Jatkoa vampyyri jutulle...

Anes kääntyi sivukujalle, käveli kohti punertavaa tiilirakennusta. Rakennus ei eronnut mitenkään ympäröivistä taloista muuten kuin värillään, ei kulttejä, ei osoitekilpiä. Vain muutama tiesi rakennuksen olevan lääkärin vastaanotto.
Ulko-oven takana oli suuri halli, jossa ei ollut muuta kuin pieni vastaanotto tiski, joka oli ympäröity panssarilasilla. Anes hymähti. Ikäänkuin se suojelisi paljoakin nälkäisen vampyyrin raivolta.
Tiskin takana istui nainen, nainen joka toi Anesin mieleen kuivaluumun. Ikäänkuin joku vampyyreistä olisi jo imenyt hänet kuivaksi.
Kuivaluumu vilkaisi Anesia kerran, ja tuuppasi sitten varausnumeron pienestä aukosta pöydän ja lasin välissä. Anes otti lapun ja käveli sisään seinustalla olevasta ovesta.
Käytävä johon Anes astui oli valkoinen, ei hohtavan valkoinen vaan ennemminkin likaisen valkea, ikäänkuin joku olisi sotkenut sen eikä kukaan saanut sitä puhtaaksi millään ihmetököteilläkään mitä ostos-tv:ssä myydään. Käytävän seinustoilla oli rivi mustia tuoleja, joista kaksi oli varattu. Tummiin vaatteisiin pukeutunut isokokoinen mies nojasi päätään seinään ja hengitti raskaasti. Punaisista huulista ja harmaasta ihonväristä Anes tiesi että mies ei ollut juonut aikoihin, ja mietti näyttikö hän samalta. Toisessa tuolissa, mahdollisimman kaukana miehestä, vapisi poika, iältään korkeintaan kuusitoista. Tuore uhri, Anes ajatteli eikä osannut sääliä. Hän ei enää muistanut miltä sääli tuntui.
Aika kului matelemalla. Tunnin odotuksen jälkeen käytävän päässä oleva ovi aukeni ja nainen hoippui ulos. Hän oli vetänyt takkinsa hupun päähänsä eikä hänen kasvojaan näkynyt, vaikka mitä väliä sillä oikeastaan oli. Anes ei välittänyt toisista, vaikka useimmilla Vampyyreillä olikin tiukka joukkohenki. Mutta ei hänellä, tai muilla tohtorin asiakkailla. Luopioilla.
Ääni komensi seuraavaa sisään. Poika melkein juoksi, veti oven perässään kiinni. Hetkeä myöhemmin huoneesta kantautui itkua, ulinaa, joka olisi saanut kenen tahansa ihmisen itkemään itsekkin. Mutta ei Anesia.
Äänet vaimenivat ja lopulta poika poistui, punasilmäisenä, vapisevana, puristi kädessään ruskeaa paperipussia. Anes tiesi vallan hyvin mitä pussissa oli.
Mies katosi huoneeseen. Kului taas tunti. Sitten toinen, ja melkein kolmaskin ennenkuin mies astui ulos ja harppoi käytävää takaisin vastaanotto aulaan. Oli Anesin vuoro.
Tohtorin työhuone oli pieni mutta siisti. Kaksi lasiovista kaappia, työpöytä, tohtori tuoleineen ja tuoli potilaalle, ja tuoretta verta veripussissa roikkumassa tohtorin takana. Heidän koetinkivensä.
Anes istui ja tuiotti tahtomattaankin veripussia. Tohtori ei ollut tyhmä. Jos hän olisi liikahtanutkaan pussin tai miehen suuntaan, tämä olisi epäröimättä ampunut hänet pistoollilla jota piti ensimmäisessä lipaston laatikossa. Ei, tohtori ei ollut tyhmä.
Tohtori katsoi Anesia tummien kulmiensa alta.
-Siitä onkin jo aikaa.
Jo vain. Melkein puoli vuotta. Anes ei kuitenkaan vastannut. Mitä väliä sillä olisi?
-Minä tahdon lääkkeeni.
-Tietysti, tohtori sanoi aivan kuin asia olisi ollut sillä selvä, mutta kerroppa Anes, olenko minä sinusta tyhmä?
Anes huokaisi. Ei tietenkään. He olivat tunteneet toisensa melkein kuusi vuotta, tohtori ja hän. Mies oli etsinyt vapaaehtoisia uuteen kokeeseensa. Vampyyreista vaarattomia kansalaisia, tai jotain sellaista. Anes oli ollut silloin koukussa moneen asiaan, vereen ja huumeisiin enimmäkseen. Tohtori oli luvannut pakotien. Parannuksen. Mikä idiootti hän olikaan ollut.
-Mistä minä tiedän käytätkö tällä kertaa kuurin loppuun? Tohtori kysyi puhuen yhä ystävällisellä äänellä.
-Anna lääke. Anes tiesi raivostuvansa kohta. Mies kiusasi häntä, yritti saada hänet rukoilemaan pelastusta, olla Jumala hänelle.
Tohtori hymyili ja vilkaisi veripussia olkansa yli.
-Haluaisit taatusti tuosta, etkö vain, olet ihan sen näköinen. Milloin olet viimeksi juonut, muistatko?
Tietysti hän muisti. Kolme viikkoa ja kolme päivää sitten. Iskenyt miehen discosta ja mennyt hänen kotiinsa, rakastellut tätä ja juonut nautinnon hetkellä. Mies ei ollut kuollut. Hän oli juonut sen verran kuin tiesi olevan turvallista miehelle, vaikka olisi tahtonut enemmän. Mies ei taatusti muistaisi mitään, niin juovuksissa hän oli ollut, vaikka eihän Anes tiennyt, eikä enää juuri kiinnostanut. Nyt häntä harmitti ettei ollut juonut kyllikseen, vaikka mies olisikin kuollut siihen.
-Pari viikkoa, Anes vastasi lopulta.
Tohtori nyökkäsi. Hän kumartui, piti katseensa Anesissa, veti esiin ruskean paperipussin.
-Kahden viikon lääke. Ja minä toivon näkeväni sinut uudestaan kahden viikon kuluttua.
Anes hymyili kyynisesti. Lääke sai hänet koukkuun, pakotti saamaan lisää, ja samalla se houkutteli juomaan verta. Ei tulosta ilman tuskaa, oli joku sanonut. No, Tuskaa oli ainakin, mutta ei tuloksia.
Anes nousi ja poistui katsomatta taakseen, ei katsonut edes Kuivaluumua, vaikka nainen narisi jotain.
Poistuessaan kohti asuntoaan, piiloon auringon tieltä, hän vannoi tappavansa ensiksi nuo kaksi verenhimoonsa, jos lääke ei tehoaisi. Sittenpä Tohtorikin näkisi millaista se on.