Olen aina ollut iloinen, tasapainoinen, tulevaisuuteen luottava nainen. Nyt noin vuoden ajan minusta on tuntunut siltä, että olisin jo valmis "lähtemään pois". En ole itsetuhoinen, en suunnittele itsemurhaa, mutta minusta tuntuu että olen jo kaiken saanut mitä haluan, eikä minulla ole enää mitään annettavaa kenellekään. Minulla on motivaatiota käydä töissä, tehdä koti- ja pihahommia, suunnitella kesälomaa, tavata ystäviä ym, mutta ihan hyvin voisin jo väistyä takavasemmalle. Jos sattuisin sairastumaan vakavasti, ainut toiveeni on että en joutuisi kitumaan kauaa...
Olen lähtöisin keskivertoperheestä, välit vanhempiin ja sisaruksiin ovat ihan hyvät. Lapsuus ja nuoruus oli mukavaa aikaa. Valmistuttuani ammattiini sain aika pian töitä työpaikasta, jossa viihdyn edelleen yli 10 työssäolovuoden jälkeenkin. Ystäviä ja kavereita on ihan sopivasti, mutta ei varsinaista sydänystävää, jonka kanssa jakaisin kaikki asiat, enkä sellaista oikeastaan kaipaakaan. Viihdyn paljon omissa oloissani, mutta kaveriporukalla on kiva viettää aikaa silloin tällöin. Matkustelu on intohimoni.
Menin naimisiin kymmenen vuotta sitten mukavan, fiksun ja hyvännäköisen miehen kanssa. Meillä ei ole lapsia (vapaaehtoinen valintamme, vauvakuumetta en ole potenut koskaan).
Miehen lapsuuskoti oli todella epätasapainoinen alkoholisti-isän vuoksi, ja se on jättänyt jälkensä. Suhteen alussa en edes tajunnut, kuinka rikkinäinen mies on, mutta vuosien varrella on silmät auenneet... Hänellä on välillä valtavia masennuskausia, jolloin ei mikään tunnu miltään ja hänestä ei ole mihinkään... Työuupumuksenkin puolisoni on sairastanut, siitä kuitenkin on suht' koht' toipunut.
Minua turhauttaa valtavasti ne masennuskaudet, tuntuu että elämä ja parisuhde ottaa takapakkia. Nyt kun kymmenen vuotta ollaan junnattu "kaksi askelta eteen, yksi taakse", niin välillä mietityttää että tätäkö tämä elämä on? Tällä hetkellä miehellä on hyvä vaihe menossa; on aktiivinen, hyväntuulinen, sopivasti itsevarma ja hänen kanssaan on helppo olla. Mutta kunhan joku pieni vastoinkäyminen taas tulee, niin kohta se taas vajoaa syvyyksiin. Kaikki hyvät ideat, jotka hän nyt on saanut alulle, raukeaa taas.
Kun mietin elämääni taaksepäin, niin onnellisimmillani olen ollut lapsena ja nuorena. Nyt aikuisena olen matkustellut paljon, ja siitä olen saanut valtavasti mielihyvää. Mutta nyt on tosiaan semmoinen olo, että olen saanut elämältä jo kaiken (vaikken koko maapalloa ole kolunnutkaan... :)).
Miehelleni olen silloin tällöin kertonut näistä ajatuksistani. Hänelle voin ylipäätäänkin kertoa kaiken mitä mielessä liikkuu (silloin kun hän on tasapainossa). Mies sanoo aina, että nuo ovat masentuneen ihmisen ajatuksia. Kenenkään muun kanssa en ole aiheesta keskustellut, joten en tiedä kuinka yleisesti tuollaisia yleensäkään ajatellaan.
Olenko minä mielestäsi masentunut? Mitä minun pitäisi tehdä?
Olen lähtöisin keskivertoperheestä, välit vanhempiin ja sisaruksiin ovat ihan hyvät. Lapsuus ja nuoruus oli mukavaa aikaa. Valmistuttuani ammattiini sain aika pian töitä työpaikasta, jossa viihdyn edelleen yli 10 työssäolovuoden jälkeenkin. Ystäviä ja kavereita on ihan sopivasti, mutta ei varsinaista sydänystävää, jonka kanssa jakaisin kaikki asiat, enkä sellaista oikeastaan kaipaakaan. Viihdyn paljon omissa oloissani, mutta kaveriporukalla on kiva viettää aikaa silloin tällöin. Matkustelu on intohimoni.
Menin naimisiin kymmenen vuotta sitten mukavan, fiksun ja hyvännäköisen miehen kanssa. Meillä ei ole lapsia (vapaaehtoinen valintamme, vauvakuumetta en ole potenut koskaan).
Miehen lapsuuskoti oli todella epätasapainoinen alkoholisti-isän vuoksi, ja se on jättänyt jälkensä. Suhteen alussa en edes tajunnut, kuinka rikkinäinen mies on, mutta vuosien varrella on silmät auenneet... Hänellä on välillä valtavia masennuskausia, jolloin ei mikään tunnu miltään ja hänestä ei ole mihinkään... Työuupumuksenkin puolisoni on sairastanut, siitä kuitenkin on suht' koht' toipunut.
Minua turhauttaa valtavasti ne masennuskaudet, tuntuu että elämä ja parisuhde ottaa takapakkia. Nyt kun kymmenen vuotta ollaan junnattu "kaksi askelta eteen, yksi taakse", niin välillä mietityttää että tätäkö tämä elämä on? Tällä hetkellä miehellä on hyvä vaihe menossa; on aktiivinen, hyväntuulinen, sopivasti itsevarma ja hänen kanssaan on helppo olla. Mutta kunhan joku pieni vastoinkäyminen taas tulee, niin kohta se taas vajoaa syvyyksiin. Kaikki hyvät ideat, jotka hän nyt on saanut alulle, raukeaa taas.
Kun mietin elämääni taaksepäin, niin onnellisimmillani olen ollut lapsena ja nuorena. Nyt aikuisena olen matkustellut paljon, ja siitä olen saanut valtavasti mielihyvää. Mutta nyt on tosiaan semmoinen olo, että olen saanut elämältä jo kaiken (vaikken koko maapalloa ole kolunnutkaan... :)).
Miehelleni olen silloin tällöin kertonut näistä ajatuksistani. Hänelle voin ylipäätäänkin kertoa kaiken mitä mielessä liikkuu (silloin kun hän on tasapainossa). Mies sanoo aina, että nuo ovat masentuneen ihmisen ajatuksia. Kenenkään muun kanssa en ole aiheesta keskustellut, joten en tiedä kuinka yleisesti tuollaisia yleensäkään ajatellaan.
Olenko minä mielestäsi masentunut? Mitä minun pitäisi tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
...että kaltaisiasi ihmisiä on aivan liikaa.
Just toi alkoholipainotteinen ympäristö
aiheuttaa masennusta eniten muille kuin
itse holistille.. Itselläni on liikaa ryyppyputkia ja tottakai se masentaa kun ei
saa putkea poikki. Pakko myöntää että joskus, nytkin,tarvitsee toisen tukea. Ei viitsisi tappaa itseään dokaamallakaa. Jo pelkkä palstan lukeminen helpottaa olotilaa sikäli kun kankkuseltaan siihen kykenee...
Kun on saanut elämältä kaiken liian helpolla.
Kun ei koe elämää haasteena vaan turhana,mukavien asioiden jatkumana.
Vailla mitään syvempää tarkoitusta tai päämäärää.
Sitten kun on siinä vaiheessa ettei ole enää
mitään varsinaista saavutettavaa tai tehtävää
niin on todella tyhjän päällä.
Niin,tai sitten se on vaan sitä masennusta.