reilut(ko) kaverit(ko)

Aamu alkoi jo sarastaa, mutta Annukan mieli oli maassa, jalat puuduksissa ja pää tuntui painavan sata kiloa enemmän kuin illalla. Niin illalla, kun oltiin oltu vähän juhlimassa kavereitten kanssa. Niin juuri niitten kavereitten, jotka olivat puolen yön jalkeen tosiaankin jättäneet Annukan yksin, lähes tiedottomassa tilassa viileään syys-yöhön, kaupungin vilkkaaseen puistoon, jossa ei tosiaankaan aamulla enää näkynyt minkäänlaista liikennettä. Ei vilkasta, eikä hiljaista. Annukka voi huonosti ja meinasi oksentaa, kunnes älysi ettei se ollut soveliasta kaupungin puistossa. Hän siis päätti olla oksentamatta, mutta oksensi silti, ja juuri ohi kulkeva vanhahko mies vaan tuhahti ja jatkoi matkaansa nopeammin askelin kuin aikaisemmin. Oli vieläkin viileä, mutta Annukka ei välittänyt. Hänet oli jätetty, vaikka alkuillasta oli vartavasten kuvattu, että ketään ei jätettäisi. Väsynyt tyttö lysähti istumaan ja kaivoi puhelimen taskustaan, soittaakseen isälleen olleensa Kristalla yötä.
Puhelin ehti tuutata kaksi kertaa, kunnes toisesta päästä kuului vihainen vastaus: "No mitä Annukka? Onko jokin hätänä, kun pitää keskellä yötä soitella, etkä tullut illalla kotiinkaan?" ja sitten tuhahdus. Niin tosiaan isä oli ollut iltatöissä, ja tietysti vielä nukkuin näin viideltä aamulla."Olen Kristalla, ajattelin vain ilmoittaa" Krista sanoi nopeasti. "Etkä ollut, Krista oli Sallalla, soitin illalla Heikille. Halusin tietää olitko siellä, kun en vastannut puhelimeen" Annukka meni lukkoon. Nyt piti keksiä äkkiä jotain. Häne keksi katkaista puhelun ja juosta järveen, mutta sitten hän mietti olikohan se sittenkään järkevää, joten hän vain katkaisi puhelun isän kyselyistä huolimatta ja yritti samalla koota ajatuksensa. miten hän nyt enää saattoi välttyä kiinni jäämiseltä. Sitäpaitsi, kuka tahansa oli saattanut nähdä hänet kaupungissa, jopa isäkin ajaessaan kaupungin läpi illalla kotiin. "Oon vissiin aika kusessa" Annukka selvensi itselleen ja vetäisi vähän revenneen takin kunnolla päälleen.(jatkakaa, jos halluutte)