Ongelman ydin on tää: oon liian itsekeskeinen omasta olemuksestani. En siis ole minä-minä-minä-kaikki-mulle-ja-heti -ihminen, vaan mun on pakko olla kaunein ja paras. Siis oikeasti on pakko olla, jos oletan toisin tai mulle sanotaan, etten ole, saan kamalan masennuskohtauksen ja pää ei yksinkertaisesti kestä. En voi elää sen ajatuksen kanssa, että joku toinen vois mahdollisesti olla parempi kun minä.
Seurustelen onnellisesti ihanan pojan kanssa. Tiedän, että tää poika rakastaa mua yli kaiken, mutta kun se ei riitä :( En oo koskaan ollu kenenkään muun kanssa, seurustellut oon lukemattomia kertoja, mutta muiden kanssa en oo ollu sängyssä (en vaan voinu sallia sitä, että sellaset jätkät sais mut). Tällä haen sitä, että mulle ei riitä, että yksin mun poikaystävä vaan haluaa mua, kaikkien on haluttava. En itseasiassa jos totta puhutaan tunne minkäänlaista seksuaalista vetovoimaa muihin miehiin (ja vaikka tuntisin en pettäis tai jättäis poikaystävääni; mulla sentään on moraali). Saan kiksejä lähinnä siitä, että mua himoitaan. Pukeuden seksikkäästi ja metsästän noita kuolaavia katseita tai vastaavasti mustasukkasia katseita naisilta. Saan siitä polttavia hyvänolontunteita, joilla pönkitän sitten itsetuntoani ja jotka puran sitten poikaystävään, hyvällä tavalla kuitenkin. Huonona puolena on se, että välillä tiedostamatta kannustan ihmisiä lähemmäs ja siitä taas on tullu itkuja ja tappeluita.
Tiedän olevani narsistinen pikkukakara ainakin henkisesti (en siis ole teini enää ihme kyllä :). Poltan itteäni koko ajan henkisesti loppuun stressaamalla oikeasti mitättömistä asioista, kuten yllä mainitut. Tajuan, että mun käytös on lapsellista ja tyhmää, mut milläs selitän sen alitajunnalle.. Saan todellakin masennuskohtauksia, itkupotkukiukkuraivareita ja vastaavia ihan mitättömistä asioista (siis vaikka jos telkkarissa jolleki sanotaan rumasti otan sen itteeni?!?! En tiedä ees miks..) Mitä nyt tässä oikeasti vois tehdä, että saisin itteni irti tästä kierteestä ja voisin edes vähän kasvaa? Poikaystävälle oon yrittäny selittää, mutta eihän se tajua kun en aina itekään.
Seurustelen onnellisesti ihanan pojan kanssa. Tiedän, että tää poika rakastaa mua yli kaiken, mutta kun se ei riitä :( En oo koskaan ollu kenenkään muun kanssa, seurustellut oon lukemattomia kertoja, mutta muiden kanssa en oo ollu sängyssä (en vaan voinu sallia sitä, että sellaset jätkät sais mut). Tällä haen sitä, että mulle ei riitä, että yksin mun poikaystävä vaan haluaa mua, kaikkien on haluttava. En itseasiassa jos totta puhutaan tunne minkäänlaista seksuaalista vetovoimaa muihin miehiin (ja vaikka tuntisin en pettäis tai jättäis poikaystävääni; mulla sentään on moraali). Saan kiksejä lähinnä siitä, että mua himoitaan. Pukeuden seksikkäästi ja metsästän noita kuolaavia katseita tai vastaavasti mustasukkasia katseita naisilta. Saan siitä polttavia hyvänolontunteita, joilla pönkitän sitten itsetuntoani ja jotka puran sitten poikaystävään, hyvällä tavalla kuitenkin. Huonona puolena on se, että välillä tiedostamatta kannustan ihmisiä lähemmäs ja siitä taas on tullu itkuja ja tappeluita.
Tiedän olevani narsistinen pikkukakara ainakin henkisesti (en siis ole teini enää ihme kyllä :). Poltan itteäni koko ajan henkisesti loppuun stressaamalla oikeasti mitättömistä asioista, kuten yllä mainitut. Tajuan, että mun käytös on lapsellista ja tyhmää, mut milläs selitän sen alitajunnalle.. Saan todellakin masennuskohtauksia, itkupotkukiukkuraivareita ja vastaavia ihan mitättömistä asioista (siis vaikka jos telkkarissa jolleki sanotaan rumasti otan sen itteeni?!?! En tiedä ees miks..) Mitä nyt tässä oikeasti vois tehdä, että saisin itteni irti tästä kierteestä ja voisin edes vähän kasvaa? Poikaystävälle oon yrittäny selittää, mutta eihän se tajua kun en aina itekään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Newsflash: Aina löytyy ihminen, joka on kauniinpi tai parempi kuin sinä. On siis ihan turhaa stressata tuollaisesta. Siinä hajoaa vain oma pää.