Miksi ikävöin häntä ja odotan maanantaita, jolloin saan hänet nähdä taas. Asiaa ei paranna edes se, että hän käyttäytyi perjantaina harvinaisen kylmästi ja jäätävästi eikä ollut edes huomaavinani minua. Edes se ei pystynyt tappamaan rakkautta, jota tunnen syvällä sisimmässäni, vaikka välillä yritän tunteeni kieltää. Ajatuksenani on unohtaa hänet - en kuitenkaan tiedä, pystynkö siihen, koska aina, kun hän katsoo syvälle silmiini, lankean häneen taas. Vältteleminen eikä mikään voi tappaa tunteitani tai ikävääni, jota tunnen. Vakuuttelen itselleni, että vihaan häntä, mutta huonoin tuloksin, sillä pystyn ajattelemaan vain, kuinka ihana hän on ja ajattelen vain seuraavaa kertaa, kun saan hänet nähdä.
Päiväni ovat tyhjiä ja kaipaan miestä rinnalleni - sellaista, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen eikä leiki tunteillani. Hänen toimintansa vaikuttaa juuri tältä - tunteilla leikkimiseltä! Kertokaa, kuinka unohdan hänet.
Toinen ongelma on tietysti se, etten tiedä, haluanko unohtaa hänet. Olen ikuinen romantiikko ja minusta välillä tuntuu, että taidan kaivata elämääni jotakin dramatiikkaa, koska tapanani on rakastua vääriin ihmisiin.
Päiväni ovat tyhjiä ja kaipaan miestä rinnalleni - sellaista, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen eikä leiki tunteillani. Hänen toimintansa vaikuttaa juuri tältä - tunteilla leikkimiseltä! Kertokaa, kuinka unohdan hänet.
Toinen ongelma on tietysti se, etten tiedä, haluanko unohtaa hänet. Olen ikuinen romantiikko ja minusta välillä tuntuu, että taidan kaivata elämääni jotakin dramatiikkaa, koska tapanani on rakastua vääriin ihmisiin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Toisen tunteilla voi leikkiä vaan jos niistä on oikeasti tietoinen.
Näin hänet taas, mitä olin odottanut kovasti. Huomasin hänen taas katsovan minua monestikin. Ellei se sitten ollut vain omaa mielikuvitustani. Kuitenkaan se ei enää riitä. Se ikävä ja tyhjyys, joita tunnen, eivät katoa, vaikka näenkin hänet tai huomaan hänen katsovan minua. Minun on pakko päästävä puhumaan hänelle; joko tervehdittävä tai jotakin. Joka tapauksessa haluan kuulla hänen äänensä, joka on niin ihana ja jota rakastan...
Milloin tulee se seuraava askel vai tuleeko sitä? Ei, en usko. Mutta sen tiedän, että tämä ikävä ja tyhjyys, joka sisälläni vallitsee, ei lopu ennen kuin saan hänet itselleni edes hetkeksi tai sitten, kun pystyn unohtamaan hänet lopullisesti. Kaksi vaihtoehtoa, joista minun on valittava toinen. Fifty/fifty.
Ikinä ennen minulle ei ole käynyt näin, vaikka rakastunut olenkin ollut. Ennen minulle on kuitenkin riittänyt sen ihmisen näkeminen, jolle tunteeni ovat kuuluneet, mutta nyt tilanne on toinen ja aivan erilainen. Ehkä se johtuu iästä, koska olen muutaman vuoden vanhempi kuin tuolloin... Nyt tarpeeni ovat toiset ja haluan hänet itselleni kokonaan, mikä ei tule kuitenkaan olemaan koskaan mahdollista, ei ainakaan lähitulevaisuudessa.
Toisaalta, jos hänen ja minun välilleni syntyisi jotakin suurempaa, en tiedä, pystyisinkö ikinä luottamaan häneen tai hänen rakkautensa pyytteettömyyteen. Kestäisikö se vai olisinko vain hetken hairahdus?
Joskus, kun hän on tullut vastaan, jalkani ovat menneet veteliksi. En sentään pyörtynyt ole, toistaiseksi. Ensiksi se kaikki alkoi aivan viattomasti ja tunteeni ovat vahvistuneet päivä päivältä salakavalasti, mitä itse en ole huomannut. Haluan unohtaa hänet ja jatkaa elämääni - ilman häntä! En tiedä, kuinka hyvin onnistun tavoitteessani. Joskus tekisi mieli vain huutaa koko maailmalle, kuinka häntä rakastan. Siitä se soppa vasta syntyisikin. Ei juma, voin kuvitella kaikkien ilmeet, varsinkin hänen. Mitäköhän siitäkin syntyisi? :P
Nyt sen olen päättänyt. Unohdan hänet. En usko, että koskaan olen ollut häneen oikeasti rakastunut. Olen vain sanonut itselleni näin, koska olen ollut ennen häneen 'ihastumista' aivan masentunut. Olen rakastunut mielikuvaan täydellisestä miehestä, jota ei ole.
Tämä tyhjyys, joka sisälläni vallitsee, on lähtöisin jostakin aivan muusta, mutta häneen se ei liity millään tavalla. Kai haluan uskotella itselleni, että on hän olisi kaiken pahan alku ja juuri... Kyllä ongelmani johonkin muuhun liittyvät, en kuitenkaan tiedä, mihin. Jokainen päivä on samanlainen, jokainen tunne, joita tunnen ovat samanlaisia. Näin on ollut jo pitemmän aikaa. Tunneilla en jaksa keskittyä tai en jaksa mitään muutakaan; musiikki on itse asiassa ainut kouluaine, jota tällä hetkellä kestän. Se ravitsee muuten niin kuollutta sieluani.
Kaikki on ollutkin vain illuusiota. Etsin rakkautta ja ensimmäinen sopiva ihminen, joka kiinnitti huomionsa minuun (luultavasti aivan viattomasti?) sai minut koukkuun. Miksi teen itselleni näin? Hän ei välitä minusta, minä en välitä hänestä.
Kaikki on vain illuusiota jä tänään sen ymmärsin vaikkakin raskaasti. Kaipaan rakkautta, mutta hän ei sitä pysty antamaan. Ja vielä vähemmän minä pystyisin sitä hänelle antamaan. Pelkään, että näinköhän koskaan pystyn oikeasti enää rakastumaan. Entä jos Se Oikea on mennyt jo ohitseni. En usko, että koskaan pääsen yli hänestä. Se on tosiasia: karu sellainen. Mutta en halua jäädä ikävöimään häntä. Mitä järkeä sellaisessa on? Kulutan vain itseäni ja muita. Sitä paitsi en tiedä, rakastiko hän edes minua. Mutta joskus tuntuu, että rakastan häntä vieläkin enkä koskaan muita ole rakastanutkaan. Ikävöin häntä; hänen olemustaan ja kaikkea hänessä. Sydämeni kuuluu hänelle eikä kellekään muulle. Miksei hän voi tulla takaisin ja olla niin huomaavainen kuin silloin joskus kauan sitten? Pahoin pelkään, että hänen sydämensä kuuluu jollekulle toiselle.
Rukoilen tulevaksi sitä päivää, kun saan taas hänet nähdä. Kun hän mahdollisesti katsoo minuun silmät täynnä rakkautta. Vielä parempaa olisi, jos paikkana olisi kirkon alttari. Ah, toivottavasti saan sen päivän kokea. Jos Jumala on olemassa, niin tulisi tapahtua.
tahdon.
Vihkivalan uusimista myöten.
Toivottavasti. Eihän sitä koskaan tiedä!
En nähnyt häntä tänään - kertaakaan! En tiedä, olinko helpottunut vai mitä, mutta silti oli taas hieman tyhjä olo. Olisin kyllä toivonut näkeväni hänet, vaikken tunteitani taida itsekään tietää. Mikä minulla on? Mitä tämä on? Olenko ihastunut/rakastunut häneen vai toivonko vain niin? Ajatuksenani oli kyllä koko päivän vain toive siitä, ettei hänelle tai hänen läheisilleen ole tapahtunut mitään traagista. Taidan sittenkin välittää hänestä, mutten tiedä millä tavalla... Miksi tunteeni ovat niin ristiriitaiset ja perimmäinen kysymys onkin, että mitä tunnen? Jos tuon ennen kesälomaa olen selvittänyt, olen tyytyväinen. Mutta toisaalta, jos en olisi ihastunut häneen, minua tuskin liikuttaisi, että missä hän on. Voiko joku kertoa minulle mitä tämä on? Olisin kiitollinen, jos joku osaisi edes muutaman lohduttavan sanan minulle suoda.