Eli minulla on aina ollut sama juttu, olen täysin tunteeton, en tunne mitään, en iloa, surua, kateutta, vihaa, en kerta kaikkiaan mitään.
Olin jo lapsena tämmöinen.
Jo alle kouluikäisenä tein kaikenlaista, vaihtelin äidin pesuineita, niin, että tiskatessa kädet aika lailla kärsi, rääkkäsin eläimiä, esim sammakoita kiduttaen ne hengiltä...
Ja nämä jutut ovat todellakin vasta alkua.....
Vain yksi ainoa asia herättää minussa "tunteita", toisten kärsimys aiheuttaa minulle "mielihyvää", En osaa sanoa, mitä se oikeasti herättää, mutta tunteet ja mielihyvä ovat ainoat sanat, joilla osaan kuvailla sitä...
En myöskään "hukuta" tunteitani esim. ylensyöntiin tai mihinkään muuhun, niinkuin jotkut kuulemma tekevät.
kun vanhempani kuolivat en surrut, en tuntenut mitään, enkä ole tuntenut mitään näiden yli 10 vuoden aikana.
Ja minulla oli loistavat kotiolot ja vanhempani suorastaan palvoivat minua, joten se ei johdu huonoista kotioloista tai vastaavasta.
En myöskään sanoisi, että kyse on narsismista, koska vaikka itsesuojelu vaistoni on kova, ei minulla ole niitäkään tunteita, mitä narsistilla yleensä on.
En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä, en pysty puhumaan tästä, en ole kenellekään tästä kertonut, olenhan rakentanut kunnon kulissit, jos tästä huutelee ihmisille asenne on tämä:
"sinulla ei ole tunteita? Hyi helvetti!", Ongelma on siinä, että ympäristö antaa sitä kuvaa, että kaikkien on tunnettava edes jotain, muuten olet jotain ihan käsittämätöntä, hirviö. Itse en tahdo mennä mihinkään terapiaan, mutta...
Onko e todella niin välttämätöntä tuntea jotain vai ei?
Tarvitsenko todella apua, vai annanko olla ja jatkan normaalisti?
Olin jo lapsena tämmöinen.
Jo alle kouluikäisenä tein kaikenlaista, vaihtelin äidin pesuineita, niin, että tiskatessa kädet aika lailla kärsi, rääkkäsin eläimiä, esim sammakoita kiduttaen ne hengiltä...
Ja nämä jutut ovat todellakin vasta alkua.....
Vain yksi ainoa asia herättää minussa "tunteita", toisten kärsimys aiheuttaa minulle "mielihyvää", En osaa sanoa, mitä se oikeasti herättää, mutta tunteet ja mielihyvä ovat ainoat sanat, joilla osaan kuvailla sitä...
En myöskään "hukuta" tunteitani esim. ylensyöntiin tai mihinkään muuhun, niinkuin jotkut kuulemma tekevät.
kun vanhempani kuolivat en surrut, en tuntenut mitään, enkä ole tuntenut mitään näiden yli 10 vuoden aikana.
Ja minulla oli loistavat kotiolot ja vanhempani suorastaan palvoivat minua, joten se ei johdu huonoista kotioloista tai vastaavasta.
En myöskään sanoisi, että kyse on narsismista, koska vaikka itsesuojelu vaistoni on kova, ei minulla ole niitäkään tunteita, mitä narsistilla yleensä on.
En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä, en pysty puhumaan tästä, en ole kenellekään tästä kertonut, olenhan rakentanut kunnon kulissit, jos tästä huutelee ihmisille asenne on tämä:
"sinulla ei ole tunteita? Hyi helvetti!", Ongelma on siinä, että ympäristö antaa sitä kuvaa, että kaikkien on tunnettava edes jotain, muuten olet jotain ihan käsittämätöntä, hirviö. Itse en tahdo mennä mihinkään terapiaan, mutta...
Onko e todella niin välttämätöntä tuntea jotain vai ei?
Tarvitsenko todella apua, vai annanko olla ja jatkan normaalisti?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ehkä olet kadottanut yhteyden tunteisiisi. Voit löytää yhteyden takaisin terapian avulla. Tunsin kerran tällaisen ihmisen, hän löysi tunteensa terapian avulla ja oli hyvin onnellinen elämänsä muutoksesta. Jos et nykyiselläsi tee pahaa toisille, lapsuuden ilkeydet voit unohtaa, sillä lapsena et ollut vastuussa teoistasi siinä määrin kuin aikuisena olet. Ehkä sinulle on tapahtunut "jotain" jo niin nuorena ettet edes muista sitä ja sen seurauksena tunteet tuntuvat kadonneen. Käy edes pari kertaa psykiatrilla, voithan sitten miettiä, alatko terapiaan vai et. Sitä paitsi psykiatrilla voi olla joku parempikin keino tiedossa kuin terapia.
En usko, että olen kadottanut yhteyttä tunteisiini, tietenkin kyse voi olla myös siitäkin, että minulle "tapahtui jotain" lapsena, enkä vain muista sitä, mutta en oikein usko.
Ja olen myös aikuisena tehnyt muille pahaa ja rikkonut lakia, tuntematta katumusta.
Voi olla, että en vankilaan jouuisi, mutta tekoni kyllä ovat olleet mitä kauheimpia ja kuten jo sanoin en ole koskaan katunut yhtään mitään.
Voisin kyllä periaatteessa mennä terpiaaan, mutta en tahdo, koska olen niin tottunut pitäään normaalin ihmisen kulisseja yllä.....
Kannattaa käydä kuvauttamassa päänuppi ihan mielenkiinnon vuoksi. Kyseessä nimittäin voi olla aivovamma. Voiko olla mahdollista että olet tippunut sylistä vauvana? Terapiaakin voi kokeilla. Samallalailla ne kulissit pysyy vaikka sinne ilmoittautuisitkin. Lääkäreillä ja hoitohenkilökunnalla on vaitiolovelvollisuus joten naapurisi ja ystäväsi näkevät yhä sen ihmisen minkä sinä itse haluat näkyvän.
En kyllä usko, että se on aivovamma, sillä minulle on tehty kaikenlaisia pään alueen tutkimuksia (esim CT-kuvaus ja magneettikuvaus jne) silloin kun minulla vielä oli epilepsia ja lääkäri tahtoi selvitellä asiaa. Kaipa siinä jotain olisi löytynyt, jos minulla aivovamma olisi...
Vaikuttaa siltä, että sinulla on Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö eli APD. Tunnistatko nämä oireet itsestäsi:
*Kykenemättömyys toimia sosiaalisten normien tai lakien mukaisesti
*Petollisuus, joka ilmenee jatkuvana valehteluna tai muiden huijaamisena oman hyödyn tai nautinnon vuoksi
*Vastuuttomuus, impulsiivisuus tai kykenemättömyys suunnitella elämää eteenpäin
*Ärtyneisyys ja aggressiivisuus, joka esiintyy väkivaltaisuutena
*Piittaamattomuus omasta tai muiden turvallisuudesta
*Katumuksen puute, joka esiintyy piittaamattomuutena tai kykenemättömyytenä ymmärtää loukanneensa tai kohdelleensa väärin muita tai varastaneensa heiltä
*Muiden ihmisten hyväksikäyttö
*Narsismi
Jos näet nämä oireet itsestäsi, hakeudu välittömästi hoitoon.
Koska periaatteessa sinusta voi pahimmassa tapauksessa kehittyä psykopaatti tai sosiopaatti ja voit oikeasti vahingoittaa ihmisiä pahimmilla tavoilla.
Tähän sairauteen kuuluu se, että se on vaikeasti parannettava, koska et voi tuntea ja tarkastella itseäsi.
Tunnistin kyllä itseni mutta onko se hoitoon meno ihan välttämätöntä?
Minä en haluaisi sitä, odotan mieluummin jos tämä vain menee jotenkin.....
En usko että tuollainen "vaiva" menee noin vaan ohi jos olet kärsinyt siitä jo pitkään. Suosittelen myös vaikka ihan yleislääkärille menoa tai suoraan johonkin mielenterveystoimistoon. Kerrot kaiken niin noissa paikoissa varmasti osaavat sanoa onko kaikki ok. Äläkä yhtään kaunistele, lääkärissä ei kannata piiloutua kulissien taakse. Älä myöskään häpeä menneitä tekemisiäsi, sillä niillä voi olla suuri merktitys diagnoosin tekoon.
Ei ole normaalia tehdä toisille pahaa eikä tuntea mitään katumusta.