Meille syntyi esikoispoika 06/07. Olin ensimmäiset 5kk vauvan kanssa yksin miehen työn vuoksi. Minulla ei ollut minkäänlaista tukiverkkoa, ystävät ja vähät sukulaiset toisella paikkakunnalla, lapsella koliikki.
Kaikkihan tietää että varsinkin äideillä ensimmäiset kuukaudet aivot ovat "mömmöä", mä ainakin olin ihan muissa maailmoissa ekat kk:det ja olin poissaoleva.
Kuitenkin mua tässä nyt rupesi mietittymään että mitä tämä on??(poika kohta vuoden)
-hermostun joka-asiasta, kaikki suoraan sanottuna v****aa
-loukkaannun erittäin herkästi ja itken(joskun menen vessaan itkemään mieheltä salaa, koska hänen reaktionsa on että: mikä sulla on hätänä, tolleen vaan rupeet itkemään jne.: siis ei tajuu)
-kaikki asiat ärsyttää, pienetkin.
-vaadin täydellisyyttä ja haluan että asiat tapahtuvat heti ei huomenna. Ja jos ei tapahdu saan raivokohtauksen.
-ahdistaa vietävästi melkein koko ajan
Tässä esimerkkejä.
En tosiaankaan ole ollut tälläinen ennen. Minulla on selviä mielikuvia menneisyydessä itsestäni nauravaisena, rentona, sosiaalisena, positiivisena ja nyt olen tälläinen ahistunut ämmä ja ajattelen kaikki negatiivisena ja pahana. En ymmärrä.
Kävin kerran psykiatrian lääkärin vastaanotolla synnytyksen jälkeen kokiessani olevani alakuloinen ja ahdistunut, mutta koin sen liittyvän vain elämänmuutokseen. En aloittanut tuolloin lääkärin määräämää lääkitystä, tosin rauhoittavia olen ottanu kun raja meinaa mennä yli. Soitin viime viikolla psykiatriselle miettiessä että onkohan mussa nyt oikeasti vikaa vai ei, he ohjasivat minua ottamaan yhteyttä terveyskeskukseen, mutta kun ei jaksa taas mennä sinne ja selittää kaikkee ja jäädä odottaa sitä p.lääkärin iakaa jossa taas selittää kaikki.
Olemme miehenikin kanssa eron partaalla. Hän on kyllästynyt minuun(ihan sanomattakin selvää), eikä halua ymmärtää olotilaani. Ja minäkään en tiedä pitäisikö vaan erota kun mua ärsyttää kaikki mitä se sanoo ja miten se tekee asiat. Tosin mua ärsyttää nyt ihan kaikki ihmiset ja niiden tapa esimerkiksi puhua.
Siis mitä tämä on, ei aki tämä nyt ole ihan normaali?? Olen ollut lääkityksessä ennen ja vähän karstastan mieliala/psyykelääkkeiden aloitusta.
Kiitos ajastanne!
Kaikkihan tietää että varsinkin äideillä ensimmäiset kuukaudet aivot ovat "mömmöä", mä ainakin olin ihan muissa maailmoissa ekat kk:det ja olin poissaoleva.
Kuitenkin mua tässä nyt rupesi mietittymään että mitä tämä on??(poika kohta vuoden)
-hermostun joka-asiasta, kaikki suoraan sanottuna v****aa
-loukkaannun erittäin herkästi ja itken(joskun menen vessaan itkemään mieheltä salaa, koska hänen reaktionsa on että: mikä sulla on hätänä, tolleen vaan rupeet itkemään jne.: siis ei tajuu)
-kaikki asiat ärsyttää, pienetkin.
-vaadin täydellisyyttä ja haluan että asiat tapahtuvat heti ei huomenna. Ja jos ei tapahdu saan raivokohtauksen.
-ahdistaa vietävästi melkein koko ajan
Tässä esimerkkejä.
En tosiaankaan ole ollut tälläinen ennen. Minulla on selviä mielikuvia menneisyydessä itsestäni nauravaisena, rentona, sosiaalisena, positiivisena ja nyt olen tälläinen ahistunut ämmä ja ajattelen kaikki negatiivisena ja pahana. En ymmärrä.
Kävin kerran psykiatrian lääkärin vastaanotolla synnytyksen jälkeen kokiessani olevani alakuloinen ja ahdistunut, mutta koin sen liittyvän vain elämänmuutokseen. En aloittanut tuolloin lääkärin määräämää lääkitystä, tosin rauhoittavia olen ottanu kun raja meinaa mennä yli. Soitin viime viikolla psykiatriselle miettiessä että onkohan mussa nyt oikeasti vikaa vai ei, he ohjasivat minua ottamaan yhteyttä terveyskeskukseen, mutta kun ei jaksa taas mennä sinne ja selittää kaikkee ja jäädä odottaa sitä p.lääkärin iakaa jossa taas selittää kaikki.
Olemme miehenikin kanssa eron partaalla. Hän on kyllästynyt minuun(ihan sanomattakin selvää), eikä halua ymmärtää olotilaani. Ja minäkään en tiedä pitäisikö vaan erota kun mua ärsyttää kaikki mitä se sanoo ja miten se tekee asiat. Tosin mua ärsyttää nyt ihan kaikki ihmiset ja niiden tapa esimerkiksi puhua.
Siis mitä tämä on, ei aki tämä nyt ole ihan normaali?? Olen ollut lääkityksessä ennen ja vähän karstastan mieliala/psyykelääkkeiden aloitusta.
Kiitos ajastanne!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Siis olen ollut ennen lääkityksellä masennuksen ja neuroottisuuden vuoksi, tälläisiä oireita mitä nyt mulla ei ole ennen ollut......
Tuntui että mun elämä valuu hukkaan, en osaa enää nauttia elämästä ja elämässäni tapahtuvita hyvistä asioista. Pojan kasvukin on mennyt ihan ohi, just se synty, eikä osannut edes kannatella niskaansa ja nyt se jo melkein kävelee. mitä ihmettä?
Masentuneelta sinä kuulostat. Kaikki tuntemuksesi ovat yksinään ja hetken kestävinä normaaliin elämään kuuluvia, mutta kun eivät helpota viikon, parin jälkeen ja oireita on noinkin useita, vaikutat olevan masentunut.
Hakeudu tk:n kautta terapiaan, ja jos hoitava lääkäri on lääkityksen kannalla, aloita myös masennuslääkkeiden syönti. Jos kerran olette eron partaalla, kannattaisi myös miettiä pariterapiaa.
Vaikka se hankalalta tuntuukin, avun hakeminen kannattaa. Sitten jaksat elää arkea ja nauttia elämästäsi ja vauvastasi!
Valoisaa kevättä!
ehkä lääkitys olisi paikallaan, toistaiseksi, pahimman vaiheen yli. Entä olisiko sinun mahdollista saada vähän lomaa itseäsi varten.
päätellen oikein kunnossa.
Olet hoidon tarpeessa, jos kerran kaikki ärsyttää ja saat raivareita. Yritä päästä hoitoon mahdollisimman pian.
Liiku ulkona mahdollisimman paljon nyt kun on ihana vuodenaika. Syö terveellisesti, yritä nukkua tarpeeksi ja ajatella hyviä, iloisia asioita. Ota tavoitteeksesi, että ilahdutat puolisoasi jollakin tavalla joka päivä. Kokeile, olisiko näistä neuvoista apua.
Joo, mulla on myös masennusta ja ahdistuneisuutta. Tuntuu ettei mikään kiinnosta.Mulla on poika joka täyttää kesäkuussa 6 ja kolme viikkonen poika. Mies on töissä ja minä lapsien kans kotoon.Mua ahdisti ja masensi jo raskausaikana niin paljon et neuvolassa sanoin jo et todellakin tarvin mieliala lääkkeet synnytyksen jälkee. Nyt vaan kun imetys alko sujumaa niin hyvin ettei voi syödä mitää lääkkeit, ja kuiteski haluan imettää vaikka olen niin väsynyt. Mulla on myös se että kaiken pitää tapahtua heti eikä huomeen. Isompi poika on mustasukkanen kun lässytän vauvalle ja koko aika joutuu sanomaan että älä sitä ja älä tätä. Koko aika on riitaa jostain ja tuntuu että sekoan päästä. Tekis mieli vaan nukkua ja itkee. Minäkin salaa itken väsymystä. Tuntuu ettei jaksa edes puhua isomman pojan kanssa vaikka haluis. Sitte joka päivä jossaa vaihees on just olo että vihaan itseäni ja olen paska äiti.Myös miä hermostun ihan joka asiasta. Mie en voi sanoo et mul on synnytys masennusta kun jo kuiteski kestäny jo monta vuotta.
Moi, yx äiti vaan!
Minulla on ollut ihan samankaltainen vaihe elämässä.Meille syntyi tammikuussa iki-ihana tyttövauva, esikoinen.Kaikki oli alussa ihan yhtä helvettiä, kun olo oli niin kamala...se oli kai sitä baby bluesia joka lopulta helpottui,mutta johti muutaman kuukauden kuluttua synnytyksen jälkeiseen masennukseen, tunnistin sen itse koska olen taipuvainen masennukseen ja käyn sen takia säännöllisesti terapiassa.
Soitin terveyskeskukseen ja sanoin että tarvitsen apua heti, en tieda kauanko jaksan, tarvitsen lääkkeet masennukseeni.Jouduin odottamaan jonkun aikaa, mutta kun niille korostaa asian kiirreellisyyttä ja soittaa vaikka itse sinne päin ja muistuttelee niin saat ajan yllättävän nopeasti,koska sinulla on lisäksi lapsi hoidettavana, muista korostaa myös sitä.Ja kuitenkin myös sitä, että olet vielä kykenevä lapsestasi hiuolehtimaan.Neuvolassakin voit kertoa tilanteestasi, mutta jätä kertomatta kaikki ns."pahimmat" tunteesi, ettei neuvolatäti äidy luulemaan tilannettasi vakavammaksi kuin se onkaan.Siis ellet halua sosiaalitoimen henkilöitä sinne avuksesi.HUOMAA;tämä EI TARKOITA että lapsesi oltaisiin ottamassa sinulta pois, ei mitään sellaista!
Minulla oli aivan sama juttu:olin ollut lääkityksellä aiemmin ja tunnistin tarvitsevani ne takaisin; olin kiukkuinen, poissaoleva, sain raivareita joka asiasta,haukuin puolisoani, oloni oli jatkuvasti kurja ja jos hetken olikin hyvä olla, niin taka-alalla hiipi paska olo.Nyt minulla on masennuslääke, joka on parin viikon jälkeen alkanut auttaa.Olo ei ole enää niin kamala.
Neuvoni siis on: mene hakemaan lääkkeet ja pyydä apua lapsen hoitoon (!!) jos saat lääkkeistä sivuoireita.
Neuvolassa ja tk:ssa ajatellaan että on hienoa, kun osaa itse hakea apua, eikä anna tilanteen mennä pahaksi.Hae ajoissa apua.Minä meinasin mennä liian pitkälle, ja hyvä etten joutunut osastolle äiti-lapsi paikalle masennukseni takia kun en meinannut ottaa oireitani tosissani.
AVUN HAKEMINEN VOI OLLA VAIKEAA, MUTTA TAKAAN ETTÄ SE HELPOTTAA OLOASI!
Tsemppiä!!!!!Kaikki järjestyy kun ryhdyt tuumasta toimeen, älä odota enää.
Anteeksi jos sepostukseni oli hieman sekava, kirjoiti sen unisena ja vähän kiireessä :) kaikkea hyvää Sinulle!!
Oli mukava lukea kaikkien kokemuksia. Todellakin kun nämä oireet ovat olleet niin pitkään jo ja tuo kynnys, varsinkn lääkityksen aloittamiseen on korkea. Välillä olen vain miettinyt, että minusta on vaan tullut tälläinen mäkä-mäkä valittaja ja tosiaankin kun kärsivällisyyttä ei ole enää yhtään, olen kaikissa asioissa pessimisti, tää on ihan hirveetä, kun ei mistään osaa ottaa mitään hyvää irti.
Saman kokenut. : kiitos kannustavasta viestistä, otan yhteyttä terveyskeskukseen, tässä rupee menee ihan kaikkien muidenkin perheenjäsenten terveys kohta jos tätä menoo jatkuu.....
Aivan ihanan pojan, 6kk, äiti olen ja just noita samoja tuntemuksia on. Lähinnä nin, että mun mies on suunnilleen synnytyksestä lähtien ärsyttäny mua, riidellään nykyisin jatkuvasti. Tuntuu, etten rakasta häntä enää, haluaisin erotakin, mutta hän ei suostu luopumaan pojasta. Mies kärsii siitä ettei meillä ole minkäänlaista hellyyttä, seksiä ei ole ollut synnytyksen jälkeen, koska minun ei ole tehnyt mieli, koska sain pahat repeämät, jotka vaivaavat vieläkin. Minulle riittää pojan hoivaaminen ja helliminen, rakastan häntä yli kaiken. En saa tukea mieheltäni, en saa itkeä, hän suuttuu siitä. Olen niin väsynytkin, koska lapsenhoito on kuitenkin uuvuttavaa ja uuden opettelua ja minä olen se joka hoitaa yölläkin vauvaa, vaikkei hän enää heräile kuin kerran tai pai yösä.
Olen yksinäinen, minulla ei ole tällä paikkakunnala ystäviä, päivät menee vain kotona vauvan ja koiran kanssa. Kaupassa sentään käyn ja ulkoilemassa. Kokeilin perhepuistoakin neuvolan vinkistä, mutta jotenkin ulkopuolinen olo sielläkin, kun olen niin huono tutustumaan kenenkään. Saan iloa vain pienestä pojastani ja kaipaan kotipaikkakunnalleni, mutta sinne muuttokaan ei onnistu, kun miehellä ei olisi töitä siellä. Olen puhunut parisuhdeongelmista neuvolassakin ja kävin neuvolapsykologilla juttelemassa, mutta en tunne että olisi apua ollut. Olen umpikujassa, en tiedä miten pääsen pois... Pelkään, että lapseni vidään minulta pois, jos saankin masentuneen "paperit", jos ero tulisi joskus miehestä.