Muistikuvia .

Lapsuuteeni liittyy erilaisia pikku tarinan tapaisia juttuja, ja yksi on erikoisesti mieleen jäänyt.
Tarina liittyy naapuriimme, joka oli kai jotenkin ”yksinkertainen”, tai liekö ollut vain muuten erakoitunut. Kotimme takana oli pienehkö suo, josta kaikki karpalomme noukimme. En oikein tiedä kenelle metsikkö, jossa tuo suokin sijaitsi, oikein kuului, ei meille ainakaan. Siellä oli kuitenkin piikkilanka aita joka erotti naapurimme metsikön tästä meidän käyttämästämme metsä ja suo alueesta. Äiti kivikovaan varoitti ettei sinne naapurin puolelle ole sitten mitään asiaa mennä. Hän oli varmaankin sen saanut varoituksena naapuriltamme, koska minä epäilen että he olivat jonkinlaisissa huonoissa väleissä. Emmehän aidan taakse koskaan menneetkään, vaikka siellä joskus karpalot kiehtovasti viekoittelivatkin.

    Tämän naapurin talo sijaitsi kuitenkin tien varrella, jota jouduimme usein käyttämään. Niinpä minä kerran lähdin saattelemaan koulukaveriani sinne naapurin suuntaan, koska hänen kotinsa sijaitsi juuri sielläpäin. Ja sitten viekoitus iski minuun. Naapurillamme oli omenapuita piha täynnä, mutta kun meidän piha oli työväentalon ruohottunut pallokenttä, niin eipä siellä omenapuut rehotelleet.
Minä menen kyllä nyt omena varkaisiin, sanoin kaverilleni.

   Mutta koska kaverini kotona oli myöskin paljon omenapuita, ei näpistäminen muualta mitenkään häntä kiehtonut, ja varmaan hän vähän arkailikin. Minä kuitenkin olin saanut päähäni että nyt menen, niin meninhän minä. Nappasin molempiin käsiini omenan, mutta sieltä puskistostapa ryntäsi jonkunlaisen kepakon kanssa naapurimme sadatellen ja huutaen. Sinne nurmikolle lensivät minun molemmat omenani, ja itse juoksin karkuun minkä kinttuni jaksoivat kantaa. Tein kumminkin pahan virheen. Lähdin juoksemaan pitkin tietä kaverini kotiin päin, ja naapurini tiesi että minun on tultava samaa kautta takaisin, ja hänpä jäikin portin luokse norkoilemaan. Mitäs tekisin, mietin. Sieltä kauempaa olisi johtanut jokin pienenlainen kinttupolku läpi metsän, niin että olisin voinut sitä kautta kiertää koko naapurin, mutta enhän minä metsään uskaltanut yksin mennä ”suurin surminkaan”.
Oli vain palattava samaa tietä takaisin, ja pelotti. Huomasin jo kaukaa että naapuri siellä portin kyljessä vieläkin odotteli.

Taisi kuitenkin Jumala antaa anteeksi näpistelyni, ja aivan kuin Hän olisi lähettänyt ihmisten muodossa enkelit minua suojaamaan.
Paikka jossa lapsena asuin, oli harvaan asuttua seutua, ja joskus kävi niin, ettei muita ihmisiä sattunut samana päivänä näkemään liikkeellä kuin koulukaverinsa. Ajattelen siitä johtuen, että joku voimakkaampi taho halusi vaikeaa tilannettani helpottaa, ja lähetti pari aikuista kulkijaa minun tuekseni, kun ohitin naapurin portin ”vartijoineen”. Äidille, enkä kenellekään uskaltanut näpistelemisestäni kertoa.

Oli kulunut jo monta monituista vuotta ennen kuin asian äidille kerroin, mutta hän vain naureskeli ja sanoi tienneensä sen jo melkein yhtä kauan kuin minä itsekin. Anjan äiti kun oli minun äitini kanssa paljon juttusilla.

Painoi se kuitenkin minuun jonkinlaisen kammon omena varkautta kohtaan, koska en milloinkaan isompanakaan mennyt toisten kanssa noihin puuhiin, vaikka se monelle olikin syksyisin sellainen seikkailun tapainen juttu.

Omenan mä varastin
Vaan takaisin sen nakkasin
mutta takaisin sen nakkasin.
Toisiltakin salasin
kun itseäni suojelin.
Pieni oli rike tuo    
vaan mieleen tuo se ajat nuo. Takaa vuosikymmenten,
vielä muistan hyvin sen
kun karkuun juoksin itkien
rangaistusta peläten.