Kerronkin tässä tarinaa,jos se auttais itseäni.Kommentit tervetulleita.
Vuosi sitten poikaystäväni painosti minua unohtamaan menneisyyteni."kyllä sun olis jo kahdessa kuukaudessa pitäny asiat unohtaa",hän sanoi.Eipä se niin vaan onnistunut,masennus alkoi siis pahentua siitä painostuksesta.Kesä meni ihan ok,mutta alkusyksystä painostus alkoi taas.Istuin 2kk kotona,en käynyt kaupassakaan,en syönyt enkä puhunut kellekään.Elin omassa maailmassani,johon pakenin poikaystävääni ja hänen vaatimuksia.Toivoin että joku tulis tappamaan minut kun en itse jaksanut sitäkään tehdä.
Lopulta sanoin että häviä elämästäni,hän pakkasi kamat ja katosi,huusin hänelle vain heipat ovelta.Vapauduin.
Pääsin hoitoon vasta kun olin jo yksin päässyt yli tästä pahimmasta ajasta,eli apu tuli liian myöhään.Kävin juttelemassa puoli vuotta psykologille,toisinaan siitä oli apua mutta pääasiassa se oli ihan sama,sillä olen puhunut ja puhunut koko ikäni,ei se ole ollut ongelma.Tuntui ettei siellä koskaan puhuta mitään asiaan,jankataan samoja,merkityksettömiä asioita.
Sain lääkityksen,joka vei seksihaluni ja teki minusta täydellisen jumittajan.Se vaikutti uuteen suhteeseeni,mutta onneksi olemme vielä yhdessä.
Lopetin lääkityksen,muutin pois sieltä missä menneisyys seurasi mua päivittäin.Luulin että nyt olen terve,voin mainiosti ja elämä hymyilee.Pari viikkoa oli tosi hienoa,energiaa riitti.Sitten kaikki alkoi menemään samoja jalanjälkiä kuin silloin kun syksyllä masennuin tosi pahasti.Olen ihan voimaton,mikään ei huvita,en halua tutustua keneenkään.Hermoni ovat kuin kiristetty vieteri mikä räjähtää helposti.Itkeskelen kaikesta,jopa kun katson luonto-ohjelmia.Olen niin haluton ja saamaton.Huomaan itse kuinka aloin pikku hiljaa menemään huonompaan suuntaan,pelkäsin että mitä nyt taas tulee tapahtumaan,jos masennun liikaa.
Tuli ongelmia parisuhteeseen.Syyllistän itseäni koska en ole kunnossa,enkä pysty menemään töihin.Pelkään että mieheni halveksii minua tai ajattelee muuten pahaa minusta,koska exänikin ilkkui masennustani.Pelkään että olen miehelleni hirveä taakka ja että hän häpeää kertoa kellekään miksi en mennytkään töihin.Riitelimme usein ja lauantaina niin pahasti että meinasimme erota.Olen niin rikki ja allapäin että se purkautuu helposti suhteeseen,riitoja tulee välillä.Tosin pääasiassa meillä kuitenkin on ihan mukavaa,enkä siis ole koko ajan surullinen,hassuttelemme ja käymme kävelylläkin yhdessä,normaalia arkea siis.
Saimme lauantain riidan sovittua,ja eilen olimme todella iloisia molemmat ja lähekkäin,minulle läheisyys on tosi vaikeaa,halaaminen on vierasta ja välillä ahdistavaa.Yritän opetella että pitäisin läheisyydestä.Teemme töitä suhteen eteen nyt,puhuimme asioista ja yritämme olla hieman parempia kumppaneita.Mutta sovimme että emme yritä veren maku suussa olla hyviä kumppaneita,vaan pikkuhiljaa yritämme ja teemme asioita joista tulee hyvä olla.En halua että se on joku pakko juttu,että on viikon sisällä oltava parempia kumppaneita.
Minulla on ahdistuneisuushäiriö (yleinen),eli stressaan kaikesta vaikka en sitä haluisikaan.Psykologilla siitä puhutaan että sen saisi pois.
Tuntuu ettei elämä mene eteenpäin.Onneksi mulla on omia pieniä harrastuksia,joista nautin.Kuitenkin tuntuu että olen niin huono innostumaan mistään ja kaikki uusi on välillä niin ärsyttävää etten halua edes ryhtyä mihinkään.Inhoan uusia asioita.
Ehkä tämä tästä,jotenkin...
Vuosi sitten poikaystäväni painosti minua unohtamaan menneisyyteni."kyllä sun olis jo kahdessa kuukaudessa pitäny asiat unohtaa",hän sanoi.Eipä se niin vaan onnistunut,masennus alkoi siis pahentua siitä painostuksesta.Kesä meni ihan ok,mutta alkusyksystä painostus alkoi taas.Istuin 2kk kotona,en käynyt kaupassakaan,en syönyt enkä puhunut kellekään.Elin omassa maailmassani,johon pakenin poikaystävääni ja hänen vaatimuksia.Toivoin että joku tulis tappamaan minut kun en itse jaksanut sitäkään tehdä.
Lopulta sanoin että häviä elämästäni,hän pakkasi kamat ja katosi,huusin hänelle vain heipat ovelta.Vapauduin.
Pääsin hoitoon vasta kun olin jo yksin päässyt yli tästä pahimmasta ajasta,eli apu tuli liian myöhään.Kävin juttelemassa puoli vuotta psykologille,toisinaan siitä oli apua mutta pääasiassa se oli ihan sama,sillä olen puhunut ja puhunut koko ikäni,ei se ole ollut ongelma.Tuntui ettei siellä koskaan puhuta mitään asiaan,jankataan samoja,merkityksettömiä asioita.
Sain lääkityksen,joka vei seksihaluni ja teki minusta täydellisen jumittajan.Se vaikutti uuteen suhteeseeni,mutta onneksi olemme vielä yhdessä.
Lopetin lääkityksen,muutin pois sieltä missä menneisyys seurasi mua päivittäin.Luulin että nyt olen terve,voin mainiosti ja elämä hymyilee.Pari viikkoa oli tosi hienoa,energiaa riitti.Sitten kaikki alkoi menemään samoja jalanjälkiä kuin silloin kun syksyllä masennuin tosi pahasti.Olen ihan voimaton,mikään ei huvita,en halua tutustua keneenkään.Hermoni ovat kuin kiristetty vieteri mikä räjähtää helposti.Itkeskelen kaikesta,jopa kun katson luonto-ohjelmia.Olen niin haluton ja saamaton.Huomaan itse kuinka aloin pikku hiljaa menemään huonompaan suuntaan,pelkäsin että mitä nyt taas tulee tapahtumaan,jos masennun liikaa.
Tuli ongelmia parisuhteeseen.Syyllistän itseäni koska en ole kunnossa,enkä pysty menemään töihin.Pelkään että mieheni halveksii minua tai ajattelee muuten pahaa minusta,koska exänikin ilkkui masennustani.Pelkään että olen miehelleni hirveä taakka ja että hän häpeää kertoa kellekään miksi en mennytkään töihin.Riitelimme usein ja lauantaina niin pahasti että meinasimme erota.Olen niin rikki ja allapäin että se purkautuu helposti suhteeseen,riitoja tulee välillä.Tosin pääasiassa meillä kuitenkin on ihan mukavaa,enkä siis ole koko ajan surullinen,hassuttelemme ja käymme kävelylläkin yhdessä,normaalia arkea siis.
Saimme lauantain riidan sovittua,ja eilen olimme todella iloisia molemmat ja lähekkäin,minulle läheisyys on tosi vaikeaa,halaaminen on vierasta ja välillä ahdistavaa.Yritän opetella että pitäisin läheisyydestä.Teemme töitä suhteen eteen nyt,puhuimme asioista ja yritämme olla hieman parempia kumppaneita.Mutta sovimme että emme yritä veren maku suussa olla hyviä kumppaneita,vaan pikkuhiljaa yritämme ja teemme asioita joista tulee hyvä olla.En halua että se on joku pakko juttu,että on viikon sisällä oltava parempia kumppaneita.
Minulla on ahdistuneisuushäiriö (yleinen),eli stressaan kaikesta vaikka en sitä haluisikaan.Psykologilla siitä puhutaan että sen saisi pois.
Tuntuu ettei elämä mene eteenpäin.Onneksi mulla on omia pieniä harrastuksia,joista nautin.Kuitenkin tuntuu että olen niin huono innostumaan mistään ja kaikki uusi on välillä niin ärsyttävää etten halua edes ryhtyä mihinkään.Inhoan uusia asioita.
Ehkä tämä tästä,jotenkin...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oletko minkä ikäinen?
Ensiksi kannattaa kyllä lopettaa kaiken maailman lääkitykset jos niitä on, ihan särkylääkkeistä lähtien. Ne pilaa psyykkeen terveeltäkin ihmiseltä.
Vittu psyaktrit ei tiedä oikeasti mitään, tuputtavat perus humanistista yhteiskunta propagandaa. Elät itseäsi varten, et yhteiskuntaa tai muita ihmisiä varten.
Jos on jotain harrastuksia niin pidä niistä kiinni. Työtäkin kannattaa hankkia, se pitää melko hyvin vireänä ja saat rahaa joilla voit ylläpitää harrastuksia, tosin en tiedä vaatiiko ne rahaa.
Ja jos olet yhtään uskonnollinen ihminen niin semmoinen saasta kannattaa unohtaa samalla, eroa vaikka kirkosta, mm. monet alkoholistit ja masentuneet ihmiset "valaistuvat" ja tulevat uskoon mutta se on paska puhetta, he ovat niin sekaisin että eivät tiedä tästä maailmasta enää mitään.
Parisuhteissa on aina ongelmia saatana, ei ole mahdollista löytää täysin toimivaa suhdetta. Ei kannata seurustella seurustelun vuoksi, pitää olla taustalla jotain muutakin. Tyhjän päiväiset seurustelusuhteet ovat vähän kuin hyväntekeväisyystyö, saat hyvän mielen mutta viimeistään parin tunnin päästä taas vituttaa haha. Parisuhdekin stressaa aivan vitusti loppupeleissä ja jos seksikin on paskaa niin pois semmoset.
Tuossa nyt muutama vinkki. Mutta jos tuntuu että kaikki olennainen on elämässä koettu niin ei itsemurhakaan ole huono vaihtoehto, siinä on kuitenki pienen pieni %-tsäänssi että epäonnistut, voi olla että elämänhalu tulee takaisin kun pyörähtää kuoleman porteilla moikkaamassa viikatemiestä.
No ei nyt välttämättä hahaha, mustaa huumoria :D, mutta siinäpä se, ei elämää kannata ottaa niin vakavasti.
Jaksamista. 666.
Kirjoitit paljon hyvää asiaa. :-)
Työnteossa kuitenkin kannattaa miettiä mitä haluaa tehdä, mistä pitää. On täyttä helvettiä jos pakottaa itsensä tekemään jotain mikä ei ole mielekästä. Saattaa iskeä vaan pahempi debis päälle.
Toki jos on rahan perään, niin silloin varmaan tekee mitä tahansa, jos saa vaan kunnon palkkaa. Tiijän yhenkin tyypin, joka ajaa rekkaa vain siksi, että siitä saa hyvän liksan.
Kun on lopettanut lääkitykset, niin kannattaa alkaa pitämään huoli, että syö varmasti terveellisesti harrastaa liikuntaa.
Parisuhteessa on aina huonoja ja hyviä aikoja, tuo sinun edellinen poikaystäväsi varmasti sai paljon pahaa aikaiseksi. Parhaalla ystävälläni oli aikanaan samanlainen suhde.Ihmettelin aina kuinka niin fiksuna pitämäni ystävä muuttui sulkeutuneeksi ja vanhat ystävät(minä mukaan lukien)emme saaneet mitään viestiä vuosiin tältä ihmiseltä, ei uskaltanut kertoa edes äidilleen asioita, muuten tuli turpaan kotona oikein kunnolla. Onneksi järki palasi jossain vaiheessa takaisin ja suhde loppui, ystävyytemme jatkui ja ne kauhu kertomukset mitkä käytiin moneen kertaan lävitse, ei oikein itsekkään käsittänyt kuinka sokea voi olla...Nykyinen parisuhde hänellä on todella hyvä. Ei kannata kynnysmatoksi alkaa yhdellekkään miehelle tai naiselle, pitää säilyttää itsesuojeluvaistonsa. Tsemppiä sinulle!
Ensiksikin sanoisin ei kukaan voi unohtaa meneisyyttä kahdessa kuukaudessa. Minulla on mennyt ekasta erosta 20 vuotta ja toisesta kymmenen enkä ole päässyt eroon kummastakaan kumpikin ihminen kummittelee vieläkin.
Toiseksi hyvä että sinulla on ihminen rinnalla ja voit jakaa asita ja tintosi hänelleItsekin koen samoin että olen taakka miehelleni mutta kuitenkin hän on ainut joka jakaa vaikeat asiat kanssani. Välillä olen häneltä pyytänyt anteeksi rasittavaa käytstäni ja hän antaa anteeksi. Minä kannan niin suurta syyllisyyttä olemassaolostani ettei sitä usko kukaan. Kun vähättelyä ja mollaamista kuuntelee vuosia useammalta ihmiseltä alakaa uskoa niin itsekin. Niin minäkin ja vaikka nykyinen mieheni rakastaa minua juurim tälläisenä on minun vaikea välillä uskoa sitä kaikki vanha kumoaa ajtuksissani nykyisyyden. Onneksi näin ei oikeasti ole.
Uskon että sinunkin miehesi osaa nostaa sinut ajastustensuosta, ainakin toivon niin.
Minäkin harrastan omiani kun en pysty menemään ihmisten ilmoille. Teen kotona kaikkea kivaa: askartelen, sisustan huoneita, leivon ym. ym.
Hyvää jatkoa sinulle ja miehellesi.
Päivä kerrallaan sitä mennään,mies tukena ja pienet harrastukset apuna.