Hei!
Tapasin vuoden lopulla ihanan miehen ja aloimme seurustelemaan tiiviisti, kummallakin tosin omat kodit ja omaa aikaakin. Suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta, kaikki tuntui olevan hyvin. Kunnes kaksi viikkoa sitten tämä mies ilmoitti, ettei ole valmis sitoutumaan lapsiperheen elämään. Minulla on lapsia, hänellä ei. Hän kyllä tykkää kovasti lapsistani ja touhuili heidän kanssaan hyvinkin paljon kaikenlaista. Lapset pitävät hänestä ja kyselevät nytkin lähes päivittäin, milloin hän tulee taas käymään. Mies kertoi, ettei halua tuottaa meille pahaa mieltä, sillä, ettei pysty antamaan meille tarpeeksi aikaa. Itse en ole vaatinut suuria, minulle olisi riittänyt vähempikin.
Olemme hyviä ystäviä. Hän käy edelleenkin meillä, tosin harvoin aikaisempaan verrattuna. Ystävyyssuhteemme on edelleenkin läheinen, halimme ja suukkojakin saatamme antaa toisillemme. Ne pienet hetket antavat minulle paljon voimaa jaksaa tässä suunnattoman ikäväni keskellä.
Yhteydenpito on vähentynyt miehen puolelta, itse tahtoisin sitä enemmän. Usein muistan häntä viestein, vaihtelevin sellaisin. Puran paljon tunteitani hänelle ja hän on hyväksynyt sen. Olen tuonut selvästi ilmi suuren ikäväni häneen ja hänkin on kertonut ikävöivänsä minua.
Uutta suhdetta hänellä ei ole.
Kaikki kaunis loppui niin yllättäen, juurihan myös hän puhui asioista, liittyen tulevaisuuteemme.
Olen ajatuksiltani nyt niin hukassa, en tiedä mitä ajattelisin asiasta ja tulevaisuudesta. Ikävä on suuri ja odotan vain sitä, että kaikki kaunis voisi vielä jatkua. Vaan jatkuuko se enää? Onko odotus turhaa? Jokainen päivä tuntuu valuvan hukkaan näiden ikävänkyynelten vuoksi.
Mielessä pyörii päivästä toiseen sama kysymys: Odotanko vielä häntä vai annanko mahdollisuuden uudelle rakkaudelle, sitten kun kykenen?
Tapasin vuoden lopulla ihanan miehen ja aloimme seurustelemaan tiiviisti, kummallakin tosin omat kodit ja omaa aikaakin. Suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta, kaikki tuntui olevan hyvin. Kunnes kaksi viikkoa sitten tämä mies ilmoitti, ettei ole valmis sitoutumaan lapsiperheen elämään. Minulla on lapsia, hänellä ei. Hän kyllä tykkää kovasti lapsistani ja touhuili heidän kanssaan hyvinkin paljon kaikenlaista. Lapset pitävät hänestä ja kyselevät nytkin lähes päivittäin, milloin hän tulee taas käymään. Mies kertoi, ettei halua tuottaa meille pahaa mieltä, sillä, ettei pysty antamaan meille tarpeeksi aikaa. Itse en ole vaatinut suuria, minulle olisi riittänyt vähempikin.
Olemme hyviä ystäviä. Hän käy edelleenkin meillä, tosin harvoin aikaisempaan verrattuna. Ystävyyssuhteemme on edelleenkin läheinen, halimme ja suukkojakin saatamme antaa toisillemme. Ne pienet hetket antavat minulle paljon voimaa jaksaa tässä suunnattoman ikäväni keskellä.
Yhteydenpito on vähentynyt miehen puolelta, itse tahtoisin sitä enemmän. Usein muistan häntä viestein, vaihtelevin sellaisin. Puran paljon tunteitani hänelle ja hän on hyväksynyt sen. Olen tuonut selvästi ilmi suuren ikäväni häneen ja hänkin on kertonut ikävöivänsä minua.
Uutta suhdetta hänellä ei ole.
Kaikki kaunis loppui niin yllättäen, juurihan myös hän puhui asioista, liittyen tulevaisuuteemme.
Olen ajatuksiltani nyt niin hukassa, en tiedä mitä ajattelisin asiasta ja tulevaisuudesta. Ikävä on suuri ja odotan vain sitä, että kaikki kaunis voisi vielä jatkua. Vaan jatkuuko se enää? Onko odotus turhaa? Jokainen päivä tuntuu valuvan hukkaan näiden ikävänkyynelten vuoksi.
Mielessä pyörii päivästä toiseen sama kysymys: Odotanko vielä häntä vai annanko mahdollisuuden uudelle rakkaudelle, sitten kun kykenen?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.