Olen mietiskellyt, piileekö minussa pieni naisvihaaja ja miten siitä vois päästä eroon.
Menneisyydessäni on suht pitkä (itsetuhoinenkin) masennusjakso, joka kai lähti siitä kun ekakerran elämässäni n. 22-vuotiaana (joo ihan tosi) hankkiuduin netin kautta treffeille. Jotka ei menneet putkeen ja minä ehdin kehittää jo vahvat tunteet naista kohtaan ennen näkemistä, naisen mielestä siitä vaan puuttui se jokin. Minusta se vaan tuntui käsittämättömältä, miten siitä voi puuttua jotain jos ollaan ennen tapaamista juteltu ja nähty toistemme rehelliset kuvat.
Sen jälkeen on ollut muutama naiskohdellus, jotka ei myöskään sujuneet. Kai siinä osittain vaikutti vielä se eka paska treffi. Sen jälkeen se synkkä huuruisen lasin takana eläminen alkoi ja mielessä liikkui enimmäkseen vaan asioita "mitä järkeä koko elämässä, parempi ku kuolis pois" yms.
Nyt 27-vuotiaana olen "jokseenkin" toipunut, mitä nyt sen eka varsinainen suhde edelleen puuttuu ja koen naisten kanssa tekemisissä olemisen usein äärimmäisen tuskaiseksi. Huonoina päivinä en haluaisi edes nähdä naisia ja jos joudun heidän kanssaan puheisiin, haluan tilanteesta nopeasti pois. Hyvinä päivinä taas pystyn heittämään naisille läppää ja näkemään heidät samanlaisina ihmisinä kuin miehetkin.
Ehkäpä niin vois sanoa, että kaikesta huolimatta koen naisten aiheuttaneen masennukseni "sun muun paskan" elämässäni ja huonoina päivinä kun itsetunto on pohjalukemissa, asia vain korostuu. Typeräähän se tällainen on, muttei tästä vaivasta eroonkaan tunnu pääsevän.
Menneisyydessäni on suht pitkä (itsetuhoinenkin) masennusjakso, joka kai lähti siitä kun ekakerran elämässäni n. 22-vuotiaana (joo ihan tosi) hankkiuduin netin kautta treffeille. Jotka ei menneet putkeen ja minä ehdin kehittää jo vahvat tunteet naista kohtaan ennen näkemistä, naisen mielestä siitä vaan puuttui se jokin. Minusta se vaan tuntui käsittämättömältä, miten siitä voi puuttua jotain jos ollaan ennen tapaamista juteltu ja nähty toistemme rehelliset kuvat.
Sen jälkeen on ollut muutama naiskohdellus, jotka ei myöskään sujuneet. Kai siinä osittain vaikutti vielä se eka paska treffi. Sen jälkeen se synkkä huuruisen lasin takana eläminen alkoi ja mielessä liikkui enimmäkseen vaan asioita "mitä järkeä koko elämässä, parempi ku kuolis pois" yms.
Nyt 27-vuotiaana olen "jokseenkin" toipunut, mitä nyt sen eka varsinainen suhde edelleen puuttuu ja koen naisten kanssa tekemisissä olemisen usein äärimmäisen tuskaiseksi. Huonoina päivinä en haluaisi edes nähdä naisia ja jos joudun heidän kanssaan puheisiin, haluan tilanteesta nopeasti pois. Hyvinä päivinä taas pystyn heittämään naisille läppää ja näkemään heidät samanlaisina ihmisinä kuin miehetkin.
Ehkäpä niin vois sanoa, että kaikesta huolimatta koen naisten aiheuttaneen masennukseni "sun muun paskan" elämässäni ja huonoina päivinä kun itsetunto on pohjalukemissa, asia vain korostuu. Typeräähän se tällainen on, muttei tästä vaivasta eroonkaan tunnu pääsevän.
Vastaukset 10
Vanhimmat
olet siis 27-vuotias mies?
Teorian tasolla äiti-poika -suhteella on suuri merkitys sille, mitä poika ajattelee muista naisista. Mies näkee jokaisessa naisessa tavallaan oman äitinsä kuvan. Naisilla taas isä-tytär -suhde leimaa naisen kuvaa "miehistä yleensä". Tämä tietysti on järkevää, koska lähimmistä ihmisistä lapset kätevästi yleistävät asiat koskemaan koko maailmaa. Eli voisit miettiä objektiivisesti asennettasi äitiisi, ja sun ja äitisi vuorovaikutussuhdetta. Lapsilla on oikeus hyvään hoitoon, huolenpitoon, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemiseen, hyvään kasvuymäristöön jne. Toteutuvatko nämä, mieti sitä.
Sanoisin, että syy naisvihaasi on luultavasti muualla kuin ekassa ihastuksessa. Tavallisesti ihastuksen menettäminen sattuu, mutta sen ei pitäisi viedä masennukseen asti. Kukaan ei säästy sydänsuruilta, edes suosituimmat tytöt ja pojat.
Et jotenkin sulle on jostain päässyt kehittymään a) taipumus masentua asioista ja b) ruusuinen kuva rakkaudesta. Oletko kenties aina haaveillut rakkaudesta, mutta et ole koskaan oikeasti seurustellut tms. Tämä tarkoittaisi sitä, että tiedät mitä rakkaus on teoriassa, mutta et ole ihan oikeasti rakastanut ketään ehkä vielä. Rakkautta ei voi teoretisoida, ei voi saada sitä satuprinsessaa...itseasiassa nuo asiat vain pahentavat tilannetta. Sun kun pitäis oikeasti elää elämää, tavata ihmisiä, tutustua naisiin jne, ennen kuin sä edes voit tietää rakastatko sinä kohdettasi vai et. Rakkaus ei ole mitään mikä on heti läsnä, vaan se mikä tulee toisen tuntemisen myötä, jos on tullakseen.
Tarkkaile millaiset suhteet sulla on ollut elämäsi merkittävissä rooleissa olleisiin naisiin. Äiti, mummot, hoitotäti, opettajat. Tai että onko teillä kotona suhtauduttu jollain leimallisella tavalla naisiin tai miehiin. Saattaa ilmetä, esim. isän valituksena ettei naisista ole mihinkään (mikä on sun isän asenne, ei sun, eikä ole yleistettävissä yleiseksi mielipiteeksi) tai että miehet on syvältä (joka taas on äidin omaa näkemystä, ei kaikkien naisten). On ihan tervettä yrittää arvioida omia vanhempiaan objektiivisesti ilman lojaalisuuden tunteita sun muita.
rakastua voi vaikka puuhun tai kasviin. Seurusteli tai ei. Tunne on silti sama.
Kuka määrää paljonko pitää toista tuntea ennenkuin voi rakastaa...
Olin rakastunut vahvasti. Nainen ajatteli kuten sinä. Leimasi että elän kuvitelmissa. Eipä siitä sitten ku vaan kiitti v****i jos sen perusteella antoi pakit.
Taisi kyllä antaa pakit ihan muista syistä, niinku vaikka tästä persoonallisuudesta HAHA!
Oma mutsini oli muuten kiero kuin korkkiruuvi ja miestä alentava ja niin on kyllä kaikki muut naisetkin. Samanlaisia kokonaisuudessaan, pienen pienin eroavaisuuksin. Jotkut enemmän kieroja, jotkut vähemmän. Sen kanssa pitää vaan osata elää jos tahtoo siis seurustella.
Joono, onhan siinä lapsuudessa ja perhesuhteissa vaikka mitä kieroa paskaa myös. Esim. altistuin jo varsin nuorena vanhempieni tappeluille ja sekstailuille kun kaikki mäiskeet ja läiskeet kuului niiden makuuhuoneesta seinän takaa omaan huoneeseeni.
Isästäkään ei muistaakseni koskaan ollut kunnon isähahmoksi, se kasvatti mua lähinnä kuin jotain eläintä. Rankaisi kyllä kun tein jotain väärin muttei juuri koskaan kehunut. Liekö siinä sitten syy, että olen lievästi perfektionisti mutten voi sietää jos mua kehutaan.
Äidistä en osaa sanoa, se oli vaan äiti. Kun ei isästä ollut kasvattajaksi niin mä olin tietenkin sellanen mammanpoika. Menin aina äitille itkemään kaikesta ja turvauduin häneen.
Ennen naisten rukkasia en kuitenkaan ollut koskaan masentunut, kai se oli sitten jonkinlainen masennuksen laukaiseva lopullinen niitti. Ja niitä naisia syyttäisin myös siitä, että koen nykyään pakosti olevani naisille kelpaamaton (vaikkei niin todellisuudessa ehkä olekaan) ja itsetuntoa ei juuri ole. Kuitenkin niille treffeille silloin menin intoa puuskuen varsin itsevarmana, joka siitä sitten laski jyrkästi sitä mukaa kun lapasta tuli naamaan.
Nyt jos esim. joku nainen tulisikin flirttaillen juttelemaan ja olisi jossain määrin kiinnostunut, mä masennun heti kun en koe olevani naiselle alkuunkaan riittävä ja suhtaannun tähän karkoittavan kylmästi.
Vaikken olekaan mikään luovuttajatyyppi, esim. töihin menen vaikka pää kainalossa, silti naisten suhteen luovutan lähes välittömästi. "Mene ja etsi joku parempi".
Täytyypä sanoa,että samanlaisia ajatuksia itelläkin.Olen naimisissa ollut kylläkin,mutta silti on aina tuntunut etten kelpaa naisille.
Nykyään elelen yksin.Joka päivä vaan masentaa.Viikonloppuisin meen baariin murjottaan baaritiskille.Tietty,ensin alkuillasta otan parit pakit, sitten onkin mukava itsesäälissä vetää viinaa valomerkkiin.
täytyy sanoa,että niin se sitten vain on.Ei kelpaa enää.Ei saa edes oikeaa mahdollisuutta.Yhdet, kahdet treffit ja se on siinä.Ei luonteessani voi olla niin paljon väärää,että heti nainen huomaa ettei kannata.Ongelma onkin varmaan se, että olen vain 169cm lyhyt,joten naisen silmissä minulle ei anneta mitään vikoja anteeksi niin kuin pitkille miehille annetaan.Pitäs olla luonteeltaan,ulkonäoltään niin paljon enemmän kuin pitkä mies,jotta jonkun OIKEAN mahdollisuuden sais.
Kylläpä tuo on itelläkin alkanut synnyttää naisvihaajaa minussa.Se on sitten eri asia kuinka tylyjä pissiksiä nykyajan naiset on esim. baareissa...dont go there ;)
http://tukiasema.net/kysy/default.asp
haluan kommentoida vain tuota tutustumisasiaa. Oli mies tai nainen, niin jos netissä tutustuu niin on parasta ymmärtää, että se on vasta tutustumista. Ihastumisen tunteita, voimakkaitakin, voi tuntea, mutta ihan omaksi parhaakseen on tajuttava, että toiseeen täytyy tutustua nenäkkäin ensin ennen kuin voi puhua ihastumisesta. Kokemukseen toiseen ihmisestä vaikuttavat voimakkaasti mm ääni, eleet, pukeutuminen, ryhti, käytöstavat, tuoksu jne. Ne eivät välity netissä. Eivät edes nettikameran kautta. Jos ajattelee toisin menee metsään ja pahasti.
Ongelma vain pahenee kohdatessa ekaa kertaa jos on esim. ujo, huono puhumaan, mutta enkeli kirjoittamaan. Vastakohta on raju.
Itsekin olen tavannut netin kautta ihmisiä ja kokenut pelottavina ja luotaantyöntävinä sellaiset henkilöt, jotka kertovat ihastuneensa jo ennen tapaamista tai jotka ihmettelevät tapaamisen jälkeen, että miksi en tahdokaan tutustua enempää. Aina syynä on ollut minun mielestäni henkilön huonot käytöstavat kun on kohdattu, joskus jopa huono pukeutuminen. Huono pukeutuminen viestii välinpitämättömyydestä itseään kohtaan ja jos siihen yhdistyy huono hygienia en todellakaan ole kiinnostunut. Nämä asiat kun ei välity kuvasta eikä aina kamerankaan kautta. Niiden kertominen toiselle syyksi on kuitenkin vaikeaa, tuntuu että loukkaisi toista, eikä sitä halua. Siksi on monesti helpompi vain torjua toinen jotenkin epämääräisesti.
Normaali ihminen ymmärtää, ettei kaikkia voi miellyttää, että elämässä kohtaa pettymyksiä. Niitä voi tulla useitakin peräkkäin, ei sille mitään voi. En ymmärrä edes miksi baarissa pitäisi kiinnostua pitkästä hyvännäköisestä, voin antaa pakit kaikille, sillä olen tullut juttelemaan, en ripustautuakseni heti ensimmäiseen vastakkaisen sukupuolen edustajaan, joka on vähänkään kiinnostava. Oletusarvona on baarista poistuminen yksin, ei seuran haku ja paneskelu niin kuin yleensä miehillä tuntuu olevan.
Mun mielestä tärkeintä on pitää itsensä avoimena, ei juuttua johonkin ajatusmalleihinsa, miettiä mikä itsessä on se tekijä miksi homma ei luonnistu. Naiset ja miehet ovat yksilöitä, eli jos toistuvasti saa pakit eri ihmisiltä on todennäköistä, että oma käytös on se, mikä mättää. Mutta sen asian hyväksyminen ja itsensä kehittäminen on monille tosi vaikea paikka. Vikahan kun on aina muissa ja etenkin aina koko toisessa sukupuolessa...
Itse olen paininut samojen ongelmien kanssa ja löytänyt pikkuhiljaa tieni ulos omista ajatus- ja käytösmalleistani mitä toteutin. Ei ollut helppoa mutta onnistuu kun vain on valmis uhraamaan aikaa ja vielä kerran aikaa. Kysymyshän onkin siitä, kuinka paljon on valmis tekemään saadakseen sen, mitä elämältään haluaa.
Kiitos to-del-la turhasta vastauksesta.Jeesustelijoille pitäs olla oma ketju...virittelen kiikkua...
sijaan elämään pitäisi keksiä jotakin muuta. Ei se sinua auta, että muistelet jatkuvasti joitain pieleen menneitä kokemuksiasi naisten suhteen. Tai vähättelet itseäsi. Jos noin nuorena aloittaa itsensä säälimisen, kun elämä on vielä edessäpäin, niin voi voi. Millainen oletkaan vanhempana.
Naiset eivät voi aiheuttaa sulle kuin korkeintaan väliaikaista masennusta, jos se jatkuu vuositolkulla vika on sinussa ja tarvitset masennukseesi jotain terapiaa.
Jos suhtautuu noin negatiivisesti itseensä ja ympäristöönsä (naisiin) ei voi muuta saadakaan kuin paskaa niskaansa. Sama se on toisinkin päin, ei ole naisillakaan sen helpompaa miesten suhteen. Jos olisin sun ikäisenä noin ajatellut, olisin jo haudassa.
..siitä ei pääse mihinkään, oli sitten kumpaa sukupuolta tahansa. Lapsuudenkodin turvasta saa perusluottamuksen itseensä. Kun sellainen on, ei mene rikki jonkin yksittäisen tutustumisyrityksen epäonnistumisen takia. Mutta onneksi totesit, että joinain päivinä voit suhtautua naisiin ihmisinä, kuten miehiinkin. Toivottavasti voit voittaa vihan tunteesi, se helpottaa naisiin tutustumistakin aika paljon.
tuo on totta naiset suomessa ovat ala arvosta porukkaa. käytös, olemus, juominen ja muu sikailu. olisko aika otta nainen aasiasta?