Itseviha

Ainakin se tulee mieleeni, että se kuin koe ei ole oikeasti totta, se ei ole realistista. Tämän tiedät itsekin. Itseni kautta osaan kyllä eläytyä, että tuollaiselta voi tuntua, minulla on ja on ollut vastaavaa. Ei noin totaalisesti, vaan tietyt asiat, tietyt jutut minussa. Ne vainoavat ja estävät aina vaan ja siellä sun täällä.

Parhaana apuna itselleni olen pitkähkön elämäni aikana oppinut käsittämään, että minun pitäisi päästä olemaan ja toimimaan olosuhteissa, tarkoittaen ihmisiä näköpiirissä tai lähellä, joista saisin "peilattua" itseäni, kaisin vastareaktiota siihen, millainen todella olen. Sehän siis yleensä aina on rakentavaa, tukea-antavaa ja itseluottamusta kasvattavaa. Tuommoiseen fiilikseen, jota kuvaat, niin pääse parhaiten vaipumaan just siksi, kun ei ole peilejä, normaaleja ihmisiä jotensakin ympärillä ja varsinkin pitäisi olla normaalia seuraa noin kommunikaation tasolla. Siitä sitten Sinä alitajuntaasi sisäistäisit, että olet ihan O.K. Tuo mitä koet, tunnet, ei oikeasti ole noin, sillä heijaste, peili, ympäristöstä ei valehtele; ei pukkaa tommosta käsitystä sinulle itsestäsi kuin mitä sinulla just on. Ei tosiaankaan ole väliä, millaisia ollaan; varmaan keskivertoisesti samanlaisia kuin muutkin. Mutta miksei toi mene jakeluun, luihin ja ytimiin. Tämä mitä kuvaan on ihnottava ilmiö, tiedän itsestäni.

Epävarmuuden tilojen olen huomannu vaihtelevan suuresti, välillä olen ihan ehjä, positiivinen enkä koe mitään tuosta! Se on upeeta, joskus se voi kestää viikkoja. Sitten tulee pudotus tuollaisiin fiiliksiin ja esimerkiksi jään kotiin neljän seinän sisään vaan makaamaan. Sitten saan ihanasti kokea, että minusta ei todellakaan ole mihinkään, minussa ei ole mitään. Voihan tyhjä.

Yritetään nyt edelleen keksiä ratkaisua tähän, mitä kautta saisimme oikeanlaista peilausta siitä mitä ja ketä olemme. Olemme Jumalan luomia ja se on sinänsä HYVÄ, Hän sanoi niin. Huh-huijaa. Tässäpä mietin kanssasi.

Mä sain aikuisiällä diagnoosinkin tuon kaltaisesta "oireilusta": persoonallisuushäiriön. Se on vaikeasti parannettava vaiva. Omalla ilmaisella terapiallani, epäpätevällä terapeutillani en sitä persoonallisuushäiriötäni saa paranemaan varmaan milloinkaan. Ellen sitten ole joskus niin rikas että voisin maksaa terapiani.
Häilyvä, epämääräinen, kielteinen jne. kuva itsestä johtaa usein tuohon tilaan...tunnistin kyllä omia ajatuksiani ja kokemuksiani kirjoituksestasi.

Hmmm...nickisi on "nuori vielä". Murrosiässä usein on epävarma, tosin jos se epävarmuus jää erittäin voimakkaana päälle aikuisikään saakka, voi kyse olla juuri tällaisesta häiriöstä joka itsellänikin on.
No, on sitä itse kenelläkin diagnoosinsa kun kunnolla lähdetään tutkimaan.

Hyvällä tuulella ollessaan variskin lentää
kuin haukka. -Marko Laihinen

että miksi sinun on niin pakko vihata itseäsi?

Voitko muuttaa vihaamiasi asioita itsessäsi?

Onko sinulla edes mitään järkeviä perusteita itsesi vihaamiseen?

Onko itsen vihaaminen ollenkaan järkevää..?


Kyseenalaista oma ajattelusi.

Et kertonut mistä lähin olet kokenut noin suurta itse vihaa.

Minä tunnen samoin olen tuntenut aina. Lapsen meitä verrattiin serkkuihin ja sieltä asti olen tuntenut huonommuutta. Sen jäkenn aviomieheni pahe tivat tilannetta haukkumalla, mollaamalla ja syyllistämällä. Nykyään vaikka käyn terapiassa koen valtavaa itseinhoa, vihaa omaa olemusta ylikaiken... en katsele peileihin en vaan pysty. Ainakun nään jonkun enesanssi ajan taulun joss kuvataa lihavia naisi mollaan itse itseäni sanomalla "olen päässyt taideteokseen"
En nyt kuitenkann ole ihan niin lihava mutta kuitenkin pidän itseäni muodottomana.

Mitä sinulle on tapahtunut, mikä seurauksena vihaat itseäsi. Kannattaisi miettiä ja hakea siltä pohjalta apua.
Ja jos on vaikeaa hakea apua niin onhan tämä palsta auki 24/7. Täällä keskustellaan kaikésta mahdollisesta.