Meidän kulttuurimme (niin kuin oikeestaan kaikki maailman kulttuurit) olettaa, että löydämme jonkun, jonka kanssa jakaa elämämme jo varsin nuorena. Jo yläaste- (ja joskus jopa ala-aste)
ikäiset ihmettelevät mikä on vialla kun heillä ei ole ketään, tai mikä pahempaa -he voivottelevat sitä, että eivät ole vieläkään menettäneet neitsyyttään.
Itse olen 19-vuotias, enkä ole ikinä seurustellut, tai edes suudellut ketään. Yhteiskunta vaatii meitä muodostamaan parisuhteita, ja aiheuttaa niille ihmisille, joille ne muodostuvat vasta myöhemmin, paniikkia omasta erilaisuudestaan -negatiivisesta erilaisuudesta. En itse edes tiedä haluaisinko vieläkään suhdetta keneenkään, minun täytyy siis olla omituinen. Ainakin yleisestä ja median antaman kuvan mielestä.
Kuitenkin, jos vain tämä yksi yksilö vaihtaisi ei-sanansa kyllään vaihtaisin minäkin siltä seisomalta vakaan sinkkuuteni seurustelevan statukseen. :) Mutta näin ei tule käymään, ja jäänkin siis ihmettelemään, miksi ihastun niin harvoin, ja nekään harvat eivät ole kiinnostuneet minusta...mutta täytyykö välttämättä olla näin? Enkö voisi vain nauttia siitä mitä minulla on, ja unohtaa yhteiskunnan asettamat paineet...nauttia elämästä, ja sitten joskus parin kolmen kenties jopa kymmenen vuoden päästä törmätä johonkin mukavaan mieheen...
ikäiset ihmettelevät mikä on vialla kun heillä ei ole ketään, tai mikä pahempaa -he voivottelevat sitä, että eivät ole vieläkään menettäneet neitsyyttään.
Itse olen 19-vuotias, enkä ole ikinä seurustellut, tai edes suudellut ketään. Yhteiskunta vaatii meitä muodostamaan parisuhteita, ja aiheuttaa niille ihmisille, joille ne muodostuvat vasta myöhemmin, paniikkia omasta erilaisuudestaan -negatiivisesta erilaisuudesta. En itse edes tiedä haluaisinko vieläkään suhdetta keneenkään, minun täytyy siis olla omituinen. Ainakin yleisestä ja median antaman kuvan mielestä.
Kuitenkin, jos vain tämä yksi yksilö vaihtaisi ei-sanansa kyllään vaihtaisin minäkin siltä seisomalta vakaan sinkkuuteni seurustelevan statukseen. :) Mutta näin ei tule käymään, ja jäänkin siis ihmettelemään, miksi ihastun niin harvoin, ja nekään harvat eivät ole kiinnostuneet minusta...mutta täytyykö välttämättä olla näin? Enkö voisi vain nauttia siitä mitä minulla on, ja unohtaa yhteiskunnan asettamat paineet...nauttia elämästä, ja sitten joskus parin kolmen kenties jopa kymmenen vuoden päästä törmätä johonkin mukavaan mieheen...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olet yhdeksäntoista vuotias neitokainen. No, sinulla on vielä koko elämä edessä. Ei sinun kannata vielä ryhtyä suunnittelemaan omaa perhettä, taikka edes vakavaa seurustelusuhdetta.
Nyt on se kohta elämässä, kun kannattaa ajatella omaa uraa ja omia unelmia. Kannattaa lähteä toteuttamaan niitä asioita, joita elämältä haluat. Ei ole tosiaankaan mikään häpeä, jos et ole vielä suudellut ketään. Hyvä, etpä ole myöskään tulossa vielä äidiksi, etkä ole kenenkään äijänkörilään kanssa kimpassa ja sen panopuuna.
Nyt mene ja tee se kaikki ihana mistä olet haaveillut. Sitten kun olet riittävästi touhunnut, niin sitten on ehkä aika asettua aloilleen ja ehkä, ehkä etsiä elämänkumppani rinnallesi. Siis huomaa rinnallesi, ei niin, että ryhtyisit jonkun tyypin palvelijaksi, vaan, että löytäisit tasaveroisen kumppanin itsellesi.
Mutta nyt, laita tietokone kiinni, mene maate, ja mieti aamulla mitä haluaisit tehdä ja sitten tee se.
Sitten kun olet minun ikäinen on aikaa seurustella ja perustaa koti.
(kirjoittanut:mies 35v)
Hmmm...taisin vahingossa kirjoittaa vakavammasta suhteesta, kuin oli tarkoituskaan. Tarkoitus oli puhua ihan vaan normaalista seurustelusta, ja siitä, että kuinka oletetaan ihmisten aloittavan se jo varsin nuorena. Tosin itselleni, jos ryhdyn seurustelemaan, se ei ole mikään "köykäinen" juttu, vaan puolison etsintää. Tosin mitä sitten, jos löytää "sen oikean" jo nyt, eikä olekaan vielä valmis sitoutumaan? Odottaako hän?
Sanojasi (mies 35v) oli ilahduttava lukea. No eipä minusta mitään "panopuuta" koskaan tulekaan, eikä palvelijaa sen puoleen...sen verran omaa tahtoa löytyy, ja vielä enemmänkin.
Unelmiani seuraan kokoajan, opiskelupaikka tiedossa ja ylioppilaan paperit taskussa, ihana harrastus....muusta en ole koskaan unelmoinutkaan (paitsi pariisin matkasta, mutta sen aika on sitten kun on rahaa).
Enkä usko, että elämänkumppania voi löytää "etsimällä", se tietty tulee vastaan varmasti jossain vaiheessa. Niin löytyi nykyinenkin ihastukseni, vahingossa, kun sitä vähiten odotin.
Pidä huolta ittestäs.
Niija, matkusta sinne Pariisiin, se on hieno kaupunki :)