laskeutuu takaisin maan pinnalle yhdeltä matkoistaan. En rakasta enää :(
Monestiko olette rakastuneet?
Meinaan tiedän sen tunteen, välittämisen, uhrautumisen antaisi kaikkensa, vastuun tunteminen, ja se älytön kirjo asioita mistä sen aidon tunteen tunnistaa...
neljästi itsellä. Olen vasta 23
Mietin että rakastuuko jotkut ihmiset todella toisia niin paljon herkemmin ja mistä se johtuu?
Onko se persoonallisuus että jotenkin herkemmin sitten asettautuu toisen silmiin, eikä kykene näkemään enää edes omillaan.
Enkä tarkoita ihastumista, sitä pinnallisuutta nyt sattuu itsellä jatkuvasti muutenkin.
Tarkoitan sitä tunnetta jota et saa edes kerrottua toiselle, paitsi minä kerron koska siitä saa niin hyvän tripin.
Olen jotenkin sellanen ihminen että liikun muita ihmisiä nopeammin joka asiassa, kymmenen vuoden jutut tiivistyy yhteen vuoteen. Kenties ehkä vaan siitä kiinni.
Muutenkin mieheksi olen todella tunneherkkä, asioita jatkuvasti ammentava, usein omaksi hyväksi liian mukava, vaikka tunteellisuutta ei ulospäin mitenkään näekään. Ja puolituntemattomat pitää usein minua jopa vähän mulkkuna. Todellisuus on se että kaveritkin jopa joskus käyttäneet omaksi hyödykseen hyväsydämisyyttäni.
rakkaus...
Keho kyllä kestää mutta mieli ei moisia tunnekuohuja, kutsun itse kidutukseksi.
En tahdo loukata ketään tällä ajatuksella, mutta sitä se on itselle. Se vaan on liikaa, se kiehuu yli.
Että rakkauskin voi olla jollekulle pahaksi, riippumatta siitä saako vastakaikua edes vai ei. Kun tuntee liikaa niin tuntee liikaa.
Ja niihin tulee addiktiiviseksi. Olen niille addiktiivinen niin kuin olen ollut alkoholille.
Kun niitä on vaan paljon niin sitten sitä hakee joka puolelta eikä käytä järkeä enää ollenkaan, ei ihmisistä ja säännöistä, oli jollakulla vaikka lapsia taikka sormus kädessä.
Kunhan vaan saan niitä tunteita.
Olen selvinpäin niistä tänään ja teen kaikkeni että pysyvät missä ovat enkä kaiva niitä ulos syövereistään.
Mutta lähinnä mielestäni olen todiste siitä että rakkaus ei ole mikään Jumalan lahja eikä kohtalo vaikka siltä sillon parhaimmillaan tuntuu. Se on positiivisia ja negatiivisia, inhimillisiä tuntemuksia joihin jää riippuvaiseksi.
Jää addiktio itsellä melkeen mihin vaan. Aika ylläri että myös tähän paikkaan kun kerran tänne vaan tulin alun alkuaan pyörähtämään. Vieroitus täältä jatkuu, tai oikeastaan etsin vaan jotakin muuta addiktoivaa korvatakseni tämän.
Tunteet antaa paljon ja parantumattomasta ihmisestä tekee vaikeassa tilanteessa katkeran.
Itselläni haavat umpeutuu joka kerta kävi elämässä mitä tahansa, Olen ollut aivan h****n katkera ja kyyninen välillä pahimmillaan,
mutta ihmisen psyykekin parantaa itseään kuten kehokin.
Kaikki vaan hermoja ja soluja, kun sen ymmärtää niin ei tarvitse taistella itseään vastaan vaan antaa kehon korjata itse itsensä.
Aivotoimintaankin se joskus vaikuttaa aika paljon, jopa hermotärinään asti kun on tarpeeksi vaikeaa, paniikkikohtauksia yms. kun asiat kasvaa itseään suuremmiksi.
Rakkaus voi tehdä hetkellisesti hulluksi.
Mielestähän se lähtee. Mielessä on se huume. Kai ne serotoniinit sun muut ja kaikki mitä tiedekään ei varmasti vielä tiedä. Miksi rakastumme juuri johonkun tiettyyn... mikä hänessä on niin erikoista vikoineen ja kaikkineen?...
Jos saisin yhden toiveen joka toteutuu elämässäni. Se ei olisi että saisin rakastaa ja olla rakastettu, eikä mitään muuta vastaavaa, edes maailmanrauhaa.
Toivoisin että en olisi enää addiktoitunut mihinkään.
Kukaan ei silloin enää kärsisi takiani, en minä eikä kukaan muukaan. En vaan voi sille mitään.
Monestiko olette rakastuneet?
Meinaan tiedän sen tunteen, välittämisen, uhrautumisen antaisi kaikkensa, vastuun tunteminen, ja se älytön kirjo asioita mistä sen aidon tunteen tunnistaa...
neljästi itsellä. Olen vasta 23
Mietin että rakastuuko jotkut ihmiset todella toisia niin paljon herkemmin ja mistä se johtuu?
Onko se persoonallisuus että jotenkin herkemmin sitten asettautuu toisen silmiin, eikä kykene näkemään enää edes omillaan.
Enkä tarkoita ihastumista, sitä pinnallisuutta nyt sattuu itsellä jatkuvasti muutenkin.
Tarkoitan sitä tunnetta jota et saa edes kerrottua toiselle, paitsi minä kerron koska siitä saa niin hyvän tripin.
Olen jotenkin sellanen ihminen että liikun muita ihmisiä nopeammin joka asiassa, kymmenen vuoden jutut tiivistyy yhteen vuoteen. Kenties ehkä vaan siitä kiinni.
Muutenkin mieheksi olen todella tunneherkkä, asioita jatkuvasti ammentava, usein omaksi hyväksi liian mukava, vaikka tunteellisuutta ei ulospäin mitenkään näekään. Ja puolituntemattomat pitää usein minua jopa vähän mulkkuna. Todellisuus on se että kaveritkin jopa joskus käyttäneet omaksi hyödykseen hyväsydämisyyttäni.
rakkaus...
Keho kyllä kestää mutta mieli ei moisia tunnekuohuja, kutsun itse kidutukseksi.
En tahdo loukata ketään tällä ajatuksella, mutta sitä se on itselle. Se vaan on liikaa, se kiehuu yli.
Että rakkauskin voi olla jollekulle pahaksi, riippumatta siitä saako vastakaikua edes vai ei. Kun tuntee liikaa niin tuntee liikaa.
Ja niihin tulee addiktiiviseksi. Olen niille addiktiivinen niin kuin olen ollut alkoholille.
Kun niitä on vaan paljon niin sitten sitä hakee joka puolelta eikä käytä järkeä enää ollenkaan, ei ihmisistä ja säännöistä, oli jollakulla vaikka lapsia taikka sormus kädessä.
Kunhan vaan saan niitä tunteita.
Olen selvinpäin niistä tänään ja teen kaikkeni että pysyvät missä ovat enkä kaiva niitä ulos syövereistään.
Mutta lähinnä mielestäni olen todiste siitä että rakkaus ei ole mikään Jumalan lahja eikä kohtalo vaikka siltä sillon parhaimmillaan tuntuu. Se on positiivisia ja negatiivisia, inhimillisiä tuntemuksia joihin jää riippuvaiseksi.
Jää addiktio itsellä melkeen mihin vaan. Aika ylläri että myös tähän paikkaan kun kerran tänne vaan tulin alun alkuaan pyörähtämään. Vieroitus täältä jatkuu, tai oikeastaan etsin vaan jotakin muuta addiktoivaa korvatakseni tämän.
Tunteet antaa paljon ja parantumattomasta ihmisestä tekee vaikeassa tilanteessa katkeran.
Itselläni haavat umpeutuu joka kerta kävi elämässä mitä tahansa, Olen ollut aivan h****n katkera ja kyyninen välillä pahimmillaan,
mutta ihmisen psyykekin parantaa itseään kuten kehokin.
Kaikki vaan hermoja ja soluja, kun sen ymmärtää niin ei tarvitse taistella itseään vastaan vaan antaa kehon korjata itse itsensä.
Aivotoimintaankin se joskus vaikuttaa aika paljon, jopa hermotärinään asti kun on tarpeeksi vaikeaa, paniikkikohtauksia yms. kun asiat kasvaa itseään suuremmiksi.
Rakkaus voi tehdä hetkellisesti hulluksi.
Mielestähän se lähtee. Mielessä on se huume. Kai ne serotoniinit sun muut ja kaikki mitä tiedekään ei varmasti vielä tiedä. Miksi rakastumme juuri johonkun tiettyyn... mikä hänessä on niin erikoista vikoineen ja kaikkineen?...
Jos saisin yhden toiveen joka toteutuu elämässäni. Se ei olisi että saisin rakastaa ja olla rakastettu, eikä mitään muuta vastaavaa, edes maailmanrauhaa.
Toivoisin että en olisi enää addiktoitunut mihinkään.
Kukaan ei silloin enää kärsisi takiani, en minä eikä kukaan muukaan. En vaan voi sille mitään.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Jaottelen nämä tunteet ihastumiseen, rakastumiseen ja rakastamiseen. Ehkä puhut nyt tuosta rakastumisesta? Minä toivon, etten elämäni aikana enää kertaakaan rakastu. Muutaman kerran olen ollut ja en todellakaan enää kaipaa moista hulluutta elämääni. Siinä järki joutuu kyytiin, jossa ohjaimissa on joku idiootti. On se merkillistä, miten joku hullaantuminen toiseen ihmiseen voi saadakin elämän aivan uusiin sfääreihin. Itse en koe sitä näin jälkeenpäin kovinkaan positiivisena. Kontrolli olla pitää ja rakkaus on elämän lahja, mutta nuo huuruilut - ne tulee muualta kuin taivaasta!
että antaisitko toisen munuaisesi, jotta hän voisi elää? Tai toisen sarveiskalvosi, jotta hän voisi nähdä? Tai jotain muuta, joka tekisi hänestä eheämmän?
Jos vastaat kyllä, rakastat.
Niin, minä puhuin tuossa rakastumisesta ja sen hulluudesta. Rakkaiden ihmisten puolesta olen valmis tekemään mitä vaaditaan ja mikä nyt on minun tehtävissä. Rakastan minä rakastani ja monia muitakin, mutta uuteen ihmiseen en halua enää rakastua koskaan. Enkä kokea sitä rakastumisen ja hullaantumisen typeryyttä, kyllä mulle riitti.
Itse myös olen herkkä rakastumaan ja kiintymään toiseen ihmiseen. Pärjään kyllä itsekseni, mutta tulen riippuvaiseksi siitä tunteesta ja se tuntuu ajavan joskus hulluuden partaalle. Ja olen myös 23-vuotias, rakastanut tosissaan kolme kertaa.
Hulluinta itseni kohdalla on se, etten usko löytäväni koskaan vastakaikua tunteilleni enkä välttämättä haluakaan,, nämä kolme "tapausta" on ollut minun puoleltani yksipuolisia rakastumisia,, ja tavallaan nautin jollain hullulla tavalla myös siitä. Menen samaa oravanpyörää, ihastua - hullaantua -rakastua - pettyä - riutua - ahdistua - paeta - selviytyä - ihastua - hullaantua .... jne.
Veikkaan, että tuon ympyrän kulkeminen on minulle ikään kuin sitä huumetta ja jos joku todella rakastaisi takaisin, minusta ei olisikaan ryhtymään oikeaan suhteeseen.
Siksi kai ihastun ja rakastun sellaisiin ihmisiin joita "ei voi saada", kun en edes loppujen lopuksi haluakaan saada.
Sekavaa, mutta sitä se tämä elämä on.
noinkin... mutta oletko varma että siitä on kyse. Itselläni tapausten mahdottomuus on tullut esiin vasta pikkuhiljaa eikä heti alkuunsa.
Sen alun vaan unohtaa, sivuuttaa ja ne tunteet, mitä oli silloin, kun ei niitä enää tunne.
Alkaa vähättelemään tekojen merkitystä ja omaa motivaatiota asiaan. Etsii itsestään ja ympäriltään ongelmia jotka selittävät miksi näin tapahtuu.
Valitettavasti omalta kohdaltani olen kyllä aidosti addiktiivinen. Olen ollut addiktiossa aika moneen asiaan elämän aikana. Onneksi huumeita ei ole koskaan tarjottu.
Päättelisin tekstisi pohjalta että olet vielä tunteiden huumassa jonkun verran, niinku jonkun verran minäkin.
Se on vähän kuin putki ja ajatukset, kaikki päätelmät sen mukaisia. Ajan myötä muistot pehmenee ainakin itsellä eikä vaadi enää erittelyjä, analysointeja, menneiden korjaamista.
Reaalielämä, todellisuushan ei riipu mitenkään mitä ihmisen sisällä liikkuu vaan itse teoista.
Omien tekojen aitous ja merkittävyys kuolee useimmiten varmastikin ensimmäiseksi ihmisten omasta toimesta.
Sanoisin että hulluimmat ihmiset ovat niitä kaikkein vähemmän sekavia. Heidän käyttäytymiseen on selvitetyt syyt, näkyvät ongelmat.
Tervejärkisen ihmisen käyttäytymistä ei valvo kukaan.
Sitä pääsee niin korkealle, mutta millä hinnalla? Joku laittoikin hyvin kolmeen kategoriaan: ihastuminen, rakastuminen ja rakastaminen. Olen 20 ja ensimmäistä kertaa rakastunut ja yksipuolisesti. Joten tämä tuntuu todellakin huumeelta (vaikkei oikeista huumeista kokemusta olekaan). Sitä liitelee yhtenä hetkenä jossain korkealla, ja seuraavana hetkenä syöksyy maahan ja sitten koskee helvetisti. Pää ja sydän on yhtä sotkua. Haluaisin rakastua ihmiseen joka voisi rakastaa minua takaisin. Toisaalta tuntuu niin hyvältä rakastaa, mutta tällä hetkellä syyllisyys vaivaa. Toinen ei tiedä yhtään mitä ajattelen hänestä. Täysin hyväuskoisesti ja minuun luottaen, ja minä petän häntä tällä lailla rakastamalla salaa.
Kaipaan rauhallisia päiviä.
teillä. Todella huomaa että on kypsymättömistä "kauniitjarohkeat" ajan kasvateista kysymys. Ei se ihmissuku jatkuisi jos ei ne kemikaalit siellä aivoissa aiheuttaisi ihastumisia ja rakastumisia. Se että antaa tämän luonnollisen asian hallita elämää, se on huono juttu. Vaikka päämäärä kaikilla onkin suvunjatkaminen, ei siinä epäonnistuminen tarkoita etteikö muulla tavalla voisi ihmiskuntaa tukea ja osallistua.
Olet VASTA 23!
Älä mieti tätä asiaa niin paljon. Rakkaudet tulee ja menee ja sitten joskus kun kaikki natsaa niin saatat saada jälkikasvua.
Päämääränä kaikilla ei ole suvunjatkaminen.
Missään en ole koskaan epäonnistunut.
muut ihmiset ovat epäonnistuneet ja olen tehnyt vääriä valintoja. Epäonnistuminen tarkoittaisi ettei ole enää mahdollisuutta. Minulla on paljon mahdollisuuksia. Lapsen teko ei ole niistä yksikään.
En kestä lapsia, enkä kauniita ja rohkeita.
Ihmisiä on maapallolla aivan jumalattomasti. Päämääränä ihmiskunnalla on liikaväestön pois karsiminen.
eikä ne kemikaalit siellä aivoissa ole asiaan sen enempää vaikuttaneet. Minulla ei ole aikomustakaan siittää ketään maailmaan.
Miksi ihmiskuntaa pitää tukea ja siihen osallistua? Ja lisääntyä...
Se on meidän näkemysero.
Minä vaan elän, ilman velvoitteita. Ilman päämäärää. Laki vaan määrää mitä minun
pitää tehdä.
Mietin asiaa koska se on mukavaa miettiä. Rakkaudet ei vaan tule ja mene. Jos olet joskus ollut oikeasti rakastunut niin tietäisit.
Mutta luulen että se mitä itse kutsut rakkaudeksi on jotakin hyvin pinnallista.
"Todella huomaa että on kypsymättömistä "kauniitjarohkeat" ajan kasvateista kysymys."
No itse taidat olla sitä sukupolvea, joka tietää sen sarjan hurjat kuviot siitä lähtien kun sarja on lähtenyt pyörimään.
"Vaikka päämäärä kaikilla onkin suvunjatkaminen"
Onko kaikilla päämäärä suvun jatkaminen? No huhhuh, mikä väite: "kaikilla". Ei kannata yleistää, kun ei muuten ole.
"Se että antaa tämän luonnollisen asian hallita elämää, se on huono juttu."
Mielestäni on parempi elää tätä elämää ja pähkäillä näitä asioita, kuin entä paeta tosiasioita ja jossitella sitten erinäisiä vaihtoehtoja siellä kiikkustuolissa.
"Olet VASTA 23! "
Milloin ihminen on kypsä rakastamaan ja miettimään näitä syvällisiä asioita? Onko joku tietty numero, mikä pitää saavuttaa ennen sitä?
...Taidat itse olla hieman katkera ja kyyninen "Emmerdale-kasvatti".
että olen tosiaan vasta 23 ja silti tekstisi perusteella väittäisin olevani sinua henkisesti kasvaneempi. Ei millään pahalla tietenkään. Tuo on vaan mielipiteesi.
hmh hmh
Vaan koska olen aikoinaan pahoinpidelty,alkoholiongelmainen,masennuksen läpi käynyt,ahdistus/paniikkihäiriöinen,stressaavalla alalla,perhekriisejä seurannut,kaikki kaverit monasti menettänyt,naisten puolesta syrjitty,työttömänä kärsinyt,eli kaikki mitä nyt normaali ihminen läpi käy... ei tarkoita etteikö asioita voisi ajatella positiivisessa valossa.
Kun kohtaan tarpeeksi kyynisiä, tunnevammaisia ja katkeroituneita ihmisiä, ensimmäiseksi mieleni tekisi viedä saunan taakse ja eliminoida.
Heikko ihminen lakkaa yrittämästä ja menettää hyvyytensä, lähimmäisenrakkauden. Ilman unelmia ihminen on eloton. Tyhjä kuori jonka voi hävittää.
Aika moni täälläkin palstoilla pyörivistä on sellaisia joiden tekstien perusteella maailma ei paljon jäisi kaipaamaan.
Mutta tuota tänään ajatukseni on melko erikoisia.
Menen pohtimaan niitä tästä muualle. Voi olla että nyt iskee päälle taas näitä yhteiskuntaan sopimattomia ajatuksia, jotka joidenkin mielestä viittaa kai sarjamurhaajan ajatusmalliin.
on kirjoitettu ihmisen DNA:han. Se on meillä kaikilla eläimillä yhteistä tuo lisääntymisen tarve.
Se mikä tekee ihmisestä ihmisen on järjenkäyttö ja sen myötä ymmärtämisen tarve. Ihminen haluaa ymmärtää miksi ja minkä vuoksi. Ihminen tutkii omaa ympäristöään ja omaa käyttäytymistään vain ja ainoastaa kyetäkseen turvaamaan oman jatkuvuutensa ja hyvinvointinsa. Olet osa yhteiskuntaa halusit tai et. Itsesi päätettäväksi jää, oletko tukija vai tuettava. Inhimillisyyttä on huolehtia niistäkin jotka eivät siihen itse kykene. Me ihmiset olemme muodostaneet yhteisön, jonka rakenteet perustuvat osallistumiseen ja jatkuvuuden ylläpitämiseen.
Rakkaus on sana jolla kuvataan tietynlaista tunnetilaa. Rakkauden muotoja on useita ja vaihtelevat kohteiden ja ihmisen omien kokemusten mukaan. Et voi tietää miten joku kokee rakkauden, se voi olla jotain täysin erilaista kuin sinun kohdalla. Tunne asioissa ei voi sanoa mikä on oikein tai väärin, mutta ihminen ei olisi ihminen ellei hän näitä "normeja" olisi tunteillekin määrittänyt.
Tunteet ovat sitä varten että ihminen pystyisi kommunikoimaan ja elämään yhteisössä ja jatkamaan sukuaan.
että, sinun ei tarvitse itsesi siittää, riittää että osallistut muuhun yhteiskuntaa ylläpitävään toimintaan kuten esim. työhön.
Mitä mieltä olet yhteiskunnastamme?
Tarkennatko hieman?
rakkautta ja ihastuu herkästi, ei osaa rakastaa itseään. Se on jatkuvaa hyväksynnän hakemista ja itsensä löytämistä toisen kautta.
Eräs lähisukulaiseni on/oli samanlainen. Luulen, että nyt vuosien jälkeen hän läpikäy minuuttaan ja tutustuu siihen kuka hän oikeasti on.
Jossain vaiheessa lapsuutta on tapahtunut jotain mikä tälle tielle vie.