi lämmin lapsia kohtaan ja minä saisin viettää lasteni kanssa aikaa omilla ehdoillani, kumppanini tukemana ja avustamana... olen huomannut että seurassa toimin aina huomattavasti paremmin. Se on itsekäs ajatus mutta... niin. Minä olen tälläinen ja tulen aina olemaankin. Joku joskus on sanonut että "nainen rakastaa kaikkea mutta mies rakastaa vain naista... mutta naisen kautta mies voi rakastaa kaikkea"... tai jotain. :-/
Toisaalta toivon että asia korjaantuu jossain määrin kun lapsille tulee lisää ikää ja kommunikaatiotaitoja, juuri se etten ymmärrä lapsiani on yksi syy ongelmaan. Kun he osaavat selittää ja kysyä homma helpottuu, naapurin pikkupojat ovat mielestäni mukavia.
En tiedä. Olen mennyt itseeni enkä pidä näkemästäni, mutten osaa muuttaakaan sitä. Lasteni hyvä on tärkeä asia minulle, mutta se nyt vaan saattaa olla silleen että minä itse en ole se hyvä mitä he kaipaavat ja siksi pitää väistyä tieltä tavalla tai toisella... olen kuin sellainen idiootti joka toikkaroi palokunnan tiellä sanko kädessä kun talo on ilmiliekeissä. Täysin taidoton eikä ymmärrä tilannetta, ehkä hyväntahtoinen mutta enemmän tiellä kuin hyödyksi... :-(
Minulta ei löydy sääliä. Sinä olet aikuinen. Jos et kykene vastuutasi kantamaan, niin toivottavasti elät onnettomana ja häpeässä loppuelämäsi!
olet oikeasti pitkällä sillä tiellä että pääset kohtaamaan lapsesi aidosti.Se että pohdit aioita,kertoo siitä että mikään ei ole mahdotonta ja sulla on aito halua olla parempi isä.
Äitinä sanon sen että osittain se kuuluu isän ja äidin rooliin että ei tunne olevansa tarpeeksi hyvä.Niin itsekin yh:na monet kerrat katon lapsiani kun nukkuvat ja itkettää oma riittämättömyys,se etten pysty olemaan sellanen äiti kun haluisin.Aineellisesti hoidan lapsile kaiken mutta jus samaa koen ite etten kestä lapsen itkua.En koskaan ole kestänyt.
Ja niihin on menneisyys ossa syynä.Sullakin on isättömyys taustalla,joka kaihertaa ja et oikein ehkä tiedä millanen se suhde pitäskin olla kokonaisuudessaan omiin lapsiin.Mutta hyväksy riittämättömyytesi ja tee vaan parhaasi.
Tuunusta ääneen se lasten äidille että pelkäät ottaa sitä vastuuta ja haluisit että saisit lapsia käydä heillä kattomassa ainkin sen aikaa että oman itsesi kanssa pääset eteenpäin.
Se tie isättömyydestä parhaimmaksi isäksi lapsilleen on pitkä ja tuskallinen mutta sä oot sillä matkalla jo aika pitkällä,jota et ehkä ole ite tajunnukkaan.Sitten olisi suuri huoli aiheellinen jos olisit tunnekylä,niinkun narsistivanhempi on lapselleen.Siilon ei ole toivoakaan paremmasta ja lapset psyyke hajoaa melkovarmasti sellasen vanhemman takia.
Jatka juttelemista ammattiauttajan kanssa.Sulla on hyvät eväät ja hyvät jatukset.Koen aika paljon samankaltasuutta kanssasi omiin lapsiini,vaikka olen lasteni äiti.Välillä vaan epätoivosena ajattelen että jospa lapseni eivät koskaan hajoa minun takiani!Kumpa elämä kohtelis niitä hyvin ja puutteeni ei vaikuta heidän itsetuntoon ja omanarvontunteeseen.
Jaksamista ja ISO halaus multa sille pitkälle mutta kannattavalle tielle eteenpäin kohti parempaa isyyttä!!
Olen toisaalla jo ottanut kantaa siihen asiaan johon viittaat sanomalla "Joku joskus on sanonut että "nainen rakastaa kaikkea mutta mies rakastaa vain naista... mutta naisen kautta mies voi rakastaa kaikkea"... tai jotain." - miehelle lapsi on naisen jatke. On erittäin paljon perheitä, niitä ns.ydinperheitä joissa isät toimivat juuri niinkuin itseäsi kuvaat. Äiti hoitaa asiat ja kasvattaa lapset ja isät ovat mukana siinä missä viitsivät tai katsovat olevan tarpeellista.
Sinun kohdallasi asian tekee mielenkiintoiseksi se että itsekin tiedostat asian tilan mutta et siitä huolimatta jotenkin usko itseesi tai ehkä perimmältään jopa et tahdo syventää yhdessäoloa lasten kanssa?
Tuo toive siitä että joku nainen tulisi ja pelastaisi on niin...en tiedä, tragikoomista ehkä. Aikuisuuteen kuuluu vastuunotto ja jos siinä on ongelmia, on apua kyllä saatavissa. Jos sitä aidosti haluaa.
Edelleen tsemppiä.
Jotenkin tekstistäsi löysin kyseisen syndrooman piirteitä. Otahan ainakin selvää asiasta ennen kuin ahdistut lisää tai teet päätöksiä lastesi suhteen.
Mutta kun sun lapsilla on vain yksi isä ja se olet sinä!Eikö oikeasti sua ilahduta lastesi nauru ja se aito rakkaus,joka niiden naperoiden silmissä näkyy?Sinä tunnet itsesi puolikkaaksi eron jälkeen.Jokaisella on varmasti sama tunne ja kauhea ikävä niitä hyviä hetkiä perheenä.Silti on tosiasia,että olette eonneet,mutta lapsilla on edelleen vanhemmat,muista se.Käy juttelemassa ammattiauttajan kanssa tunteistasi.Uskon,että sen avulla pääset eteenpäin.Älä hylkää lapsiasi,he tarvitsevat sinun rakkauttasi.Sinäkin tarvitset rakkautta ja ehkäpä se löytyy piankin:)
Lainaus
"Karu totuus taitaa olla että minusta ei ole isäksi. Olen vuodattanut monta katkeraa kyyneltä, tehnyt monta "nyt yritän tosissani" päätöstä - mutta aina lipsun. Lapset välillä eivät enää halua tänne kotiini, eivät koe ilmeisesti turvallisuutta. Tahtoisin heille parempaa mutta itse en jaksa, osaa tai minua ei huvita. Ilman toista vanhempaa tunnen olevani vanhempana lähinnä haitaksi lapsilleni. "
SELITYS OIREILLESI:
On selvää että suuttuu kun erittäin tärkeä asia rikotaan sinulta eli perheesi. Nyt siirrät expuolisoosi kohdistuneen vihan ja kielteiset tunteet lapsiisi. Ehkä osin sen tiedostatkin. Lapsethan ovat sinun ja exän YHTEISIÄ. Joten heitä kaltoinkohtelemalle ehkä toivot jotenkin kostavasi expuolisolle. Lapset on kuitenkin ihan eri ihmisiä ja syyttömiä kaikkeen teidän väliseen riitaan. Toki lapset osaa olla ärsyttäviä, mutta niin olet ollut itsekin lapsena. Kaikki lapset ovat. Myös heille ero on kova paikka. Yritä nyt hillitä itsesi, ala vaikka treenaamaan jotain. Pilaat vaan oman tulevaisuutesi kun lapset alkaa sinua inhoamaan hankalan käytöksen takia. Sitten et heitä enää näe - halusit tai et. Ex muija ja lapset voi sen niin määrätä. Se on mentys lapsille.