Eilen piti olla eka käynti psykologin juttusilla. Pääsin lääkäriaseman ovelle asti, jossa iski jonkinsortin paniikki, aloin vaan itkeä ja lopulta pakenin paikalta... En vaan yksinkertaisesti uskaltanut mennä koska pelotti.
Uskaltauduin kertomaan asiasta poikaystävälle, ajattelin että hän suuttuu kun en mennytkään koska on nimenomaan yrittäny kannustaa mua hakemaan apua jostain. Eipä onneksi suuttunut, kannusti sen sijaan yrittämään uudelleen, mutta mua pelottaa taas ihan helvetisti soittaa sinne uudelleen ja pyytää uutta aikaa. Pelottaa ja hävettää.. Pelkään että mokaan taas ens kerralla samalla tavalla ja lähden häntä koipien välissä vaan pakoon.
Nämä "pelkotilat" ovat tulleet masennuksen myötä, en mä ennen ole pelännyt lääkäriin menoa tai muuta, aina olen rohkeasti kokeillut kaikkea vaikka jännittäisikin. Miks en pysty siihen enää?
Tajuan että tarviin apua mutta miksi sen vastaanottamista pitää pelätä nyt näin tuhottomasti?
Uskaltauduin kertomaan asiasta poikaystävälle, ajattelin että hän suuttuu kun en mennytkään koska on nimenomaan yrittäny kannustaa mua hakemaan apua jostain. Eipä onneksi suuttunut, kannusti sen sijaan yrittämään uudelleen, mutta mua pelottaa taas ihan helvetisti soittaa sinne uudelleen ja pyytää uutta aikaa. Pelottaa ja hävettää.. Pelkään että mokaan taas ens kerralla samalla tavalla ja lähden häntä koipien välissä vaan pakoon.
Nämä "pelkotilat" ovat tulleet masennuksen myötä, en mä ennen ole pelännyt lääkäriin menoa tai muuta, aina olen rohkeasti kokeillut kaikkea vaikka jännittäisikin. Miks en pysty siihen enää?
Tajuan että tarviin apua mutta miksi sen vastaanottamista pitää pelätä nyt näin tuhottomasti?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minunkin oli hyvin vaikea lähteä hakemaan apua masennukseeni. Koin masennuksestani ja ahdistuksestani kovasti syyllisyyttä, ja häpesin sitä, ja myös sitä, etten enää pärjännyt omin avuin. Muistan kyllä, että olin kovin ahdistunut ja ennakkoluulojen vallassa kun laitoin rastin ruutuun "haluan puhua mielenterveyteen liittyvistä asioista" kouluterveyden tarkastuksessa.
Hyvä silent hill, varaa tai pyydä jotakuta varaamaan sinulle uusi aika, vaikka samalle lääkärille. Pyydä poikaystäväsi tai joku muu läheinen kanssasi lääkäriasemalle mukaan, jos se auttaisi sinua. Itse menin yksin, mutta pelkäsin jotenkin "paljastuvani" koska häpesin niin kovin sitä, että jouduin hakemaan apua.
Mutta sinun kannattaa ottaa se riski ja avata se lääkäriaseman ovi, sillä sieltä sinä saat sitä apua. Ja se psykologi on olemassa juuri sitä varten, että sinä voit olla siellä omana itsenäsi tai oikeastaan juuri sellaisena kuin olet sinne tullessasi.
Toivon, älä ole itsellesi niin ankara, et sinä mokannut, sinä pelkäsit, ja se on ihan okei. Minusta sinä olit rohkea kun lähdit hakemaan apua, monikaan ei sitä uskalla tehdä.
Pelkäätkö ehkä sitä, mitä voi paljastua, kun joku voi olla sinulle avuksi, siis esim. terapiassa? Sekin on ihan ok pelätä, mutta sinä olet rohkea, kun uskallat sen myöntää.
Hyvä silent hill, älä luovu toivosta. Asiat etenevät välillä hitaasti, mutta etenevät kuitenkin, olethan jo ottanut ensimmäisen askeleen.
Minä tsemppaan sinua, olet ajatuksissani, ja toivon sinulle hyvää. Lämmin,pitkä halaus ja energiaa rivien välistä toivon sinulle.
T.Kohtalotoverisi
Itsekkin kävin pari kertaa eräällä terapeutille, olin suhteellisen hyvä oloinen.. Ja kun istun tuoliin, ja se kysyy pari kysymysta niin itken koko tunnin, ilman järkeviä syitä. Itkin itseasiassa koko loppupäivän
Joten kävin vielä kerran, ja en enää mennyt sinne. :/ Mutta huomenna olen menossa psykiatrin juttusille.. Miulla kun epäillään olevan F60.31.. :O Vähän harmittaa jos koko kesä menee hullujen huoneella, taas.. :( Mutta hullujahan me kaikki terveetkin.