Isä, Jeesus ja onni

Tässä toinenkin....


Isä, Jeesus ja onni

”Oli Otto-pojalla kolme kania.
Yksi niistä nuhan sai,
siihen tukehtui.
Toisen popsi koira kai,
kolmas pakoon ui.
Nyt ei ole Otolla yhtään kania.”

Tänään ajattelen vain pieniä asioita, en mitään hankalia syvällisiä syitä ja merkityksiä. Jätän kaiken omaan arvoonsa, siihen kuuluisaan arvaamattomaan. Nousen keittämään kahvia, käärin housunlahkeita vähän. Sukissa on reikä, juna lähtee puolelta, kämpillä ei varmaankaan ole mitään ruokaa. Kun pääsen kaupunkiin käyn ensin kaupassa ja sitten äitiä katsomassa. Äiti on taas mennyt huonompaan, pelkään että viikate kilkkaa pian sairaalasängyn metallinkiiluviin reunoihin. Äiti on väsynyt. Äidin sielu on väsynyt, jotenkin rispaantunut, kuin kuminauha joka on joutunut kestämään liikaa. Äidin sielu tahtoo jo lähteä, sen näkee hänen silmistään, jos ne joskus ovat kuivat ja auki. Mutta minne sielut menevät? Mikä on ylipäätään sielu? Ja miksi helvetissä niitä tullaan tänne likaamaan?
Pieniä ja yksinkertaisia, ei saatana. Kahvipannun pohjassa on mustaa palanutta tahmaa ja astianpesuaine on loppu. Helmikuun ankeus tunkee sisään ikkunoista vaikka vedän verhot eteen. Istun keskelle tappavaa todellisuutta. Kotona on hyvä olla. Parin viikon päästä tullaan hakemaan loputkin tavarat. Heitän tahmaisen pannun roskiin.

Pienempi kammari on sekin ihan tilava, ainakin oli. Muistoissa. En aio mennä katsomaan. Meillä oli kerrossänky takaseinällä, Marian pikkusänky oli nurkassa. Siellä oli lämpimämpää. Ikkuna oli toisella puolen huonetta, siitä veti vähän talvisin. Paksut verhot eivät heiluneet.

Mitä isä ajatteli öisin ovensuussa seistessään? Tuli kai meitä katsomaan, vaikkei pimeässä edes huomannut että minä olin hereillä. Katsoiko hän meitä todella? Mitä hän tunsi? Ehkä hän oli ylpeä, iloitsi kolmesta terveestä lapsestaan ja suunnitteli meidän tulevaisuuttamme. Tai oli ehkä meihin pettynyt. Ehkä isä olisikin halunnut vain kaksi lasta. Tai kolme tyttöä. Ehkä hän ajattelikin vain itseään, elettyä päivää ja mennyttä elämää, tehtyjä ja tekemättä jääneitä töitä. Ehkä hän mietti olisiko meistä kunnon eläjiksi. Tai sitten hän ei ajatellutkaan mitään, seisoi vain. Seisoi ja yritti hoitaa velvollisuutensa.
Olen varma, että isä pelkäsi meidän puolestamme. Olen aivan varma, että isä rukoili meidän puolestamme ja toivoi onnen pujahtavan housujen taskuun. Isä aavisti jo tuolloin jotain. Aavistukset toteutuivat. Onnea seurasi, mutta se ei ollut hyvää. Seuraavana vuonna Maria sairastui.

Meitä oli kielletty menemästä yksin metsään. Marian kuoleman jälkeen Hanna ei kuitenkaan enää totellut ketään. Kyykäärmeet olivat loppukesästä vihaisia ja Hanna pahasti allerginen. Isä kantoi kevyen lapsen ruumiin kotiin. Lapsella ei ollut kenkiä. Hannan hautajaisissa päätin etten jättäisi kotia, vaikka mummu oli käskenyt lähteä opiskelemaan. Ja sen jälkeen etsiä tytön ja perustaa perheen. Papin siunatessa Hannaa äiti tuijotti arkkua katse lasittuneena ja puristi minua kylkeään vasten. Penkki oli kova ja kylmä mutta äidin käsi oli monin verroin kovempi.
- Pysy edes sinä Otto mun luona, äiti kuiskasi. – Älä sinä minua jätä.
- En jätä äiti.
Hän ei kertaakaan itkenyt.

Isä rukoili vieläkin onnea. Sitä tuli, vieläkin. Minun isäni oli tyhmä mies mutta ei uskonut minua. Äiti ei kuunnellut enää ketään, kutoi vain sukkia silmät seisoen ja paijaili toisinaan lankakerää hajamielisenä. Isälle taas ei koskaan riittänyt mikään. Ei mikään ollut niin huonosti etteikö siitä olisi päässyt alaspäin. Pian loppuivat työt. Isä ilmoitti lähtevänsä Ruotsiin.
- Kunhan et saatana toivo siellä mitään, karjuin ja vilkaisin äitiä. Hän oli noussut ja mennyt ikkunaan. Kasvoja ei näkynyt mutta kuulin äänestä että hän hymyili.
- Taitaa olla kevät tulossa, äiti tuumi ja vilkaisi ulos lokakuun ankeaa sänkipeltoa. Isä pudisteli päätään.
- Samanlainen on poika susta tulossa kun äitistäs. Lähtisit mukaan vaan.
- Suksi äijä vittuun, ulvoin ja sulkeuduin peräkammariin. Isä lähti aamuyöllä. Suttasin hänen nimensä postilaatikosta mustalla tussilla. Puolen vuoden päästä tuli kirje Tukholmasta. Jätin sen laatikkoon. Siellä se lojui puoli vuotta, kunnes kyllästyin ja kuskasin läpyskän postiin. Sanoin että toimittavat sen takaisin lähettäjälle. Oli tullut väärään osoitteeseen.

Pari vuotta sitten lähdin kaupunkiin. Jätin kodin koska oli pakko, mutta otin äidin mukaan. Hän olisi halunnut jäädä kotiin enkä minä voinut toteuttaa sitä toivetta. En voinut toteuttaa yhtäkään toivetta koska en voinut toivoa. Täällä on äidillä hyvä, vaikka häntä ei päästetäkään pois. Äiti hengittää vielä. Kauaa hän ei enää jaksa.

Näin eilen asemalla Jeesuksen. Olen nähnyt hänet siellä ennenkin. Hän tuli ruuhkassa minua vastaan kasvot syvällä anorakin hupun sisällä ja näytti huolestuneelta. Jeesus katsoi minua suoraan silmiin eikä minulla ollut rohkeutta katsoa takaisin. Hävisin tuijotuskisan joten äiti otetaan minulta pois. Kyllä minä enteet tunnen. Olin menossa kotiin viimeistä kertaa, talo laitetaan pian myyntiin. Äiti ei enää näe kotia.

Portailla pysähdyn ja kohotan mattoa. Vara-avain on lojunut siellä vuositolkulla eikä kukaan ole tajunnut edes mennä varkaisiin. Sujautan avaimen taskuun ja juoksen junalle. Tasan puolelta olen asemalla ja kuulen kuinka juna kuulutetaan myöhästyneeksi. Pienet lumihöytyvät leijuvat sinne tänne. Kaikki maisemassa ennustaa jotakin enkä silti ymmärrä. Kopeloin taskusta kännykkääni ja muistan että jätin sen kaupunkiin. Kotona ei ole vuosiin ollut puhelinta. Pelko nousee vatsanpohjasta ja leviää tasaisesti koko ruumiiseen mutta sitä ei kukaan huomaa. Kun juna tulee, seison tyynenä laukku vieressäni, kädet taskuissa.

Äiti kaipasi isää aikansa, kuten saattaa kaivata kadonnutta lapsuutta tai särkynyttä perintömaljakkoa. Vahvempien lääkkeiden myötä isäkin unohtui. Sairaalassa eräs yli-innokas hoitaja onki tietoonsa isän nimen ja osoitteen, väitti että potilasrekisteriä varten. Uskoin, tyhmä kun olen, sen olen perinyt isältä. Tiedän että se on lähetellyt isälle äidin kuulumisia. Se hysteerinen ämmä kieltää koko jutun, mutta minä tiedän. Ne liittoutuivat minua vastaan. Väittävät etten osaa pitää huolta äidistä. Nyt ne tulevat sanomaan, mutta missä ne olivat kun niitä olisi tarvittu? Enää ei tarvita. Me pärjäämme ilmankin.

Jeesus on taas asemalla ja hymyilee tuota arvoituksellista, lempeää hymyä, joka teki hänet aikanaan niin kuuluisaksi. Hän ei ole hetkeäkään paikallaan, hän vaeltaa ja kulkee ja tunkee itsensä joka paikkaan. Hänelle ei ole rajoja. Hänelle ei riitä mikään. Mikään ei ole niin pahaa etteikö sitä voisi saada vielä pahemmaksi. Räntäsateen läpi seuraan Jeesusta eikä ole mikään yllätys että hän on matkalla sairaalaan. Se on niin isän tapaista. Liittoutua nyt Jeesuksen kanssa, sotkea ulkopuolisia perheen asioihin. Minä olen aina pärjännyt yksin ja tulen aina pärjäämään. Ei isä pitänyt huolta äidistä, eikä pitänyt Jeesuskaan. Jäisiin kukkapenkkeihin tippuu vettä räystäänreunan jääpuikoista. Taskussa puristan veitsen lohduttavaa kahvaa. Onneksi otin sen mukaan. On aika näyttää kuka rukoilee. Ja ketä. Nopein askelin Jeesus, hyvä paimen, sairaiden parantaja, kiiruhtaa lasiovista ja työntää hupun päästään. Nyt näen isän selvästi. Ja muka hyvien puolella! Jeesus on niiden puolella jotka sitä rukoilevat. Isä, olisit tullut vain itsenäsi, tai jäänyt sinne. Isä, eikö sinulla ole sen vertaa rohkeutta?

Viimeiset ajat ovat lähestymässä, myös äiti tietää sen. Minä en ymmärrä miten rukoilin väärin. En tiedä rukoiliko äiti. Mutta isä sai toivomansa onnen. Enkä minä ymmärrä miksi äiti on houraillut niin paljon. Hän itkee nykyään paljon, ulvoo yöt läpeensä ja kutsuu Onnia. Minä en ymmärrä miksi hän kaipaa isää. Joinain päivinä hän ei tunnista minua. Vaikka olin kaikki vuodet hänen luonaan.

Lähden isän perään veitsi tiukasti nyrkkiin puristuneena. En tiedä mitä aion mutta en voi päästää häntä äidin luo.
- Isä, odota!
Ja hän kääntyy, lempeä hymy sokaisee minut ja alttaritauluista tutut kasvot tarkastelevat melkein huvittuneena olemustani. Ja yhtäkkiä kasvonpiirteet ikään kuin vaihtavat paikkaa, tiesinhän minä että he ovat liitossa, siinä isä seisoo ja hohtaa valoa ympärilleen, hän sai kuin saikin onnen. Minun on saatava kostaa. Siinä on minun onneni.
- Mä tiedän mitä te Jeesuksen kanssa juonitte! Sä saatana toivoit Ruotsissakin!
Isä pudistaa päätään surullisesti.
- Samanlainen tuli poika susta kuin äitistäskin.
Huudan ja otan käden taskusta. Ja sitten ei tapahdukaan mitään. Isä on poissa, isä on itse toteuttanut toiveensa, ei ollut niin pahaa etteikö tätäkin olisi voinut tulla ja äkkiä onkin vain minä, sairaalan aula, vieras mies ja veitsi. Hoitaja tulee, puhuu sanoja jotka ymmärrän ja on niiden puolella. Sanoja jotka ymmärrän? Äidin luokse en pääse enää. Kyllä minä enteet tunnistin. Isä on onnellinen koska sai kaiken vieläkin pahemmaksi.

Veitsi viedään pois ja minä olen yksin.