Paula on 30-vuotias afroamerikkalainen nainen, joka istuu naisvankilan kuolemansellissä murhasta jota hän ei ole tehnyt. Hän vain osui väärään aikaan väärään paikkaan, mutta hänet tuomittiin kuolemaan, koska hän on musta.
Oli koittanut Paulan teloituspäivän aamu. Paula oli nukkunut edellisen yön unilääkkeiden avulla, ja hän heräsi nyt viimeiseen elinpäiväänsä. Herätessään Paula näki ensimmäisenä kuolemansellinsä kalterit. Hän muisti välittömästi mikä päivä nyt oli edessä. Hän joutuisi sähkötuoliin eikä mikään voisi enää pelastaa häntä.
Hetken kuluttua Paulan sellin ovi avautui ja paikalle tuli valkoinen naispuolinen vanginvartija, joka toi Paulalle ruokaa. Paulalla ei kuitenkaan ollut ruokahalua eikä hän syönyt mitään. Hän joi vain lasin vettä.
Vanginvartija kysyi Paulalta halusiko tämä käydä suihkussa, ja Paula vastasi myöntävästi. Niin Paula riisui kuolemaantuomitun pukunsa, valkoisen lyhythihaisen napitetun kauluspaidan ja valkoiset housut ja meni sellinsä yhteydessä olevaan suihkutilaan. Tuossa huoneessa oli peili, ja Paula katsoi siitä alastonta, 180-senttistä ja satakiloista ruumistaan. Hän tunsi yllättävää helpotusta. Pian hän olisi kuollut eikä hänen tarvitsisi murehtia enää mistään. Niin Paula peseytyi rauhallisella mielellä ja pyyhki vartalonsa isoon valkoiseen pyyhkeeseen.
Kun Paula tuli suihkusta, vanginvartija käski hänen pukeutua puhtaisiin vaatteisiin. Paula ihmetteli hieman, kun vaatekertaan kuuluivat vain valkoinen lyhythihainen napitettu kauluspaita sekä tummat lyhyet alushousut, muttei ollenkaan aluspaitaa tai rintaliivejä. Hän pukeutui kuitenkin vaatteisiin niin kuin vanginvartija käski.
Kun Paula oli pukeutunut, vanginvartija laittoi hänelle käsiraudat ja saatteli ulos sellistä. Sitten vanginvartija alkoi taluttaa Paulaa pitkää käytävää pitkin. Hetken Paula pohti mielessään voisiko hän kolkata itseään huomattavasti lyhyemmän vanginvartijan ja paeta, mutta sitten Paula ajatteli, ettei se kannattaisi.
Vanginvartija saatteli Paulan käytävän päässä olevan huoneen ovelle, avasi oven, ja Paula huomasi huoneen olevan melkein tyhjä. Huoneen keskellä oli vain jakkara. Vartija istutti Paulan jakkaralle ja otti esiin tukanleikkuukoneen. Sitten hän ajoi Paulan pään kaljuksi. Parturoinnin jälkeen vartija johdatti Paulan ulos huoneesta ja alkoi kävelyttää häntä taas käytävää pitkin.
Lopulta vanginvartija aukaisi taas erään huoneen oven, ja Paula näki huoneessa useita naispuolisia vanginvartijoita sekä nuoren, kauniin, lapsenkasvoisen, valkoiseen takkiin pukeutuneen naislääkärin. Kaikki vartijat ja lääkäri olivat valkoihoisia.
Huoneen perällä Paula näki sähkötuolin. Paulan huoneeseen tuonut vartija talutti hänet sähkötuolin luo ja käski Paulan istua siihen. Paula teki niin kuin käskettiin, ja hänen kätensä ja jalkansa sidottiin remmeillä tuoliin. Myös Paulan vartalo sidottiin tuoliin vatsan yli vedetyllä remmillä.
Kun Paula oli istutettu sähkötuoliin, vanginvartija kastoi pesusienen vesisankoon ja laittoi märän pesusienen Paulan päähän. Paula tajusi, että tuo tehtiin sen vuoksi, että sähkö johtuisi märän pesusienen kautta paremmin hänen aivoihinsa.
Märän pesusienen päälle vanginvartija asetti metallikypärän, joka kiinnitettiin hihnalla Paulan leuan alle. Sitten toinen elektrodi kiinnitettiin Paulan oikeaan sääreen. Tämän jälkeen Paulan päähän laitettiin huppu, ja hän tunsi kuinka hänen päänsä sidottiin tuoliin kasvojen yli vedettävällä remmillä.
Hetken kuluttua kuului rätinää ja sähkövirta kulki Paulan kehon läpi. Sähköiskua seuranneiden kammiovärinän ja sydänlihaksen kouristuksen takia Paula menetti heti tajuntansa, mutta hänen ruumiinsa kouristeli silti tuolissa rajusti. Samalla Paulan keho kuumeni noin 60 asteeseen, ja sähkövirta aiheutti vakavia vaurioita hänen sisäelimiinsä.
Lopulta vartijat kytkivät sähkötuolin pois päältä minkä jälkeen savu hälveni ja rätinä lakkasi. Vankilan nuori naislääkäri asteli sähkötuolissa istuvan Paulan ruumiin luo, avasi paidannappeja ja painoi stetoskoopin Paulan paljaaseen rintaan. Sitten lääkäri julisti Paulan kuolleeksi.
Lääkäri kehotti vanginvartijoita irrottamaan Paulan ruumiin sähkötuolista vasta sitten kun se olisi hieman jäähtynyt. Vartijat odottivatkin hetkisen ennen kuin irrottivat ruumiin sähkötuolista. Vartijat nostivat Paulan velton ruumiin ruumiskärryille kuin säkin. Ruumiissa ei ollut pahoja vammoja. Päässä oli tosin hieman palovammoja, ja Paulan suu oli auki ja kieli työntynyt jonkin verran ulos suusta. Vartijat huomasivat myös, että Paulan jalkoväli oli märkä. Hän oli siis teloituksen aikana virtsannut alleen.
Vanginvartijat työnsivät Paulan ruumiin kärryillä vankilan ruumishuoneeseen ja riisuivat ruumiin alastomaksi. Sitten he pesivät ruumiin ja peittivät sen suojapaperilla. Sen jälkeen Paulan ruumis työnnettiin kylmäkaappiin.
Kaksi päivää myöhemmin vankilan lääkäri teki Paulalle ruumiinavauksen. Ensiksi Paulan päänahka skalpeerattiin, kallo sahattiin auki ja aivot punnittiin, viipaloitiin ja tutkittiin. Aivojen muut osat vaikuttivat normaaleilta, mutta aivojen selkäydinjatke oli hiiltynyt kuten sähkötuolissa teloitetuilla käy.
Aivojen tutkimisen jälkeen Paulan rintalasta viillettiin auki, levitettiin ja lääkäri nosti sisäelimet yksitellen tutkittaviksi. Niin Paulan sydän, keuhkot, maksa, munuaiset, haima ja muutkin elimet, jotka vielä pari päivää aikaisemmin olivat hoitaneet tehtäviään Paulan elimistössä, tutkittiin nyt elottomina lihamöykkyinä. Eikä siinä vielä kaikki. Lopuksi lääkäri nimittäin vielä hakkasi Paulan selkärangan halki ja tutki selkäytimen.
Ruumiinavauksen päätteeksi lääkäri palautti sisäelimet Paulan ruumiiseen ja ompeli ruumiin viillot kiinni niin, että Paulan ruumiiseen muodostui tavallinen Y:n muotoinen ruumiinavausjälki.
Vankilan henkilökunta oli kutsunut hautaustoimiston huolehtimaan Paulan saattamisesta viimeiselle matkalleen. Hautaustoimiston väki puettikin Paulan ruumiin huolellisesti valkoiseen kaapuun ja asetti yksinkertaiseen ruumisarkkuun. Sitten Paulan 180-senttinen ja satakiloinen ruumis laskettiin vankilan hautausmaalla maan poveen matojen syötäväksi. Mitään erikoisempia hautajaisia ei pidetty, ja Paula oli jo eläessään kieltänyt pappia tulemasta haudalleen. Paula kun ei kuulunut kirkkoon, ja hän oli kuolemantuomionsa jälkeen menettänyt uskonsa Jumalaan, koska Jumala ei ollut auttanut häntä saamaan vapautusta väärin perustein annetusta kuolemantuomiosta.
Paulan yksinkertaiseen hautakiveen vankilan hautausmaalla merkittiin vain hänen vankinumeronsa. Niin vähän jäi muistoksi ihmisestä, joka meni rohkein mielin viattomana kuolemaan.
( Tämä tarina oli kokonaan fiktiivinen, mutta olisi voinut olla tottakin )
Oli koittanut Paulan teloituspäivän aamu. Paula oli nukkunut edellisen yön unilääkkeiden avulla, ja hän heräsi nyt viimeiseen elinpäiväänsä. Herätessään Paula näki ensimmäisenä kuolemansellinsä kalterit. Hän muisti välittömästi mikä päivä nyt oli edessä. Hän joutuisi sähkötuoliin eikä mikään voisi enää pelastaa häntä.
Hetken kuluttua Paulan sellin ovi avautui ja paikalle tuli valkoinen naispuolinen vanginvartija, joka toi Paulalle ruokaa. Paulalla ei kuitenkaan ollut ruokahalua eikä hän syönyt mitään. Hän joi vain lasin vettä.
Vanginvartija kysyi Paulalta halusiko tämä käydä suihkussa, ja Paula vastasi myöntävästi. Niin Paula riisui kuolemaantuomitun pukunsa, valkoisen lyhythihaisen napitetun kauluspaidan ja valkoiset housut ja meni sellinsä yhteydessä olevaan suihkutilaan. Tuossa huoneessa oli peili, ja Paula katsoi siitä alastonta, 180-senttistä ja satakiloista ruumistaan. Hän tunsi yllättävää helpotusta. Pian hän olisi kuollut eikä hänen tarvitsisi murehtia enää mistään. Niin Paula peseytyi rauhallisella mielellä ja pyyhki vartalonsa isoon valkoiseen pyyhkeeseen.
Kun Paula tuli suihkusta, vanginvartija käski hänen pukeutua puhtaisiin vaatteisiin. Paula ihmetteli hieman, kun vaatekertaan kuuluivat vain valkoinen lyhythihainen napitettu kauluspaita sekä tummat lyhyet alushousut, muttei ollenkaan aluspaitaa tai rintaliivejä. Hän pukeutui kuitenkin vaatteisiin niin kuin vanginvartija käski.
Kun Paula oli pukeutunut, vanginvartija laittoi hänelle käsiraudat ja saatteli ulos sellistä. Sitten vanginvartija alkoi taluttaa Paulaa pitkää käytävää pitkin. Hetken Paula pohti mielessään voisiko hän kolkata itseään huomattavasti lyhyemmän vanginvartijan ja paeta, mutta sitten Paula ajatteli, ettei se kannattaisi.
Vanginvartija saatteli Paulan käytävän päässä olevan huoneen ovelle, avasi oven, ja Paula huomasi huoneen olevan melkein tyhjä. Huoneen keskellä oli vain jakkara. Vartija istutti Paulan jakkaralle ja otti esiin tukanleikkuukoneen. Sitten hän ajoi Paulan pään kaljuksi. Parturoinnin jälkeen vartija johdatti Paulan ulos huoneesta ja alkoi kävelyttää häntä taas käytävää pitkin.
Lopulta vanginvartija aukaisi taas erään huoneen oven, ja Paula näki huoneessa useita naispuolisia vanginvartijoita sekä nuoren, kauniin, lapsenkasvoisen, valkoiseen takkiin pukeutuneen naislääkärin. Kaikki vartijat ja lääkäri olivat valkoihoisia.
Huoneen perällä Paula näki sähkötuolin. Paulan huoneeseen tuonut vartija talutti hänet sähkötuolin luo ja käski Paulan istua siihen. Paula teki niin kuin käskettiin, ja hänen kätensä ja jalkansa sidottiin remmeillä tuoliin. Myös Paulan vartalo sidottiin tuoliin vatsan yli vedetyllä remmillä.
Kun Paula oli istutettu sähkötuoliin, vanginvartija kastoi pesusienen vesisankoon ja laittoi märän pesusienen Paulan päähän. Paula tajusi, että tuo tehtiin sen vuoksi, että sähkö johtuisi märän pesusienen kautta paremmin hänen aivoihinsa.
Märän pesusienen päälle vanginvartija asetti metallikypärän, joka kiinnitettiin hihnalla Paulan leuan alle. Sitten toinen elektrodi kiinnitettiin Paulan oikeaan sääreen. Tämän jälkeen Paulan päähän laitettiin huppu, ja hän tunsi kuinka hänen päänsä sidottiin tuoliin kasvojen yli vedettävällä remmillä.
Hetken kuluttua kuului rätinää ja sähkövirta kulki Paulan kehon läpi. Sähköiskua seuranneiden kammiovärinän ja sydänlihaksen kouristuksen takia Paula menetti heti tajuntansa, mutta hänen ruumiinsa kouristeli silti tuolissa rajusti. Samalla Paulan keho kuumeni noin 60 asteeseen, ja sähkövirta aiheutti vakavia vaurioita hänen sisäelimiinsä.
Lopulta vartijat kytkivät sähkötuolin pois päältä minkä jälkeen savu hälveni ja rätinä lakkasi. Vankilan nuori naislääkäri asteli sähkötuolissa istuvan Paulan ruumiin luo, avasi paidannappeja ja painoi stetoskoopin Paulan paljaaseen rintaan. Sitten lääkäri julisti Paulan kuolleeksi.
Lääkäri kehotti vanginvartijoita irrottamaan Paulan ruumiin sähkötuolista vasta sitten kun se olisi hieman jäähtynyt. Vartijat odottivatkin hetkisen ennen kuin irrottivat ruumiin sähkötuolista. Vartijat nostivat Paulan velton ruumiin ruumiskärryille kuin säkin. Ruumiissa ei ollut pahoja vammoja. Päässä oli tosin hieman palovammoja, ja Paulan suu oli auki ja kieli työntynyt jonkin verran ulos suusta. Vartijat huomasivat myös, että Paulan jalkoväli oli märkä. Hän oli siis teloituksen aikana virtsannut alleen.
Vanginvartijat työnsivät Paulan ruumiin kärryillä vankilan ruumishuoneeseen ja riisuivat ruumiin alastomaksi. Sitten he pesivät ruumiin ja peittivät sen suojapaperilla. Sen jälkeen Paulan ruumis työnnettiin kylmäkaappiin.
Kaksi päivää myöhemmin vankilan lääkäri teki Paulalle ruumiinavauksen. Ensiksi Paulan päänahka skalpeerattiin, kallo sahattiin auki ja aivot punnittiin, viipaloitiin ja tutkittiin. Aivojen muut osat vaikuttivat normaaleilta, mutta aivojen selkäydinjatke oli hiiltynyt kuten sähkötuolissa teloitetuilla käy.
Aivojen tutkimisen jälkeen Paulan rintalasta viillettiin auki, levitettiin ja lääkäri nosti sisäelimet yksitellen tutkittaviksi. Niin Paulan sydän, keuhkot, maksa, munuaiset, haima ja muutkin elimet, jotka vielä pari päivää aikaisemmin olivat hoitaneet tehtäviään Paulan elimistössä, tutkittiin nyt elottomina lihamöykkyinä. Eikä siinä vielä kaikki. Lopuksi lääkäri nimittäin vielä hakkasi Paulan selkärangan halki ja tutki selkäytimen.
Ruumiinavauksen päätteeksi lääkäri palautti sisäelimet Paulan ruumiiseen ja ompeli ruumiin viillot kiinni niin, että Paulan ruumiiseen muodostui tavallinen Y:n muotoinen ruumiinavausjälki.
Vankilan henkilökunta oli kutsunut hautaustoimiston huolehtimaan Paulan saattamisesta viimeiselle matkalleen. Hautaustoimiston väki puettikin Paulan ruumiin huolellisesti valkoiseen kaapuun ja asetti yksinkertaiseen ruumisarkkuun. Sitten Paulan 180-senttinen ja satakiloinen ruumis laskettiin vankilan hautausmaalla maan poveen matojen syötäväksi. Mitään erikoisempia hautajaisia ei pidetty, ja Paula oli jo eläessään kieltänyt pappia tulemasta haudalleen. Paula kun ei kuulunut kirkkoon, ja hän oli kuolemantuomionsa jälkeen menettänyt uskonsa Jumalaan, koska Jumala ei ollut auttanut häntä saamaan vapautusta väärin perustein annetusta kuolemantuomiosta.
Paulan yksinkertaiseen hautakiveen vankilan hautausmaalla merkittiin vain hänen vankinumeronsa. Niin vähän jäi muistoksi ihmisestä, joka meni rohkein mielin viattomana kuolemaan.
( Tämä tarina oli kokonaan fiktiivinen, mutta olisi voinut olla tottakin )
Vastaukset 16
Vanhimmat
olet ehkä kirjoittanut tänne ennenkin? Eri nimimerkillä ehkä? Jos nyt olet se keneksi luulen niin olet aika paljon edistynyt. Jos taas et ole se niin varmaan sen toisen tyypin kaksoisveli...
Ihan kiinnostava juttu ja kunnianhimoinen aihe. Teki mieli jotain kommentoida, vähän mykäksihän tuo pistää, siinä oli jotain ja jotain puuttuikin.
aivan täysin. Jotenkin tunnevammaisen kirjoittamaa.
sen pitää olla kirjoitettu jonkun näkökulmasta, sen pitää olla jonkun tarina, ei vain satunnaisten esineiden ja ihmisten ja tapahtumien kuvailua. Tarinan ydin on päähenkilön reagointi tarinan tapahtumiin.
Voisit valita päähenkilöksi tuomitun, mutta miten hän voi sen kirjoittaa, kuoltuaan? Tai voisit kirjoittaa sen hänen oletetun uhrinsa omaisten näkökulmasta, tai vartijan. Mutta valitse joku päähenkilöksi, ja näytä lukijalle, miten hän tuntee.
Olen kokeillut pariin tarinaan kirjoittaa kuolevan tai siis jo kuolleen tarinan.
Laittanut tännekin tai ainakin johonkin netin forumeista. Niitä on kommentoitu, mutta kukaan ei ole sanonut, että eihän se voinut kirjoittaa, kun se kuoli tossa.
Että ilmeisesti niinkin voi tehdä...
Mä olen tässä vähän odotellut mitä muut sanovat. En haluaisi olla mikään ennustaja, mutta lahjoja näköjään on.
Musta tämä sun kertova, näkökulmaton, tunteeton ja selittelemätön tyylisi oli niin ahdistavaa lukea, että jälleen kerran mä käsitin miten valtava on sanojen voima. Tällainen vanha paska järkyttyy mokomasta tekstinpätkästä ja kokee jotain syvää sisällään. Annas kun kuvailen hieman tarkemmin:
Mulle tuli mieleen aivan todellinen tilanne, jossa olen joku Texasilainen puoli-idiootti vanginvartija joka ei tiedä maailmasta mitään. Tällainen, lähes psykoottinen olento, ajattelee luultavasti noin kuin kirjoitit: tapahtumat ovat tuolla. Minä menen tapahtumien jälkeen kotiin katsomaan jalkapalloa ja vaimo on keittiössä tekemässä omenapiirakkaa. Seksi ei suju.
Syvä kiitos sinulle kokemuksesta.
Kiitos antamastasi palautteesta. Myönnän, että tarinani on rankka, mutta sen onkin tarkoitus antaa ajattelemisen aihetta. Tarinan on tarkoitus kuvata amerikkalaisen kuolemanrangaistuskäytännön epäinhimillisyyttä. Siinä teloitettava menettää täysin ihmisarvonsa, ja hänestä tulee pelkkä objekti.
Sanoit tarinaani näkökulmattomaksi. Sitä se ei mielestäni ole. Tarinani näkökulma on ulkopuolisen kertojan, joka seuraa tapahtumia ikään kuin ulkoa päin, mutta voi tarvittaessa mennä myös henkilöiden pään sisään. Vanginvartijoiden ja lääkärin ajatuksia tarinassani ei ole, koska he todellakin tekevät " vain työtään " ja ovat unohtaneet kaikki inhimilliset tunteet.
Todettakoon, että olen itse kuolemanrangaistuksen vastustaja ja toivon, että Yhdysvalloissakin luovutaan siitä mahdollisimman pian. Tarinani on kuolemanrangaistuksen vastainen kannanotto.
näkökulma. Ei se voi olla joku näkymätön henki, joka näkee Paulan päässä olevat ajatukset. Kertoja voi olla, ja tarina voi olla hänen näkökulmastaan, mutta sen kertojan pitää olla läsnä konkreettisesti siellä. Eikä hän näe toisten ajatuksia, voi vain arvailla niitä toisten ilmeistä ja liikkeistä ja sanoista.
Yritäpä kirjoittaa tarinasi uudelleen niin, että näytät, mitä tapahtuu, etkä kerro. Näytä, miten kukin henkilö käyttäytyy. Kirjoita dialogia. Tällaisena juttusi ei herätä myötätuntoa lukijassa, eikä kiinnostusta. Miksi kukaan olisi kiinnostunut henkilöstä, jota et ole esitellyt kunnolla? Lukija ei tunne häntä. Kohtelet häntä itsekin kuin esinettä.
Esitin tarinan mahdollisimman lyhyessä muodossa. Toki siinä olisi voinut olla enemmänkin nyansseja, mutta en viitsinyt tehdä tarinasta liian pitkää tälle foorumille, koska kukaan ei olisi sitten ehkä jaksanut lukea sitä.
Mitä kertojaan tulee, niin käsittääkseni kertojan ei tarvitse olla sidottu luonnollisin aistein nähtävään todellisuuteen. Minun käsittääkseni kertoja voi olla ns. kaikkitietävä, joka tietää myös henkilöiden ajatukset ym. Tällaisen käsityksen sain ainakin aikoinaan äidinkielen tunneilla. Käsitykseni mukaan kertojan ei myöskään tarvitse olla fyysisesti läsnä tarinan tapahtumissa. Hän voi olla ulkopuolisena tarkkailijana " kärpäsenä katossa ". Voi tietysti olla, että nämä käsitykseni kertojan roolista ovat vääriä, mutta herää silti kysymys miksi fiktiivisessä tekstissä kertojan pitäisi olla sidottu pelkkään luonnollisin aistein havaittavaan todellisuuteen.
Olet oikeassa sikäli, etten tarinassani kertonut juurikaan päähenkilön taustoista, hänen oletetusta rikoksestaan, oikeudenkäynnistään ynnä muusta, mutta kuten sanoin kertomukseni oli tavallaan lyhennetty versio. Pitemmässä kertomuksessa olisi varmasti ollut mukana dialogiakin. Mielestäni olen kuitenkin kuvaillut varsin hyvin sitä miten tarinan henkilöt käyttäytyvät, ja mitä he tekevät.
olet täydellinen. Kuten 90% tänne tekstejään laittavista. Kaikki palaute kimpoaa pois kuin tynnyrin pinnasta.
Mielestäsi olet varsin hyvin kuvaillut? Hyvä, että olet itse tyytyväinen. Itsekritiikki voisi saada sinut joko parantamaan kirjoitustasi tai lopettamaan kirjoittamisen.
nenään. Kommentoin sinun kommenttiasi, en siis ole ap kirjoittaja. Jotkut oppii vaan kokeilemalla tai ei opi. Pitää olla aika pitkällä kirjoittamisessa että edes tajuaa kritiikkiä. Joskus sen tajuaa vasta monen vuoden päästä (kokemusta on).
Minä tarjosin asiallista palautetta ja asiallisesti sanoin jatkokommentinkin. En tuhlaa tunteitani moiseen lapselliseen töherrykseen enkä sen ilman syytä itsevarmaan tekijään. Jos ei edes yritä kuunnella mielipiteitä, ei koskaan ala oppia.
No huh huh.
Paula meni sinne, sitten teki tätä ja lopuksi vielä vähän tuota. Ei nyt millään pahalla, mutta tälläisestä kirjoitustyylistä tulee mieleen lähinnä ala-asteikäisen ainekirjoitelma.
Plussaa tulee tietynsorttisesta uskottavuudesta, eli kun kuvailit melko tarkasti esim. sähkötuolin käytön (Onko kenties Stephen Kingin Kuoleman käytävä sinulle tuttu?) ja ruumiiavauksen, vaikka niistäkin olisin jäänyt kaipaamaan ehkä vähän enemmän tietoa.
Älä kuitenkaan lopeta kirjoittamista tämän yhden kritiikin takia, huipulle on pitkä matka. Parhaaksi kirjoittajaksi pääsee vain kirjoittamalla.
Kiitokset asiallisesta palautteesta. Stephen Kingin Kuoleman käytävä on minulle hyvinkin tuttu teos. Se on mielestäni yksi Kingin parhaista ellei paras.
Tässä meillä on nyt hyvä esimerkki muistiinpanoista, joista voi alkaa kirjoittaa kertomusta. Kaikenlaista olet kirjannut muistiin, on hyvä että materiaalia löytyy. Nyt vain töihin.
En tunne kuolemantuomion täytäntöönpanotapoja kylliksi, ruumiinavauksesta ja yhdysvaltalaisesta vankilakulttuurista puhumattakaan, jotta voisin kommentoida niiden todenmukaisuutta, mutta epäilykseni heräsi monessa kohtaa.
jälkeen sähkötuoliin. Ruumiin pesun voi jättää pois, elleivät suolisto ja rakko tyhjene sähköisen teloituksen aikana.
Tarina oli mielestäni äärettömän hyvä!