Kokeilen onneani kirjoittaessani tänne ja toivon (!) asiallisia vastauksia!
Asia tai "ongelma" on tyttäreni, 13-vuotias. Tyttäreni eli 11-vuotiaaksi asti vanhempiensa kanssa, siis isänsä ja minun. Isänsä väkivaltaisuuden vuoksi muutimme 2 vuotta sitten turvakotiin 3 kk:ksi. Tänä aikana ei isä saanut nähdä tytärtään viranomaisten käskystä. Tilanne raukesi kuitenkin ja sen jälkeen erosimme, tyttäremme asuu nykyään viikko/viikko kummallakin omasta toivomuksestaan. Tämä käytäntö sujuu ok.
Ongelmani on se, että tyttäreni vieläkin silloin tällöin muistaa kauhunsekaisin tuntein ajan, jolloin ei saanut tavata isäänsä. Olen hänelle kertonut rehellisesti jo aikoinaan minkä vuoksi ei saanut tavata isäänsä, mutta jotenkin tyttärellä on jäänyt ns. "viha" päälle - hän syyttää minua vieläkin siittä ettei saanut isäänsä tavata vaikka hänelle on sosiaalin virkailija, lasten psykologi selvittänyt tilanteen (isänsä syyttää minua). Olen myös sanonut, ettei koskaan enää tule tilannetta ettei isiään saa tavata.
Vaikka se olen minä joka hänen kanssaan on viettänyt kaiken ajan pienestä pitäen (isä ollut enemmän tai vähemmän poissa arjesta kavereidensa luona aikaa viettäen), tyttäreni mieltää itsensä isin tytöksi ja syyttää sekä mollaa minua kaikella mahdollisella tavalla nyt teini-ikään tultuaan.
Tyttären minun viikkoina ollessaan meillä menee hyvin, mutta jos hän tulee käymään isin viikolla (isillä ei nettiä), tyttö on monta tuntia netillä ja isilleen lähtiessään paiskoo ovia ja sanoo että minä ärsytän häntä. Viimeksi soitin tytölle ja sanoin, että jos häntä niin ärsytän, ei kannata tulla tänne isin viikolla ja että tykkäsin huonoa, koska mitään en omasta mielestä ollut tehnyt. En saa tytöstä mitään irti, muuta kuin "hmmmmmm".
Tytöllä on hyviä ystäviä ja hän on kertonut että voi kertoa ystävilleen kaiken. Olen kannustanut ja sanonut että ihana että hänellä on semmoisia ystäviä. Sanon myös useasti että jos on jotain, niin äidille voi aina kertoa kaiken. Joskus hän avautuu, useimmiten ei. Mikä tietysti on luonnollista!
Nyt kuitenkin tällä viikolla ilmeni aivan uusi asia.. tyttäreni oli sairaana maanantaina ja katsoimme tv:tä. Lähdin laittamaan ruokaa ja hän huusi minua kesken kaiken olohuoneesta. Menin hänen luokseen ja hän oli ihan hysteerinen. Hän itki kuolemaa, ettei kestä että kuoleman jälkeen joko elää ikuisesti tai että jos ei elämää ole kuoleman jälkeen, on kuollut ikuisesti. Hän itki ja nikotteli, hän kävi polvilleen eteeni ja pyysi että "äiti auta mua". Autoin ja rauhoitin parhaani mukaan ja hän myös rauhoittui.
Tämän episodin jälkeen itsellä on jatkuva huoli että mitä oikein tapahtui? Kysyin tytöltä samana iltana vielä että onko kaikki ok etc. ja oli ihan kunnossa. Tällä viikolla oon sanonut joka ilta nukkumaan mennessä, että jos on jotain niin tulla herättään, mutta on nukkunut yönsä hyvin ja muutenkin ollut ns. entisensä.
silti en voi olla huolehtimatta mikä tyttärelläni on? Onko tämä teini-iän tuomaa ajottaista ahdistusta vai jotain muuta?
Aion ottaa yhteyttä nuorten psykiatriin ja kertoa tapahtumat mitä tytär on joutunut kärsimään, mutta tytär ei ainakaan vapaaehtoisesti halua mennä kenellekkään juttelemaan.
Asia tai "ongelma" on tyttäreni, 13-vuotias. Tyttäreni eli 11-vuotiaaksi asti vanhempiensa kanssa, siis isänsä ja minun. Isänsä väkivaltaisuuden vuoksi muutimme 2 vuotta sitten turvakotiin 3 kk:ksi. Tänä aikana ei isä saanut nähdä tytärtään viranomaisten käskystä. Tilanne raukesi kuitenkin ja sen jälkeen erosimme, tyttäremme asuu nykyään viikko/viikko kummallakin omasta toivomuksestaan. Tämä käytäntö sujuu ok.
Ongelmani on se, että tyttäreni vieläkin silloin tällöin muistaa kauhunsekaisin tuntein ajan, jolloin ei saanut tavata isäänsä. Olen hänelle kertonut rehellisesti jo aikoinaan minkä vuoksi ei saanut tavata isäänsä, mutta jotenkin tyttärellä on jäänyt ns. "viha" päälle - hän syyttää minua vieläkin siittä ettei saanut isäänsä tavata vaikka hänelle on sosiaalin virkailija, lasten psykologi selvittänyt tilanteen (isänsä syyttää minua). Olen myös sanonut, ettei koskaan enää tule tilannetta ettei isiään saa tavata.
Vaikka se olen minä joka hänen kanssaan on viettänyt kaiken ajan pienestä pitäen (isä ollut enemmän tai vähemmän poissa arjesta kavereidensa luona aikaa viettäen), tyttäreni mieltää itsensä isin tytöksi ja syyttää sekä mollaa minua kaikella mahdollisella tavalla nyt teini-ikään tultuaan.
Tyttären minun viikkoina ollessaan meillä menee hyvin, mutta jos hän tulee käymään isin viikolla (isillä ei nettiä), tyttö on monta tuntia netillä ja isilleen lähtiessään paiskoo ovia ja sanoo että minä ärsytän häntä. Viimeksi soitin tytölle ja sanoin, että jos häntä niin ärsytän, ei kannata tulla tänne isin viikolla ja että tykkäsin huonoa, koska mitään en omasta mielestä ollut tehnyt. En saa tytöstä mitään irti, muuta kuin "hmmmmmm".
Tytöllä on hyviä ystäviä ja hän on kertonut että voi kertoa ystävilleen kaiken. Olen kannustanut ja sanonut että ihana että hänellä on semmoisia ystäviä. Sanon myös useasti että jos on jotain, niin äidille voi aina kertoa kaiken. Joskus hän avautuu, useimmiten ei. Mikä tietysti on luonnollista!
Nyt kuitenkin tällä viikolla ilmeni aivan uusi asia.. tyttäreni oli sairaana maanantaina ja katsoimme tv:tä. Lähdin laittamaan ruokaa ja hän huusi minua kesken kaiken olohuoneesta. Menin hänen luokseen ja hän oli ihan hysteerinen. Hän itki kuolemaa, ettei kestä että kuoleman jälkeen joko elää ikuisesti tai että jos ei elämää ole kuoleman jälkeen, on kuollut ikuisesti. Hän itki ja nikotteli, hän kävi polvilleen eteeni ja pyysi että "äiti auta mua". Autoin ja rauhoitin parhaani mukaan ja hän myös rauhoittui.
Tämän episodin jälkeen itsellä on jatkuva huoli että mitä oikein tapahtui? Kysyin tytöltä samana iltana vielä että onko kaikki ok etc. ja oli ihan kunnossa. Tällä viikolla oon sanonut joka ilta nukkumaan mennessä, että jos on jotain niin tulla herättään, mutta on nukkunut yönsä hyvin ja muutenkin ollut ns. entisensä.
silti en voi olla huolehtimatta mikä tyttärelläni on? Onko tämä teini-iän tuomaa ajottaista ahdistusta vai jotain muuta?
Aion ottaa yhteyttä nuorten psykiatriin ja kertoa tapahtumat mitä tytär on joutunut kärsimään, mutta tytär ei ainakaan vapaaehtoisesti halua mennä kenellekkään juttelemaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
meillä ero lapsilla myös ongelmia vaikka erosta on aikaa paljon mutta hae apua tytölle hän tarvitsee sitä.me haimme ja nyt asiat hoidossa
ehkäpä kuolemanpelolla ei ole mitään tekemistä tytön muun käytöksen kanssa. tytön vihan uskon johtuvan isän puheista. luultavasti isä puhuu pahaa sinusta tai käytöksellään antaa tytön ymmärtää että ero tms. on sinun syysi. tai sitten tyttö ei ole vielä sopeutunut eroon. koita jutella tytön kanssa ja mieluiten exänkin kanssa.
Exän kanssa juttelu ei onnistu sellaisessa tilanteessa, missä ex mustamaalaa toista vanhempaa lapselle.
Ota yhteyttä perheneuvolaan.
On myösmahdollista, että tyttö purkaa eron aiheuttamaa mielipahaa nimeomaan äitiin eikä isään, koska äiti on lähempänä ja koska äiti on turvallisempi. Kysymys ei siis välttämättä ole siitä että tyttö oikeasti ajattelisi äidin olevan enemmän "syyllinen". Lapsi kiukuttelee sille joka on läheisin.
Minä pelkäsin tyttäresi ikäisenä sairaalloisesti kuolemaa, pelkäsin sitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu tai ei tapahdu. Psykologin kanssa juttelu auttoi asiaa ja se että puhuttiin äitini kanssa aiheesta rauhallisesti. Istuttiin keittiön pöydän ääressä ja puhuttiin kuolemasta, uskonnosta ja kaikesta aiheeseen liittyvästä vähitellen kuolemanpelko meni ohi.
Vaikuttaa ihan normaalilta murkkutytöltä. Ota se kunnianosoituksena että sinuun on turvallista purkaa tunteita ja ole aina valmis kuuntelemaan. Älä ikinä sano noin että ei saisi tulla kotiin! Se on normaalia että vanhemmat ärsyttävät ja niin kuuluukin olla että lapsi aikuistuu. Tyttö vaikuttaa herkältä pohdiskelijalta mutta joskus itkuisuus on vain väsymystä ja hormoneja. Kuitenkin sinun pitäisi saada asiat puhuttua ex-miehesi kanssa (mahdollisesti sosiaali-ihmisten läsnäollessa) ettei tyttäresi joutuisi oireilemaan teidän välisiänne ongelmia.
Kuolemanpelko on ihan luonnollista, jossain vaiheessa lapset alkavat enemmän pohtia sellaisia asioita ja tyttäresi varmasti toivoo sinun aikuisena selittävän hänelle asioita. Ehkä hän pelkää että jompikumpi teistä kuolee riidan jälkeen niin ettei tullut mahdollisuutta sopia. Kerro tyttärellesi että rakastat häntä riidoista huolimatta.
Tuskin tyttäresi psykiatria tarvitsee vaan kuuntelevan ÄIDIN. Jos itsellesi on hankalaa soputua nuoren murrosikään niin tutki olisiko paikkakunnallasi joku murkkuikäisten äitien kerho mistä saisi tukea kuten esim. Kamalat äidit -projekti.
teillä on ollut vaikeata, mutta ei tuon ikäinen vieä oikeasti ymmärrä mitä isän-äidin välillä on tapahtunut. hän vain luulee ymmärtävänsä vaikka ei aikuisen tavalla vielä ymmärrä.
ihan oikein, pidä kiinni ja selitä vielä satoja kertoja, että tilanne oli sellainen, että aikuiset päättivät mitä tehdään, koska tuollaiset vaikeat eroasiat ovat riippuvaisia aikuisista ja ovat täysin aikuisten asioita ja aikuiset ovat toimineet parhaaksi katsomallaan tavalla. älä vain ala uskoa teiniä, että hän tietäisi miten olisi pitänyt toimia.
en tiedä onko isä maininnut esim. jotain, että hän olisi kyllä halunnut olla koko ajan tyttären kanssa, mutta sinä eli äiti ei antanut. sellainenkin jo voi saada teinin pois raiteiltaan ja hän uskoo olevansa oikeassa ja häntä itseään kohdellun väärin.
näin ainakin minä kuvittelin ja vasta paljon myöhemmin olen ymmärtänyt joidenkin vanhempieni toimien taustoja vähän muulta kuin omalta kannaltani ja omien "varmojen" tietojeni kautta.
muuten tyttö kuulostaa ihan normaalilta räiskyvältä murrosikäiseltä. kaikkihan eivät koe murrosikää noin voimakkaasti. valitettavasti juuri tytöt yleensä haukkuvat äidit läpeensä ja ympäriinsä eivätkä näe mitään hyvää äidissään. heistähän tulee sitten isona ihan erilaisia =) . raskasta tuo vaihe on, mutta menee aikanaan ohi. tuo kuuluu asiaan ja kertoo siitä, että tyttäresi pystyy irrottautumaan sinusta. se on lopulta vain hyvä asia aikuisuudessa, vaikka nyt tuntuu sinusta ihan kestämättömältä.
kerro hänelle joka välissä, että hän on sinulle rakas ja tekisit edelleen kaiken hänen parhaakseen, vaikka riitelettekin ja molemmat välillä suuttuu. sitä tytär kuitenkin kaipaa, rakkauttasi ja sen vakuuttelua, vaikka osoittaakin nyt muuta.
joku jo sanoi samaa ja minäkin olisin sillä linjalla, että älä kiellä tulemasta kotiin. sillä sehän sinun luonasi on ja pitää olla näiden myrskyisten aikojen aikanakin. ei haukkuminen sinua tapa, vaikka sydän karrella oletkin.
=).
Minun murkkuni on nyt 16-vuotias (tyttö). Aivan normaalia on tuo, että murkkuvaiheessa kuolema ja uskonnonasiat jylläävät mielessä. Alkaa ikään kuin "isojen asioiden hahmotus". Omani piirteli kuolemaan liityviä piirustuksia ja merkkejä, mutta ajan myötä on tasoittunut =).
Sitten kommenttia ihan muuhun juttuun: oma isäni erosi äitini kanssa 80-luvun alussa. Isäni on äidilleni edelleen katkera. En tiedä, ovatko rakastajapuheet sun muut totta vai tarua, enkä haluakaan tietää, mutta nyt isäni vanhemmilla päivillään yhä kärkkäämmin arvostelee sisareni (32-vuotias) ja minun kuulteni äitiämme. Turhauttavaa ja vastenmielistä kuunneltavaa, mutta isäni on sairas ja eristäytynyt, joten olemme sisareni kanssa päättäneet että puhukoon mitä puhuu, jos se yksinäisyyttä helpottaa. Joskin silloin tällöin vuodatus on taltutettava. Itse olen 36-vuotias. Tätä samankaltaista puhetta saattoi esiintyä ollessamme nuorempia, mutten enää sitä muista - se olisi saattanut hyvinkin vaikuttaa siihen miten me sisarukset äitiämme höykytimme ollessamme teini-ikäisiä.
Itse olen 19v tyttö ja voin kertoa, että murrosiässä tapellaan eniten sen vanhemman kanssa/vastaan, jonka kanssa ollaan läheisempi.
On vaan hyvä merkki, että tyttäresi on noin, hän pitää sinua turvallisena hahmona, joka pysyt hänen vierellään vaikka haukkuisikin..
Voit ajatella tytärtäsi bumerangina, joka ensin on luonasi ja murrosiän kauempana.. taas singahtaa takaisin sen ohitettuaan .. Yleensä ne äidit ja tyttäret, jotka murrosiässä eniten tappelevat, tulevat myöhemmin läheisimmiksi kuin ne, joilla kaikki on yhtä viileää sinfoniaa ..
Voi miten ihanasti kirjoitettu! Kiitos =) .