Työt alkais maanantaina taas, ja sekös ahdistaa jo etukäteen kun on uusi paikka tiedossa, en tunne työkavereita, työtapoja, enkä mitään. Ei huvita yhtään lähteä töihin, mutta pakko kun ei saa rahaa muuten senttiäkään. Vihaan työntekoa, varsinkin jos pitää olla palvelemassa asiakkaita. Se, että yksinkertaisesti _vihaan_ asiakaspalvelua ja ylipäänsä tätä koko v*tun ammattia, ei helpota ahdistusta yhtään! Olen suunnitellut syksyllä meneväni kouluun vaihtamaan alaa, koska ei tästäkään tule yhtään mitään. En tiedä vaan yhtään, olenko valmis menemään kouluun. Miten selviän siellä? V*tuttaa koko elämä ja tekisi mieli vaan luovuttaa!
Olen sairastanut vakavan masennuksen (jonka vuoksi olen ollut joskus sairaalahoidossakin), minulla on todettu mielialan aaltoiluhäiriö ja paniikkihäiriö, mutta en ole varmaan kahteen, kolmeen vuoteen syönyt lääkkeitä.
Elän avoliitossa, ja välillä tuntuu että mieheni on ainoa sosiaalinen kontakti muuhun maailmaan. Minun on todella vaikea lähteä kotoa minnekään, olen tietoisesti erkaantunut kaikista kavereistakin. Osasyynä se, ettei yksinkertaisesti vaan kiinnosta niitten seura kun ei ole mitään yhteistä, eikä huvita lähteä niitten kanssa mihinkään kaupungille pyörimään tyhjänpantiksi. Saatan miettiä kauppaan lähtöäkin koko päivän ennen kun voin lähteä ovesta ulos. En ole puhunut kellekään näistä peloistani. Edes mun mies ei tiedä. Oon toki sanonu sille et oon sairastanu masennuksen, ja se tietää et mua ahdistaa välillä v*tusti, mut en usko et sekään ymmärtää miten paha tää tilanne oikeesti on.
Kaikista eniten vihaan tilanteita, jossa olen yksin suuren ihmisjoukon keskellä. Siis ettei välttämättä tarvitse esiintyä edes, se riittää että joudun esim. kävelemään yksin jonkun porukan ohi; tuntuu että kaikki tuijottaa. Päässä alkaa humisemaan, tuntuu että askel horjuu, kädet ja jalat vapisee, sydän hakkaa, oksettaa, pyörryttää, en tiedä mihin katsoisin, silmissä sumenee.
Myös puhelimesta on tullut minulle vihollinen. En pidä ollenkaan siitä että joutuisin soittamaan jonnekin, en vastaa oikeastaan ikinä myöskään jos joku soittaa. Äiti ja puolisoni on varmaan ainoot joille vastaan/soitan. Osittain en kyllä vastaa senkään takia, että en halua puhua kavereideni kanssa, kun ei kiinnosta niiden tyhjänpäiväiset jutut.
Olen harkinnut useasti hakevani uudestaan apua, ja aloittavani taas psykologlla käynnit, mutta en saa sitäkään aikaiseksi. Pari kk sitten olin niin pohjalla että itkin vaan monta päivää ahdistuksissani, ja silloin sain soitettua hysteerisenä psyk.polille. En kuitenkaan saanut aikaa kun vasta kolmen viikon päähän, ja kun aika sitten koitti, en katsonutkaan tarvitsevani sitä (ehkä en vaan halunnut mennä sinne). Osaltaan v*tuttaa mennä sinne kun tietää että ne määrää vaan jotain masennuslääkkeitä, mitä en todellakaan ala enää syömään! Vuosia sitten jouduin ihan hirveeseen lääkerumbaan, ja lopulta meni viittä eri lääkettä (masennukseen, maniaan, neuroleptejä uniongelmiin ja lievään paranoiaan, rauhoittavia..). Ei kiitos! En halua elää missään lääketokkurassa, ja masennuslääkkeet vie vaan kaikki tunteet pois. Ei sekään ole hyvä. Sitäpaitsi ne teki musta ihan hirveen zombien, enkä muistanu koulussakaan mitään ku kuljin vaan usvassa ja meinasin nukahtaa koko ajan. Jouduin sitten lopettamaan koulun kesken, kun masennuin lopullisesti kaverini tehtyä itsemurhan.
Mä en voi tajuta et mistä tää kaikki johtuu. Mua kiusattiin monta vuotta koulussa ja olen joutunu kokee pettymyksiä ja väkivaltaa suhteessa, mut silti.. Jossain vaiheessa asiat oli jo paremmin, mulla oli tosi hyvä ystäväpiiri, oon muutenki suht pidetty ihminen, ja todella sosiaalinen kun sille päälle satun (siis kaveripiirissä), mut mikä mättää?! Luulen että osaltaan aikaisempi huumeiden käyttö ei ainakaan parantanut tilannetta, mutta silloin ainakin olin enemmän sosiaalinen kun ns. "sekopäissäni" uskalsin paremmin sosialisoida. En siis kuitenkaan oo ollu mikään sekopää varas narkkari, mut käytin jonkun verran aineita (sain pidettyä sen kyllä hyvin salassa esim. vanhemmilta). Mut en usko tonkaan olevan syynä, koska ongelmia oli jo ennen sitä. Ne ongelmat siis ajo mut siihen pisteeseen et aloin narkkaamaan.
V*ttu! Miks mun elämän pitää olla näin v*tun vaikeeta aina!? Terapiassa käytyäni, tiedän että puhumisestakaan ei ole mitään hyötyä, ei siinä puheet paljoo auta kun tuntuu et koko maailma sortuu niskaan! Toivon että voisin vaan käpertyä kasaan ja unohtaa ympärillä olevan pelottavan maailman :´(
(Taisi tulla aika sekava teksti.. pääasias kirjotin vaan mitä päässä liikku, ehkä tää jäsentää mun ajatuksia vähän paremmin..)
Olen sairastanut vakavan masennuksen (jonka vuoksi olen ollut joskus sairaalahoidossakin), minulla on todettu mielialan aaltoiluhäiriö ja paniikkihäiriö, mutta en ole varmaan kahteen, kolmeen vuoteen syönyt lääkkeitä.
Elän avoliitossa, ja välillä tuntuu että mieheni on ainoa sosiaalinen kontakti muuhun maailmaan. Minun on todella vaikea lähteä kotoa minnekään, olen tietoisesti erkaantunut kaikista kavereistakin. Osasyynä se, ettei yksinkertaisesti vaan kiinnosta niitten seura kun ei ole mitään yhteistä, eikä huvita lähteä niitten kanssa mihinkään kaupungille pyörimään tyhjänpantiksi. Saatan miettiä kauppaan lähtöäkin koko päivän ennen kun voin lähteä ovesta ulos. En ole puhunut kellekään näistä peloistani. Edes mun mies ei tiedä. Oon toki sanonu sille et oon sairastanu masennuksen, ja se tietää et mua ahdistaa välillä v*tusti, mut en usko et sekään ymmärtää miten paha tää tilanne oikeesti on.
Kaikista eniten vihaan tilanteita, jossa olen yksin suuren ihmisjoukon keskellä. Siis ettei välttämättä tarvitse esiintyä edes, se riittää että joudun esim. kävelemään yksin jonkun porukan ohi; tuntuu että kaikki tuijottaa. Päässä alkaa humisemaan, tuntuu että askel horjuu, kädet ja jalat vapisee, sydän hakkaa, oksettaa, pyörryttää, en tiedä mihin katsoisin, silmissä sumenee.
Myös puhelimesta on tullut minulle vihollinen. En pidä ollenkaan siitä että joutuisin soittamaan jonnekin, en vastaa oikeastaan ikinä myöskään jos joku soittaa. Äiti ja puolisoni on varmaan ainoot joille vastaan/soitan. Osittain en kyllä vastaa senkään takia, että en halua puhua kavereideni kanssa, kun ei kiinnosta niiden tyhjänpäiväiset jutut.
Olen harkinnut useasti hakevani uudestaan apua, ja aloittavani taas psykologlla käynnit, mutta en saa sitäkään aikaiseksi. Pari kk sitten olin niin pohjalla että itkin vaan monta päivää ahdistuksissani, ja silloin sain soitettua hysteerisenä psyk.polille. En kuitenkaan saanut aikaa kun vasta kolmen viikon päähän, ja kun aika sitten koitti, en katsonutkaan tarvitsevani sitä (ehkä en vaan halunnut mennä sinne). Osaltaan v*tuttaa mennä sinne kun tietää että ne määrää vaan jotain masennuslääkkeitä, mitä en todellakaan ala enää syömään! Vuosia sitten jouduin ihan hirveeseen lääkerumbaan, ja lopulta meni viittä eri lääkettä (masennukseen, maniaan, neuroleptejä uniongelmiin ja lievään paranoiaan, rauhoittavia..). Ei kiitos! En halua elää missään lääketokkurassa, ja masennuslääkkeet vie vaan kaikki tunteet pois. Ei sekään ole hyvä. Sitäpaitsi ne teki musta ihan hirveen zombien, enkä muistanu koulussakaan mitään ku kuljin vaan usvassa ja meinasin nukahtaa koko ajan. Jouduin sitten lopettamaan koulun kesken, kun masennuin lopullisesti kaverini tehtyä itsemurhan.
Mä en voi tajuta et mistä tää kaikki johtuu. Mua kiusattiin monta vuotta koulussa ja olen joutunu kokee pettymyksiä ja väkivaltaa suhteessa, mut silti.. Jossain vaiheessa asiat oli jo paremmin, mulla oli tosi hyvä ystäväpiiri, oon muutenki suht pidetty ihminen, ja todella sosiaalinen kun sille päälle satun (siis kaveripiirissä), mut mikä mättää?! Luulen että osaltaan aikaisempi huumeiden käyttö ei ainakaan parantanut tilannetta, mutta silloin ainakin olin enemmän sosiaalinen kun ns. "sekopäissäni" uskalsin paremmin sosialisoida. En siis kuitenkaan oo ollu mikään sekopää varas narkkari, mut käytin jonkun verran aineita (sain pidettyä sen kyllä hyvin salassa esim. vanhemmilta). Mut en usko tonkaan olevan syynä, koska ongelmia oli jo ennen sitä. Ne ongelmat siis ajo mut siihen pisteeseen et aloin narkkaamaan.
V*ttu! Miks mun elämän pitää olla näin v*tun vaikeeta aina!? Terapiassa käytyäni, tiedän että puhumisestakaan ei ole mitään hyötyä, ei siinä puheet paljoo auta kun tuntuu et koko maailma sortuu niskaan! Toivon että voisin vaan käpertyä kasaan ja unohtaa ympärillä olevan pelottavan maailman :´(
(Taisi tulla aika sekava teksti.. pääasias kirjotin vaan mitä päässä liikku, ehkä tää jäsentää mun ajatuksia vähän paremmin..)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onko paremppi olo kuin silloin kuin tuon kirjoitit?mulla samooja tuntemuksia aika monista asioista..vaihdetaan ajatuksia jos haluat?kerro helpottiko toi "itselleen" kirjottaminen täällä?
Voimia sinne!
Kerro sun miehelles tämä sama tarina, ei tarvitse tietenkään olla yhtä yksityikohtainen. Se auttaa oloa kummasti kun voi jollekin puhua.
Kuullostaa mun kirjotukselta mutta pidän itteeni normaalina? Minkä ikäinen olet?
Heippa! Kyllä tuo aika paljon jäsenti omia ajatuksia, mutta ei se sillä hetkellä paljoa helpottanut. Sai kyllä ajatuksia heräämään, kysymään iteltään että mitä mä oikein pelkään, tai mikä on kauheinta mitä voi tapahtua. Tulin siihen tulokseen etten ainakaan kuole, mutta ei sekään kovin paljoa auttanut.
Itkeskelin ja olin tosi ahdistunut koko viikonlopun ja mietin vaan töitä, oli paha olo niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Mutta onneksi tuo työnteko on lähtenyt ihan hyvin käyntiin, ei siellä ollutkaan niin kamalaa mitä luulin. Tulen hyvin toimeen työkavereiden kanssa, koska siellä olikin yksi puolituttu (mikä helpottaa asiaa huomattavasti), sekä se, etten joutunutkaan asiakaspalveluhommiin siellä, mitä pelkäsin.
En kyllä silti ihan kotoisaksi oloani tunne siellä, mutta uskon että kyllä se tästä. Sitäpaitsi huomasin, että töissä on yksi toinenkin, joka taitaa pelätä vielä minuakin enemmän, vaikuttaa ainakin tosi hiljaiselta ja ujolta.
Mutta, toivottavasti kaikki nyt menee suht hyvin, ja rohkeutta muillekin!! Tässä yksi esimerkki panikoijasta ja hysteerikosta, joka voitti (tälläkin kertaa) pelkonsa ja pakotti ittensä tähän "urotekoon"! :) (Niin ja olen muutaman vuoden päälle parinkymmenen, kun joku kysyi ikääni.)
Hyvää kesän odotusta kaikille kanssa sisarille ja veljille :)