Elikkäs sairastin keskivaikean masennuksen, joka kesti kolmisen vuotta, mutta se pahin Helvetti kesti vuoden. Aluksi en harkinnutkaan terapiaa, sitten huomasin, että en pärjää ilman. En vieläkään ole tehnyt aloitetta hakea terapiaa, vaikka todella tarvitsen. Olen pelkuri.
Puolisen vuotta sitten, puolisen vuotta kestäneen paranemisen jälkeen tunsin voivani hyvin. Se oli ihme ja pelastus, tunsin eläväni. Vain harvakseltaan vajosin alas. Hyvä oloni kesti pari kuukautta, ja pikkuhiljaa olen yhä enemmän alakuloinen, ja nyt, olen pääosissa todella todella pohjalla ajatusteni kanssa. En siltikään koe sitä samaa piittamaattomuutta ja haluttomuutta jaksaa tehdä asioita. Asiaan. Ennen kerroin ystävälleni melkein kaiken, hän ei ymmärtänyt tietenkään, mutta kuunteli ja oli pahoillaan, auttoi lohduttavilla sanoilla. Sitten alkoi tuntua, että en osaa enää muuta kuin valittaa, ja rupesin hiljaisemmaksi. Yleensä puhuin koko ajan, mutta enää en puhunut siitä mitä tunsin. Ystävälleni sanoin etten enää saa sanottua hälle mitään muuta kuin tekopositiivistä paskaa. Hän oli pahoillaan ja yritti saada minua kertomaan ajatuksistani - kerran. Hän pyysi kerran ja jätti siihen, enkä osaa enää sanoa. Puhumattomuus sai minut ajattelemaan vielä synkempiä asioita ja ongelmat paisuvat kymmenkertaisiksi. Halusin ja välillä haluan yhä todella vahvasti alkaa kännätä vaikka olen nuori, harkitsin jopa itseni myymistä saadakseni rahaa viinaan tai jopa huumeisiin. Se on todella surullista, sillä olen fyysisesti täysin terve ja olisi kurjaa pilata oma keho nuorena. Tuskastani puhumisen lopetin pari viikkoa sitten, enkä halua sulkeutua täysin, uskon voivani vielä puuttua asiaan. Mutta miten?
Ja terapiaan pystysin muuten hakemaan, mutta en halua äidilleni lisää tuskaa, uskon hänen sairastavan masennusta. Samaa luulen isästänikin. Jos he saisivat tietää lapsensa tarvitsevan terapiaa, pelkään, että äiti ei kestäisi enää. Osaako kukaan sanoa neuvoa...?
Puolisen vuotta sitten, puolisen vuotta kestäneen paranemisen jälkeen tunsin voivani hyvin. Se oli ihme ja pelastus, tunsin eläväni. Vain harvakseltaan vajosin alas. Hyvä oloni kesti pari kuukautta, ja pikkuhiljaa olen yhä enemmän alakuloinen, ja nyt, olen pääosissa todella todella pohjalla ajatusteni kanssa. En siltikään koe sitä samaa piittamaattomuutta ja haluttomuutta jaksaa tehdä asioita. Asiaan. Ennen kerroin ystävälleni melkein kaiken, hän ei ymmärtänyt tietenkään, mutta kuunteli ja oli pahoillaan, auttoi lohduttavilla sanoilla. Sitten alkoi tuntua, että en osaa enää muuta kuin valittaa, ja rupesin hiljaisemmaksi. Yleensä puhuin koko ajan, mutta enää en puhunut siitä mitä tunsin. Ystävälleni sanoin etten enää saa sanottua hälle mitään muuta kuin tekopositiivistä paskaa. Hän oli pahoillaan ja yritti saada minua kertomaan ajatuksistani - kerran. Hän pyysi kerran ja jätti siihen, enkä osaa enää sanoa. Puhumattomuus sai minut ajattelemaan vielä synkempiä asioita ja ongelmat paisuvat kymmenkertaisiksi. Halusin ja välillä haluan yhä todella vahvasti alkaa kännätä vaikka olen nuori, harkitsin jopa itseni myymistä saadakseni rahaa viinaan tai jopa huumeisiin. Se on todella surullista, sillä olen fyysisesti täysin terve ja olisi kurjaa pilata oma keho nuorena. Tuskastani puhumisen lopetin pari viikkoa sitten, enkä halua sulkeutua täysin, uskon voivani vielä puuttua asiaan. Mutta miten?
Ja terapiaan pystysin muuten hakemaan, mutta en halua äidilleni lisää tuskaa, uskon hänen sairastavan masennusta. Samaa luulen isästänikin. Jos he saisivat tietää lapsensa tarvitsevan terapiaa, pelkään, että äiti ei kestäisi enää. Osaako kukaan sanoa neuvoa...?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Unohdin mainita, että välillä, kun olen hyvin ahdistuneessa tilassa, käyttäydyn todella pelottavasti. Pelkään itseäni. Jos piirrän tuossa tilassa, saatan yhtäkkiä, varoittamatta sutata paperia ja en tiedosta mitään, kiroan vain hiljaa maailmaa ja paperiin tulee hyvin vahvasti painettuja jälkiä. Kun tämä muutaman sekunnin pituinen ns. kohtaus menee ohi, menen itkuisaksi ja saatan käpertyä kerälle - minua pelottaa. Kerran istuin sängylläni ristiistunnossa nasta kädessä ja yritin saada tikkua varpaankynnen alta. Olin hyvin ahdistunut ja yhtäkkiä huomaan, että olen repinyt nastalla varpaaseeni melko syvän haavan josta tulee kamalasti verta. Onko tämä vakavaa? Minä kommoan itseäni, en haluaisi olla tälläinen - minä.
sinun vaan täytyy sitä apua hakea.
Olisi pitänyt hakea jo aikoja sitten.
Oireesi vaikuttavat sellaisilta että masennus saattaa
olla jo muuttumassa joksikin vileä pahemmaksi häiriöksi.
>mutta en halua äidilleni lisää tuskaa, uskon hänen sairastavan masennusta. Samaa luulen isästänikin. Jos he saisivat tietää lapsensa tarvitsevan terapiaa >
No jos molemmat ovat masentuneita niin hyvin
ennalta arvattavaa olisi myös sinun masennuksesi.
Ei sen pitäisi tulla minään kauheana yllätyksenä.
Luulenpa että he olisivat vaan tyytyväisisiä
kun tietäisivät että sinä saat apua.
En ole koskaan ajatellut siltä kannalta, että he voisivat olla hyvillään siitä, että saan apua. Minä kun olen aina niin tiukausti pitänyt naamaria yllä, tuskin ovat vuosiin nähneet minua itkevän. Ei siinä että juuri kukaan olisi.
Pelkään silti äidin romahdusta, hän on luullakseni romahtamispisteessä..
Kiitos mielipiteestäsi, sai ajattelamaan asiaa uudelta kantilta.
Nyt on aika ajatella omaa itseäs ja hakea apua. Jos sulla ois esim. joku fyysinen sairaus, etkä hakisi apua, miten äitisi reagoisi siihen.
Terapia on sun juttu täysin eikä sun äitis kuulu siihen. Unohda se ja jos tuntuu et oot valmis terapiaan ei muutakun lähde sielle tielle.
Tielle jotka kuljet ihan yksin! Se on mun mielestä semmonen prosessi johon en anna kenenkään muun koskea. Erittäin yksityinen juttu.
Ja tie ulos masennuksesta myös.
Onnea ja peukku pystyssä!
että sinä olet oman elämäsi tärkein ihminen. Et voi ottaa kantaaksesi koko ajan muiden tuskaa ja kantaa huolta vielä siitäkin miltä muista tuntuu, jos sinä saat apua. Siis huom! Saat apua, senhän pitäisi olla hyvä juttu ja toivoa antava myös vanhemmillesi. Uskalla hakea apua, minullakin masennus toistui, ja meni niin pahaksi, että sitten oli jo pakko hakea ulkopuolista apua, en muuten tässä istuisi kirjoittamassa,....
Hyvä musta joutsen, tunnistan paljon itseäni tekstistäsi, samoin tunsin syyllisyyttä siitä, että tunsin tuskaa ja että se oli vakavaa elämää uhkaavaa tuskaa. Mutta kun se tuska pääsee tarpeeksi suureksi ja painavaksi, olo on sietämätön.
Uskon, että vanhempasi ovat voimattomia sinun tuskasi edessä, eivät osaa sanoa sinulle, että hyvä lapseni, minä haluan sinulle vain hyvää, hae apua! Uskon, että vanhempasi haluavat sinulle apua, ja sitä kautta että sinä saat apua, tulee toivoa heillekkin.
Muista, ettet ole vanhempiesi terapeutti, vaikka heitä haluaisitkin auttaa ja ymmärtää. Muista että olet itse oman elämäsi tärkein ihminen.
Lähetän täältä sinulle lämpimiä ajatuksia ja pitkän lämpimän halauksen rivien välissä. *hug*
Olen tosiaan tainnut unohtaa itseni ajatellessani muita. Ystävälleni lakkasin puhumasta, koska hänen isänsä sairastui ja siinä oli luullakseni tarpeeksi ajateltavaa hänelle. Toinen ystäväni on myös masentunut ja siskoni on allapäin, olen vain yrittänyt tukea ja hymyillä omien tuskieni keskellä heitä. Se on rankkaa ja pakottanut minut hymyilemään. Tai niin olen ajatellut... Näiden ihmisten takia minäkin istun tässä, ei siinä että he ovat niin tärkeitä, vaan olen aina miettinyt kestävätkö he jos kuulevat minun tappaneen itseni.
Mutta en kai minäkään voi täysillä heitä tukea, jos olen itse sisältä niin rikki... Ei, kyllä minä teen sen mitä olisi pitänyt tehdä vuosia sitten. Otan yhteyttä siihen psygolokiin jonka numero on ollut kännykässäni varmaan vuoden - turhaan. Olen teille ikuisesti kiitollinen, teidän ansiosta uskallan hakea terapiaan. Ja jos apua saan ja se auttaa, voin melkeinpä sanoa - Te pelastitte henkeni. Kiitos teille ja haleja ja pitkää ikää ja iloja elämään!
Kun näkee vaikeuksia ja pahaa mieltä ympärillään, ja varsinkin läheisten elämässä, on luonnollinen reaktio, että haluaa auttaa ja tukea heitä. Yhtä luonnollista on myös se, että ei osaa mielestään auttaa, koska toisten vaikeudet tuntuvat itsellekkin vaikeilta ymmärtää ja saattavat pelottaa. Usein ei uskalla elää ja olla iloinen omista hyvistä asioista, kun ajattelee, että se loukkaa sitä masentunutta läheistä.
Voisitteko yhdessä ystäväsi tai siskosi kanssa puhua noista avun hakemiseen liittyvistä asioista? Olla tukena toinen toiselle, kun toinen päättää hakea apua? Tällä palstalla sen näkee hyvin selkeästi, että vertaistuki on tärkeää ja että ihmiset välittävät. Onhan se toki eri asia kirjoittaa elämästään täällä anonyymisti, kuin puhua läheisilleen olostaan. Se on vaikeaa, tiedän sen omalta kohdaltani.
Musta joutsen, olen tuo nimimerkki" samaa mieltä prettugirl77 kanssa" -johon tuli näköjään kirjoitusvirhekkin mukaan,..- Minulla oli myös todella pimeitä hetkiä, joissa mylläsi oma kipu ja läheisten tuska sikin sokin. Tunne oli hirveän repivä, kun halusi vain antautua tuskaan ja sitä kautta helpottaa oloaan,mutta se ei auttanut, kun näin vain perheeni tuskan koko ajan mielessäni. Kun oikein paha hetki oli, ainoa, joka minua kiskoi takaisin todellisuuteen olivat kaksi nuorempaa siskoani, ajattelin heitä. He eivät pitkään aikaan tienneet, että olin masentunut, koska kielsin sitä heille kertoasta, halusin suojella heitä. Ihmeellistä kyllä, sitä kautta he suojelivat minua itseltäni,... kun ajattelin, että en voi lähteä niin, että jätän heidät kysymään "Miksi?!"
Muista, että sinun täytyy olla myös itsellesi hyvä ja armollinen. Itseään voi palkita jo siitä, että on kirjoittanut tänne, koska itselle pitää olla hyvä! Minulta henk'koht kesti todella kauan ymmärtää se, että itseään voi palkita myös silloin, kun on yrittänyt, vaikka lopputulos ei olisikaan ihan se mitä lähti hakemaan.
Oli ihana lukea, että aiot hakea apua! Se on hieno juttu, ja askel eteenpäin parantumisessasi. Varsinkin kun sinulla on uusinut tuo masennus, on hyvä lähteä purkamaan syitä siihen ja tutustumaan itseensä. Minä olen ollut terapiassa kohta kolme vuotta, ja nyt näen, että se on ollut parhain ratkaisu ikinä. Ei se aina tule olemaan helppoa, mutta se kaikki on sinua varten, vain sinua varten, että sinusta tulisi eheämpi, ja uskaltaisit elää ja nauttia.
Vaikka heti ei tärppäisikään niin ota psykologiin yhteyttä uudelleen ja uudelleen. Itse menin vahingossa väärälle psykologille, mutta tämä ohjasi minut nykyisen terapeutin puheille, hänellä oli vinkata,että hänelle vielä mahtui.
Kaunista kevättä sinulle ja helpompaa oloa, ole hyvä itsellesi. Energiaa rivien välistä ja lämmin halaus sinulle, olet tärkeä ihminen monelle!
Käy katsomassa kelan sivuilta kelan tukemasta terapias, koska jos olet tarpeeksi nuori, voit hakea kelan tukemaa terapiaa yksityiseltä, kelan tukemalta terapeutilta. Niin tein minäkin. Hieman papereita joudut täyttämään, mutta pidä mielessä, että sillä saat apua itsellesi.
Tässä oma iskulauseeni, jota hoen päässäni, kun tuntuu, että päivästä voi tulla vaikea
" Sinä selvisit siitä" ( huomaa muoto, selvisit, alitajunnan juttu, toteuttaa itse itseään,... :) )
Voimia ja lämmin halaus vielä kerran! *hug*
Kiitoksia ja haleja loputtomasti vinkeistä, ehdotuksista, ajatuksista ja etenkin myötätunnosta!