Entä kun kummius on lapsen äidin takia mahdotonta?

Halusin vain kertoa, että aina kummiudessa ja siinä, ettei oman kummilapsensa kanssa ole tekemissä, ei kyse ole välinpitämättömyydestä..

Itse olen sylikummina lapselle, joka on vain reilun puoli vuotta. Lapsen äiti on ystävämme, tai tarkemmin ottaen oli. Vakavasti masentunut, maanisdepressiivinen nainen, joka vaihtaa miestä kuin sukkaa, ei kolmen pienen lapsen huoltajana saa otetta elämästään. Sossun rahat ovat ihannoituja, niiden avulla eletään leveää elämää. Leveämpää kuin suurin osa työssä käyvistä ihmisistä kykenee elämään! lapsen äidillä on sekä hyviä että huonoja kausia, mutta viimeisen vuoden aikana hänen elämänsä on mennyt vain heikompaan suuntaan. Avioliitot kaatuvat, sossun rahoihin ripustaudutaan.. Toivotonta.

Kummilapseen on mahdotonta pitää yhteyttä, ellei halua useita kertoja työpäivän aikana vastata puhelimeen kuunnellen loputonta vuodatusta siitä, mikä milloinkin on huonosti jne. Tai kuljettaa häntä, autotonta naista, kummilapsen edun nimissä paikasta toiseen. Hän on nainen, joka odottaa sitoutumista ystävyyteen tiiviimmin kuin puolisotkaan sitoutuvat toisiinsa. Hän vaatii kaiken, haluaa kotona vietettyihin päiviinsä kaiken huomion. Ja kuten voi arvata, työssä käyvälle ns. normaalia elämää elävälle se ei onnistu. En voi olla toisen tukiköytenä jatkuvasti, en hukuttautua hänen ongelmiinsa.

Kummiksi lupautuessani lapsen äiti, pitkäaikainen ystäväni, oli vielä naimisissa, tosin hatarassa sellaisessa, mutta silti huomattavasti vakaampi ja tasapainoisempi. Kummilapsesta piti tulla tärkeä osa elämää, suuren rakkauden kohde pariskunnalle, jolla ei omien lasten aika ole vielä vuosiin työuran luomisen vuoksi. Nyt kummilapsemme tilanteen mahdottomuudesta johtuen joutuu tahtomattaan elämään ilman kummejaan, ja itse poden jatkuvaa syyllisyyttä. Muistaminen ei kannata, tavarat äiti kantaa kirpputorille myyntiin ja rahat eivät pysy tilillä. Neuvot ovat aika vähissä.

Pahinta on se, että lapsi on tähän täysin syytön.