Otsikko on tahallisen provokatiivinen, jotta joku lukisi. Sillä en ole itsekään mikään erinomainen enkeli.
Joka tapauksessa olen ainoa realisti. Sisaret (minua vajaat parikymmentä vuotta nuorempia) on jollain tavalla minuakin epäsosiaalisempia, kumpikin erittäin korkeasti koulutettuja (olen itsekin riittävästi eli älkää lukijat sotkeko kateutta tähän) mutta kumpikaan ei ole työelämässä, eivät ole siellä pärjänneet ihmisten kanssa, toinen elää vanhan äitinsä kanssa eikä ole varmaan ikinä miestä nähnytkään. Toinen taas elää miehensä kanssa, joka ei sekään ole työssä. Lapsia ei kumpaisellakaan ole.
Syy miksi kirjoitan on kun meidän pitäisi hoitaa yhdessä perikunnan asioita ja sisaret hannaavat vastaan, mitään ei saa tehdä, vanhaa metsää ei saa kaataa, rakennukset saa kaatua pystyyn, kaiken pitää olla sellaisena kuin se on ollut 50 vuotta sitten. Muuten kuulemma tuhoutuu heidän lapsuutensa maisema - maisema, jossa kumpikaan ei ole käynyt 5 - 10 vuoteen. Itse käyn siellä toisinaan ja olen yrittänyt asioita hoitaa sen minkä olen voinut, vaan riidaksi menee joka kerta.
Yksi talvi siellä oli käynyt varkaita, murtautuneet sisään, vieneet mitä vietävissä oli, jotain vanhaa Arabiaa tms mutta siitäkään ei saanut ilmoittaa poliisille, kun se keväällä huomattiin.
Taustalla lienee jokin kieroutunut uskonnollinen käsitys, jonka mukaan omia asioitaan ei saa hoitaa järkiperäisesti, vaan kaiken pitää antaa olla rempallaan. Mitä köyhempää ja vaatimattomampaa on elämä, niin sitä kirkkaamman harpun ilmeisesti saa tulevassa elämässä. Jotain tämmöistä. Äitimme on samanlainen kuin sisarpuoleni ja vetäytynyt maailmasta omaan yksinäisyyteensä alle nelikymppisenä, asuu kahdestaan tämän toisen siskoni kanssa.
Minä olen aivan tavallinen keskituloinen toimihenkilö ja elän kokolailla tavallista elämää muutenkin, mies, aikuinen lapsi yms. Olen aina saanut kokea olevani se paha, joka järkyttää heidän rauhaansa ja puhuu ikävistä asioista. Olemme erittäin vähän tekemisissä keskenämme, kun mitään yhteistä ei ole, saattaa olla vuosienkin taukoja. Mutta minua ottaa päästä, kun on asioita, joita ei voi hoitaa.
Pidin siskoistani silloin kun he olivat lapsia ja nuoria, mutta en ole tuntenut heitä kohtaan enää mitään muutamaan vuosikymmeneen. Muuta kuin kiukkua silloin kun otan yhteyttä.
Mitäs tämmöisten kanssa teet. Se maapaikka pitäisi pistää jakoon ja myyntiin, vaan kun siitäkin tulee kustannuksia.
Joka tapauksessa olen ainoa realisti. Sisaret (minua vajaat parikymmentä vuotta nuorempia) on jollain tavalla minuakin epäsosiaalisempia, kumpikin erittäin korkeasti koulutettuja (olen itsekin riittävästi eli älkää lukijat sotkeko kateutta tähän) mutta kumpikaan ei ole työelämässä, eivät ole siellä pärjänneet ihmisten kanssa, toinen elää vanhan äitinsä kanssa eikä ole varmaan ikinä miestä nähnytkään. Toinen taas elää miehensä kanssa, joka ei sekään ole työssä. Lapsia ei kumpaisellakaan ole.
Syy miksi kirjoitan on kun meidän pitäisi hoitaa yhdessä perikunnan asioita ja sisaret hannaavat vastaan, mitään ei saa tehdä, vanhaa metsää ei saa kaataa, rakennukset saa kaatua pystyyn, kaiken pitää olla sellaisena kuin se on ollut 50 vuotta sitten. Muuten kuulemma tuhoutuu heidän lapsuutensa maisema - maisema, jossa kumpikaan ei ole käynyt 5 - 10 vuoteen. Itse käyn siellä toisinaan ja olen yrittänyt asioita hoitaa sen minkä olen voinut, vaan riidaksi menee joka kerta.
Yksi talvi siellä oli käynyt varkaita, murtautuneet sisään, vieneet mitä vietävissä oli, jotain vanhaa Arabiaa tms mutta siitäkään ei saanut ilmoittaa poliisille, kun se keväällä huomattiin.
Taustalla lienee jokin kieroutunut uskonnollinen käsitys, jonka mukaan omia asioitaan ei saa hoitaa järkiperäisesti, vaan kaiken pitää antaa olla rempallaan. Mitä köyhempää ja vaatimattomampaa on elämä, niin sitä kirkkaamman harpun ilmeisesti saa tulevassa elämässä. Jotain tämmöistä. Äitimme on samanlainen kuin sisarpuoleni ja vetäytynyt maailmasta omaan yksinäisyyteensä alle nelikymppisenä, asuu kahdestaan tämän toisen siskoni kanssa.
Minä olen aivan tavallinen keskituloinen toimihenkilö ja elän kokolailla tavallista elämää muutenkin, mies, aikuinen lapsi yms. Olen aina saanut kokea olevani se paha, joka järkyttää heidän rauhaansa ja puhuu ikävistä asioista. Olemme erittäin vähän tekemisissä keskenämme, kun mitään yhteistä ei ole, saattaa olla vuosienkin taukoja. Mutta minua ottaa päästä, kun on asioita, joita ei voi hoitaa.
Pidin siskoistani silloin kun he olivat lapsia ja nuoria, mutta en ole tuntenut heitä kohtaan enää mitään muutamaan vuosikymmeneen. Muuta kuin kiukkua silloin kun otan yhteyttä.
Mitäs tämmöisten kanssa teet. Se maapaikka pitäisi pistää jakoon ja myyntiin, vaan kun siitäkin tulee kustannuksia.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Siteeraan Eino Leinon sanoja.
ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin.
Milloin tulee se suurin, se suurin?
Meillä kaikilla on maa paikka hautausmaalla, aivan oma tontti. Emme saa mitään täältä mukaan.
Asian ymmärtää vasta silloin kun hautaa sisariaan.
Rakkaus ei koskan kuole. Kilpaillaan rakastamisesta. Elämä ei ole mikään tartan.
Elämä vaatii enemmän kuin maratonin juoksun ja maksaa enemmän kuin mitkään hehtaarit ja talot.
Katkeraa niellä mutta ELÄMÄ OPETTAA.
noista Olssonin sisaruksista,olivat parhaa ystävät parikymmentä vuotta ja tekivät filmejä yhdessä,nyt tappalevat rahoista!
välinen kateus on paljo tavallisempaa ku se
ns. sisarenrakkaus!(
Mutta käsitin että sisarpuolet!
On himpun verran eroa, itsellä kaksi ja enpä
välitä heidän elämästtään, ovat aikapaljon nuorempiakin.
Kun olet yksi omistaja voit vaatia osuutesi pesästä, mene jutteleen kaupungin asianajajalle ja pistä homma hoituun.
Ollenkaan en osaa ajatella kohdalleni tuollaista sisarten toisistaan etääntymistä, kun oma seitsenlapsinen sisarussarjani ollaan läheisiä oltu aina. Ehkä osasyynä on se, että äitimme kuoli, kun minä nuorin olin vasta kolmevuotias. Tosin vanhempamme olivat tosi sukurakkaita, joten sukurakkaus lienee kotoa omaksuttu.
Toki saamme riitojakin aikaan joskus, mutta aina on osattu sopia, kun tulee jo ikävä. Matkustelemmekin yhdessä ja sähköpostit kulkevat nykyisin tiheästi, joidenkin kanssa aivan päivittäin, kun olemme sirottuneet ympäri maata. Koen siskot ja veljet hyvin hyvin läheisiksi, joiden seurassa tunnen olevani hyväksytty juuri sellaisena kuin olen.
Olisiko sinulla yhtenä syynä se, että sisaret ovat sisarpuolia. Perityt ominaisuudetkin voivat silloin poiketa paljon toisistaan. Jotenkin tuntuu kirjoittamasi perusteella, että heidän elämänsä on jäänyt junnaamaan jotenkin paikalleen, toimintakyky hävinnyt. Ilmeisesti kasvatuskin on ollut erilainen kuin sinulla. Ikävää joka tapauksessa, että tilanne on noin huono.
Ilmeisesti tilanteeni on niin poikkeava, että teidän on vaikea sitä kommentoida. Jätetään nyt runot ja uskonnollisuus ja jotkut teeveejutut tai mitä ne oli, en oikein saanut selvää.
Ei asialla ole mitään tekemistä sen kanssa, että olemme sisarpuolia. Ainoastaan sen verran, että meillä on ilmeisesti kokolailla erilaiset perintötekijät ja sillä lailla ollaan erilaisia.
Ei ne tosin ole keskenäänkään tekemisissä juuri lainkaan, näin olen ymmärtänyt, voi olla vuosien taukoja niilläkin. Toinen meni omia aikojaan naimisiin, ei edes äitiään kutsunut häihin.
Ymmärtäisin erittäin hyvin, jos kyseessä olisi omaisuus, josta tapeltaisin ja jota kaikki haluavat, vaan tässähän on niin, että omaisuutta ei kukaan halua mutta sitä ei myöskään saisi hoitaa järkiperäisesti.
Harmittaa vain antaa hyvän metsän lahota pystyyn, mun esimerkiksi metsänhoitoyhdistys neuvoo sitä tai tätä miten sitä pitäisi hoitaa. Ja että varkaustapausta ei edes saa ilmoittaa poliisille.
Välit ei ole menneet etäisiksi perikunnan asioiden hoidosta vaan jo aiemmin, ollaan niin erilaisia. Kun itsellä on työ, perhe, harrastuksia, matkoja ja kaikkea pikkujoutavaa höpönhöpöä elämässä, niin ei löydy mitään puhuttavaa semmoisten ihmisten kanssa, jotka on ikäänkuin vetäytyneet elämästä pois kokonaan.
En tietenkään tarkoittanut moitteeksi, ethän asialle mitään voi, jos ei yhteyttä sisarten välille saa, vaikka olísit parhaasi yrittänytkin.
Vaikea sivullisen on kuitenkin antaa toimivaa neuvoa, kun ei asiasta tiedä enempää kuin mitä kerroit. Jos asioista keskustelu ei auta, niin voimmeko neuvoa muuta kuin että toimit toisten tahdon vastaisesti ja panet asiat hoitumaan odottamatta toisten osallistumista. Muutenhan asiat pysyvät ennallaan hamaan ikuisuuteen. Jospa vain ottaisit osasi pesästä ja pääsisit asiasta ainakin rauhaan, kun kerran minkäänlaisia välejä sisariisi ei ole muutenkaan.
että varkauden suorittikin joku sukulainen. Koska ei saa ilmoittaa poliisille, epäilys kyllä herää vahvasti.
olen pahoillani. En missään tapauksessa halunnut sinulle tyrkyttää mitään. Minulla itselläni on suru. Hautasin rakkaan siskoni perjantaina.
Vähän nuoremman edelliskuussa. Minulta sitä vaan on kysytty, sisarrakkautta. Siskoni sairasti leukemiaa ja minä luovutin luuytimen, ja toisen kerran kantasolut. Olo on aika tyhjä kun ei tarvitsekaan enää soittaa sairaalaan. Melkein neljä vuotta jaksoin olla tukena. Itken, itken nytkin. Olen vanhin sisaruksista ja isä ja äitikin vielä elää. Lähtöjärjestystä ei tiedä kukaan. Jokaisella on rintaperillisen oikeus. Se ken haluaa osituksen maksaa sen. Pienistä asioista ei kannata riidellä mutta puolensa saa jokainen pitää.
On ihmisiä jotka osaavat arvostaa muutakin kuin rahaa. Saisi olla paljon, paljon enemmän? Koita ymmärtää, toisilla saattaa olla muut arvot kuin itselläsi?
Sama äiti tai isä se on joka mukulalla perheessä, jos on, Mut uusiot on uusioita, ja kun isämme kuoli meidän ollessa alle 14 vuotiaita, ei paljon kiinnostanut uudet lapsoset.
Me emme tarvi kotoamme mitään, emme edes näitä sisaria, ja arvot, he on muita ei meitä!!!!
Keskivertoon nähden minäkin ilmeisesti arvostan kaikkea muuta kuin rahaa. Kunhan on riittävä toimeentulo elämässä eli raha riittää kuukauden loppuun, se riittää.
En silti ymmärrä, miksei omia asioita saisi hoitaa rationaalisesti. Eikä varkautta ilmoittaa poliisille.
Ja sitä maailmasta vetäytymistä en ymmärrä ollenkaan.
Käytännössä on niin, että esimerkiksi liian vanhan metsän kaatamista ja puunmyyntiä ei voi yksi perikunna jäsen tehdä yksin. Olen tehnyt niin pari kertaa, saanut muitten haukut mutta tasapuolisesti jaettu raha on kyllä kelvannut. Itselleni en ole ottanut yhtään enempää, vaikka asun kaukana, olen ottanut vapaapäiviä töistä, neuvotellut jutut eri tahojen kanssa sekä myös yrittänyt itse perehtyä asioihin.
Lisäksi ottaa päästä, että alueen isäntämiehet käyttävän perikunnan maita miten sattuu, rakentavat hirvitorneja, tekevät peuranruokinta-alueita yms. Kyllä ne talontyhjentäjät löytyvät siitä porukasta tai ei nyt ne isäntämiehet, mutta sana kiertää että siellä ja siellä on tyhjä talo, jossa saattaa vielä olla jotain vietävää.
Ei todellakaan ole itselleni selvinnyt, miksi on kunnia-asia hoitaa asioita epärationaalisesti. Mihin ihmeelliseen uskonnolliseen näkemykseen se liittyy? Körttiläisyyteen vai?
Körttiläiset sentään tulee synnintuntoon ja pyytää anteeksi. Älä sekoita puuroja ja vellejä sekaisin. Ota selvää kuka metsäänne on kaatanut ja mene sanomaan suoraan että onko nyt tehty aivan oikein. Eihän tässä elämässä muutenkaan saa elää kuin pellossa.
Ei se lopu muuta kuin silloin kun en tee mitään ja olen hiljaa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mitä se muuta on kuin kieroonkasvanutta uskonnollisuutta semmoinen että "minusta ei ole väliä, minun maillani saa kuka vaan tehdä mitä vaan".
Jospa yrittäisit lähestyä sisariasi ystävällisessä hengessä tarkoituksena luoda, jos ei heti, niin vähitellen asialliset ja hyvät välit? Vaikutat fiksulta ja sanavalmiilta ihmiseltä, joten se varmasti onnistuu jos niin haluat. Erilaisetkin ihmiset voivat tulla toimeen keskenään jos halua riittää.
Ymmärsin niin että et ole vallan usein ollut sisariesi kanssa tekemisissä, ainakaan miellyttävissä merkeissä. Voisitko nyt ajatella tutustua heihin uudelta pohjalta, ei määräillen eikä kaunaisena, vaan tasavertaisena ihmisenä ja sisarena? Se on kuitenkin aina fiksumpi joka tekee aloitteen sovintoon...:)
Kokeilin tuota muutama vuosi sitten, pyysin jopa anteeksi jos olen tahattomasti tullut heitä loukanneeksi. Kumpaiseltakin erikseen. Sanoin että olisi mukavaa, jos oltaisiin välilöissä. Kutsuin käymään ja sitä rataa.
Valitettavasti se vain ei auttanut mitään. He eivät reagoineet vastaantulooni oikeastaan millään tavalla, eivät kaiketi koen minkäänlaista tarvetta olla tekemisissä kanssani. Eikä kumpikaan ole soittanut minulle sen jälkeen eikä käynyt vaan minä olen aina se, joka ottaa yhteyttä. Näin se on mennyt viimeiset kolmekymmentä vuotta, silloinkin kun ei ollut mitään perikunta-asioita. Minä olin aina se aktiivinen osapuoli.
Eihän ihmisillä välttämättä ole mitään yhteistä, vaikka biologisesti oltaisiinkin sukua. Olen sopeutunut siihen, että yhteisyyttä ei ole.
Yhteiset asiat pitäisi silti hoitaa ja mahdollisimman järkiperäisesti ja kaikkien eduksi. Vähän niin kuin työpaikallakin, jos sallitte vertauksen.
omien vanhempieni kuolinpesän osakas, mutta olen sovussa muiden sisarusten kanssa. Yksi meistä asui vanhempien kanssa ja hän asuu edelleen kotitilalla. Tekisin monta asiaa toisella tavalla kuin hän, mutta hän tavallaan uhrasi oman elämnsä vanhempien hyväksi. Annamme hänen toimia tavallaan. Hän nauttii esim. metsästä, joka metsänhoidollisesti pitäisi uudistaa. Metsä ei ole suuri,joten hänen mielenterveytensä on tärkeämpi kuin rahat. Teidän tilanteessanne ehdottaisin jakoa. Siitä tulee kustannuksia, mutta jokaisella on oikeus saada osansa pois. Monimutkaisemmaksi asian tekee se, että äitinne elää. Toivottavasti asia ratkeaa ilman suuria riitoja.