Cominon saari nousi merestä harmaana pilvenä. En tiedä Jumalista mitään, mutta täällä he eivät ainakaan asuneet.
Brittiarmeijan harmaa kumivene liiti maininkien yli kahden suuren perämoottorin työntämänä mukanaan minä ja kolme muuta. Emme voineet keskustella kuin huutamalla, sillä koneiden pauhu oli huumaava. Vilkaistuani jälleen kerran sukelluslaitteitani, ymmärsin, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Jos olin unohtanut jotain, sitä ei enää saisi paikalle millään keinolla. Tunsin olevani sietämättömän rutinoitunut.
Jouduimme eilen tappeluun Vallettassa englantilaisten turistien kanssa. Asia käsitteli jalkapalloa akselilla Liverpool - Manchester United. En seuraa urheilua. Mutta seurasin tatuoidun kaljupään hartiaa, kun hän aikoi vetää ensimmäisen suoransa minun kasvoihini. Hänellä oli apunaan paljon vaarallisempi fanaatikko: nainen - tuoppeja, kynsiä… sekä aivan uusia kirosanoja.
Olen huomannut muuttaneeni käsitystä naisista. En tiedä onko se pettymystä kuvitelmien kaatuessa kasvoilleen hiekkaan. Kaiken järjen mukaan asian pitäisi olla positiivinen. Miksi en siis kykene tuntemaan siinä mitään hyvää? En osaa tähän vastata.
Azmi huutaa veneen keulasta jotain. Ääni katoaa maininkien paukkeeseen ja koneen jylinään. Miten saatanan pieniä me olemmekaan, kuin oravia kondomissa.
Saari lähenee kiihtyvää vauhtia. Olen joskus lukenut kirjan, jossa oli tämänkaltaisen saaren kuva kannessa. En muista kirjailijaa enkä sitä mitä kirjassa tapahtui, koska kirja on vieläkin kesken. Olen enemmän toiminnan mies kuin mikään lukutoukka. Ehkä olisi joskus hyvä lukea jotain. Kertovat että siinä on ideaa: halvin mahdollinen tapa sukeltaa vaikka tänne Cominolle pohtimaan näitä tällaisia. Tällaiseen roskaan en usko. Miten vesi voi olla vettä kirjan sivuilla, miten pyyhitään kuivunut suolavesi aurinkolaseista paidanhelmaan pomppivassa kumiveneessä? Hulluutta!
Minä tiedän että hän rakastaa minua, koska en saisi olla tässä. Sen takia minä aina lähden pois, jotta tietäisin millaista se on.
On rauhoittavaa katsoa jokin tarkoin valittu pieni lyhytfilmi hänestä sellaisina hetkinä, jolloin hän lipuu odottamatta mieleen. Nämä hetket ovat hyvin harvinaisia, alkavat jostain irrallisuuden tunteesta, rentoudesta... rauhasta.
Hän istuu Prahan keskikesässä ulkoilmakahvilassa ja juo siideriä tupaten täydessä pöydässä. Minä katselen häntä ja olen hiljaa. Hän puhuu innostuneesti ja hymyilee, nauraa niin että on tikahtua. Valkoiset hampaat vilkkuvat kuin simpukka aalloissa käden ojentaman päässä. Minä en kosketa häntä. En halua missään nimessä häiritä häntä. Kiinnittää hänen huomiota itseeni. Se olisi väärin.
Katselen miten suunnatonta kauneudentajua voi jokin luojan luoma toisessa herättää. Tuo nainen eleineen, iloineen ja onnellisine hetkineen on kuva, jonka haluan palauttaa mieleeni hetkinä jolloin itse tunnen olevani lähellä pysähtynyttä aikaa.
Aallot suurenevat kiertäessämme niemennokan länteen. Vene hyppii rajusti. Hidastamme vauhtia ja jään tuijottamaan saarta edessäni, sen tulikuumia rinteitä, kallioihin hajoavia aaltoja.
Brittiarmeijan harmaa kumivene liiti maininkien yli kahden suuren perämoottorin työntämänä mukanaan minä ja kolme muuta. Emme voineet keskustella kuin huutamalla, sillä koneiden pauhu oli huumaava. Vilkaistuani jälleen kerran sukelluslaitteitani, ymmärsin, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Jos olin unohtanut jotain, sitä ei enää saisi paikalle millään keinolla. Tunsin olevani sietämättömän rutinoitunut.
Jouduimme eilen tappeluun Vallettassa englantilaisten turistien kanssa. Asia käsitteli jalkapalloa akselilla Liverpool - Manchester United. En seuraa urheilua. Mutta seurasin tatuoidun kaljupään hartiaa, kun hän aikoi vetää ensimmäisen suoransa minun kasvoihini. Hänellä oli apunaan paljon vaarallisempi fanaatikko: nainen - tuoppeja, kynsiä… sekä aivan uusia kirosanoja.
Olen huomannut muuttaneeni käsitystä naisista. En tiedä onko se pettymystä kuvitelmien kaatuessa kasvoilleen hiekkaan. Kaiken järjen mukaan asian pitäisi olla positiivinen. Miksi en siis kykene tuntemaan siinä mitään hyvää? En osaa tähän vastata.
Azmi huutaa veneen keulasta jotain. Ääni katoaa maininkien paukkeeseen ja koneen jylinään. Miten saatanan pieniä me olemmekaan, kuin oravia kondomissa.
Saari lähenee kiihtyvää vauhtia. Olen joskus lukenut kirjan, jossa oli tämänkaltaisen saaren kuva kannessa. En muista kirjailijaa enkä sitä mitä kirjassa tapahtui, koska kirja on vieläkin kesken. Olen enemmän toiminnan mies kuin mikään lukutoukka. Ehkä olisi joskus hyvä lukea jotain. Kertovat että siinä on ideaa: halvin mahdollinen tapa sukeltaa vaikka tänne Cominolle pohtimaan näitä tällaisia. Tällaiseen roskaan en usko. Miten vesi voi olla vettä kirjan sivuilla, miten pyyhitään kuivunut suolavesi aurinkolaseista paidanhelmaan pomppivassa kumiveneessä? Hulluutta!
Minä tiedän että hän rakastaa minua, koska en saisi olla tässä. Sen takia minä aina lähden pois, jotta tietäisin millaista se on.
On rauhoittavaa katsoa jokin tarkoin valittu pieni lyhytfilmi hänestä sellaisina hetkinä, jolloin hän lipuu odottamatta mieleen. Nämä hetket ovat hyvin harvinaisia, alkavat jostain irrallisuuden tunteesta, rentoudesta... rauhasta.
Hän istuu Prahan keskikesässä ulkoilmakahvilassa ja juo siideriä tupaten täydessä pöydässä. Minä katselen häntä ja olen hiljaa. Hän puhuu innostuneesti ja hymyilee, nauraa niin että on tikahtua. Valkoiset hampaat vilkkuvat kuin simpukka aalloissa käden ojentaman päässä. Minä en kosketa häntä. En halua missään nimessä häiritä häntä. Kiinnittää hänen huomiota itseeni. Se olisi väärin.
Katselen miten suunnatonta kauneudentajua voi jokin luojan luoma toisessa herättää. Tuo nainen eleineen, iloineen ja onnellisine hetkineen on kuva, jonka haluan palauttaa mieleeni hetkinä jolloin itse tunnen olevani lähellä pysähtynyttä aikaa.
Aallot suurenevat kiertäessämme niemennokan länteen. Vene hyppii rajusti. Hidastamme vauhtia ja jään tuijottamaan saarta edessäni, sen tulikuumia rinteitä, kallioihin hajoavia aaltoja.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.