Olen masentunut. Olen 15-vuotias nuori tyttönen.
Meiän koulussa pyöri yks hullu, ja eräänä niin kauniina päivänä, se kävi muhun käsiks, uhkas veitsellä. Keskellä kirkasta päivää!!!
Oli ihan tavallinen koulupiävä, oltiin just kaverin kanssa päästy kempan tunnilta, ja juteltiin, kuka ilmoittaa läksyistä Lauralle.
Sit se tapahtu. Äijä vaan käveli mun ohi, tönäs kylkee. Kaaduin maahan, ja kaverini kirkaisi. Äijä nosti mut ylös, ja raahas mut käytävän reunaan, lähelle sohvapöytää, joita meidän koulun aulassa ja sen läheisyydessä on sohvien yhteydessä.
Sillä oli puukko.
Yhtäkkii mä vaan tajusin, et kaikki vaan katto mua silmät ja suut ammollaan. Opettajii alko kerääntyy paikalle, ja mä kuulin kellojen soivan. Tajusin myöhästyväni tunnilta ellen pitäisi kiirettä.
Se äijä piti puukkoa mun kurkulla. Se oli vuotta mua vanhempi. Ysillä.
En tajua miks se teki sen. Miks se valitsi mut. Mut nyt mä siinä kuitenkin olin. Kaikkien töllättävänä.
Jätkien liikanopettaja Henkka yritti paniikissa puhuu sille jotaa, se suols sanoi suusta, mut en mä mitään ymmärtäny. Mä olin niin järkyttynyt, ja tuntui kuin puukko ois jo porautunu mun kaulaan. Se tarttu mua kädestä. Raahas mut sohvan taakse, ja käski kaikkien muita maahan. Kaikki muut totteli, paitsi tää Henkka, reksi ja yks toinen opettaja, Rauli.
Ne yritti varmaa leikkii jotaa sankareita, ku ne yritti hämää äijää, ja varmaa pelastaa mut. En oo koskaan saanu niin paljon huomiota, eikä niin sen väliksikään.
Yhtäkkii vaan tunsin viiltävän kivun kädessäni, kuinka mut revittiin sivuun... Ja sit mä vaan itkin. Itkin niin mielettömästi. Ranteestani valui verta. Rutistin niin lujaa, en päästäisi koskaan irti, se tuntui niin mielettömän turvalliseltä vaan olla siinä sylissä. Sylissä, joka pelasti mut.
En huomannutkaan, kuinka luokseni ryntäsi terkkari, oppilaita, ja muita opettajia. mutta päätin, että irti en päästäisi. Itkin. Ne yritti juottaa mulle jotaa teetä, mutta mun kurkku oli aivan turta. En ymmärtänyt ajan kulua.
Itkin niin paljon, ja mua lohdutettiin.
*********************************************
Siitä on nyt puol vuotta, mutta muistan jokaisen hetken kuin eilisen päivän. Tapahtuma tulee mun uniin, mun jokapäiväiseen toimintaan. Yritän päästä siitä yli, mutta mikään ei auta. Kokemus sinäänsä oli järkyttävä, mutta eihän mulle tapahtunut edes mitään, miksi siis tunnen näin!!?? Mä oon käynny terapeutilla, mut mä niille mitään osaa sanoo, ku en tiedä miks tunnen näin...
Kävelen käytävillä kuin zombie. Kyllä mä hymyillä osaan, nauran kavereitteni kanssa, mutta en voi luottaa poikiin/miehiin. Vain yhteen luotan, ja se on se, joka lohdutti mua kaikista eniten, kun eniten sitä tarvitsin. Se oli se, jonka idea ryntäys oli. Ne oli reksin ja Raulin avulla hyökänny äijän kimppuun, ja Henkka oli mut repinny sen äijän käsistä. mut jokin oli mennyt vikaan. Pieni arviointivirhe, ja niin puukko uppoutui mun ranteeseen, ja viilsi pahan arven, joka tulee pysymään muistona ainiaan. Se oli vienny mut kauemmas, ja upottanut mut sen lämpimään syliin.
Se syyttää itteään mun arvesta, se on ainut jolle voin tästä todella puhua. Mulla on vielä tämä yksi vuos tässä samaisessa koulussa, ja mä uskon, että mä vielä tämän yli pääsen. Mä tiedän, et mä pystyn siihen.
Meiän koulussa pyöri yks hullu, ja eräänä niin kauniina päivänä, se kävi muhun käsiks, uhkas veitsellä. Keskellä kirkasta päivää!!!
Oli ihan tavallinen koulupiävä, oltiin just kaverin kanssa päästy kempan tunnilta, ja juteltiin, kuka ilmoittaa läksyistä Lauralle.
Sit se tapahtu. Äijä vaan käveli mun ohi, tönäs kylkee. Kaaduin maahan, ja kaverini kirkaisi. Äijä nosti mut ylös, ja raahas mut käytävän reunaan, lähelle sohvapöytää, joita meidän koulun aulassa ja sen läheisyydessä on sohvien yhteydessä.
Sillä oli puukko.
Yhtäkkii mä vaan tajusin, et kaikki vaan katto mua silmät ja suut ammollaan. Opettajii alko kerääntyy paikalle, ja mä kuulin kellojen soivan. Tajusin myöhästyväni tunnilta ellen pitäisi kiirettä.
Se äijä piti puukkoa mun kurkulla. Se oli vuotta mua vanhempi. Ysillä.
En tajua miks se teki sen. Miks se valitsi mut. Mut nyt mä siinä kuitenkin olin. Kaikkien töllättävänä.
Jätkien liikanopettaja Henkka yritti paniikissa puhuu sille jotaa, se suols sanoi suusta, mut en mä mitään ymmärtäny. Mä olin niin järkyttynyt, ja tuntui kuin puukko ois jo porautunu mun kaulaan. Se tarttu mua kädestä. Raahas mut sohvan taakse, ja käski kaikkien muita maahan. Kaikki muut totteli, paitsi tää Henkka, reksi ja yks toinen opettaja, Rauli.
Ne yritti varmaa leikkii jotaa sankareita, ku ne yritti hämää äijää, ja varmaa pelastaa mut. En oo koskaan saanu niin paljon huomiota, eikä niin sen väliksikään.
Yhtäkkii vaan tunsin viiltävän kivun kädessäni, kuinka mut revittiin sivuun... Ja sit mä vaan itkin. Itkin niin mielettömästi. Ranteestani valui verta. Rutistin niin lujaa, en päästäisi koskaan irti, se tuntui niin mielettömän turvalliseltä vaan olla siinä sylissä. Sylissä, joka pelasti mut.
En huomannutkaan, kuinka luokseni ryntäsi terkkari, oppilaita, ja muita opettajia. mutta päätin, että irti en päästäisi. Itkin. Ne yritti juottaa mulle jotaa teetä, mutta mun kurkku oli aivan turta. En ymmärtänyt ajan kulua.
Itkin niin paljon, ja mua lohdutettiin.
*********************************************
Siitä on nyt puol vuotta, mutta muistan jokaisen hetken kuin eilisen päivän. Tapahtuma tulee mun uniin, mun jokapäiväiseen toimintaan. Yritän päästä siitä yli, mutta mikään ei auta. Kokemus sinäänsä oli järkyttävä, mutta eihän mulle tapahtunut edes mitään, miksi siis tunnen näin!!?? Mä oon käynny terapeutilla, mut mä niille mitään osaa sanoo, ku en tiedä miks tunnen näin...
Kävelen käytävillä kuin zombie. Kyllä mä hymyillä osaan, nauran kavereitteni kanssa, mutta en voi luottaa poikiin/miehiin. Vain yhteen luotan, ja se on se, joka lohdutti mua kaikista eniten, kun eniten sitä tarvitsin. Se oli se, jonka idea ryntäys oli. Ne oli reksin ja Raulin avulla hyökänny äijän kimppuun, ja Henkka oli mut repinny sen äijän käsistä. mut jokin oli mennyt vikaan. Pieni arviointivirhe, ja niin puukko uppoutui mun ranteeseen, ja viilsi pahan arven, joka tulee pysymään muistona ainiaan. Se oli vienny mut kauemmas, ja upottanut mut sen lämpimään syliin.
Se syyttää itteään mun arvesta, se on ainut jolle voin tästä todella puhua. Mulla on vielä tämä yksi vuos tässä samaisessa koulussa, ja mä uskon, että mä vielä tämän yli pääsen. Mä tiedän, et mä pystyn siihen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
hmph.. ..köhhöm
Onko näitä tarinoita kirjoiteltu tänne jo 13 vuotta... Siinä on yhdelle ihmiselle elämäntehtävää....
Masennus on sairaus missiotakaan ei ollut kuin parilta kolmelta vuodelta.
Sairas mieli kaipaa huomiota ja sitähän saa parhaiten toistamalla samaa ajatusta.
Vaikuttaa traumaperäiseltä stressihäiriöltä.