Olen ollut psykiatrisella osastolla hoidettavana masennukseni, ja lähinnä itsetuhoisuuteni takia. Siellä sitten paljon keskustelua, testejä ja lääkkeitä...ja kaikki sanovat, että näytän pirteämmältä, että paranen. Osittain minulla onkin parempi olo, jaksan tehdä enemmän ja mietin jopa tulevaisuutta. Mutta sitten taas osa musta haluaisi vaan vetää niitä lääkkeitä taas liikaa ja viiltää ja suunnitella itsemurhaa, ihan niin kuin ennenkin.
Se kuolemisen ja itsensä satuttamisen halu ei tunnu lähtevän millään hoidolla, se on aina läsnä.
En uskalla säilyttää mitään lääkkeitä kotona, koska voin hetken mielijohteesta alkaa napsimaan kaikkia kerralla.
En voi pitää veitsiä esillä, en edes kynsiä uskalla leikata saksilla, kun huomaamattani olenkin sitten kädet verisinä...
Miksi itsensä vahingoittamisesta on niin vaikea päästä eroon? Selviydyn muuten hyvin itsekseni ja toisten seurassa, vaikutan iloiselta ja hymyilevältä...sitten heti kun saan hetken omaa rauhaa, niin haluaisin vaan olla lääketokkurassa tai veitsi kädessä.
Se kuolemisen ja itsensä satuttamisen halu ei tunnu lähtevän millään hoidolla, se on aina läsnä.
En uskalla säilyttää mitään lääkkeitä kotona, koska voin hetken mielijohteesta alkaa napsimaan kaikkia kerralla.
En voi pitää veitsiä esillä, en edes kynsiä uskalla leikata saksilla, kun huomaamattani olenkin sitten kädet verisinä...
Miksi itsensä vahingoittamisesta on niin vaikea päästä eroon? Selviydyn muuten hyvin itsekseni ja toisten seurassa, vaikutan iloiselta ja hymyilevältä...sitten heti kun saan hetken omaa rauhaa, niin haluaisin vaan olla lääketokkurassa tai veitsi kädessä.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Mä olen ollut itsetuhoinen 15-vuotiaasta lähtien ja oon edelleen. Oon nyt 18 ja viiltelen joskus. Olen myös vetänyt lääkkeitä. Nytkin ahdistaa. Olen ollut sairaalahoidossa masennuksen takia ja jutellut monien ns. "ammattilaisten" kanssa. Ei mikään auta kuin hetkellisesti. Lopulta kaikki sortuu. Onko sulla levoton/turvaton olo kun haluut vahingoittaa itseäsi?
Samaa täällä... täälläkin hetkellä tekee mieli vetää käsivarsi auki ja aion pian sen tehdäkin..ja sitten vedän ehkä lääkkeet.
käsitystä ja tietoa, että tässä asiassa olisi kyse saada tuntea 'edes jotakin'. Itsensä vahingoittaminen esim. viiltelemällä on kai jokin halu siirta tuska erilaiseen, konkreettiseempaan, muotoon. Siinä ihminen kokee, luulee, että fyysinen kipu olisi jotenkin paremmin siedettävää, kestettävää, kuin tuo täysin epämääräinen sisäinen tuska, ahdistus ja masennus. - OLisiko tilanteessanne kyse jostakin, ettette ihan osaa kokea sitä tuskaa ja ahdistusta tai jos se on niin kovaa, että jo pelkkä pelko pistää siirtämään sen - siihen terävään esineeseen. Sittenkö tuska tapahtuneesta, sekava ja semmoinen syyllisyydentunteinen olo tekee halun tukahduttaa kaikki tunteet esim. just jollakin lääkeiden otolla.
Voisitteko te kukin ajatella kohdata ihan vaan sitä ahdistusta ja masennusta yms. mikä kunkin pääasialinen psyykkinen oire on. Saisitteko pysäytettyä tilanteen siihen, ilman fyysiseen vahingoittamiseen lähtöä? En tunne asiaa ihan itseni kautta. Tunnen siihen asti vain, että on ahdistus, tuska, masennus - nytkin tässä. Olen sinä olossa ja etsin ratkaisuja, miten pääsen eteen päin. Noh, ainakin sillä, että tulee yö ja saa nukahtaa. Sitten saattaa olla niin, että aamusta ja päivän tehtävissä olisin paremmin voiva ja että tuon oireet olisivat syrjemmällä.
Arvaan, että näitä asioita olette käsitelleet jo ammattiauttajienkin kanssa ja teillä on paljon tietoa. Miten ette pysty muuttumaan, ekaksi tulla ulos tosta itsensä vahingoittamisen tahdosta, mikähän kumma siin on takana. - Kanssanne kysellen, myös tuskainen ihminen.
Sain nimittäin jostain keskustelupalstalta päähäni tuon viiltelyn.... Joku itseään viillellyt kertoi kokemuksistaan ja tuntemuksistaan ja nimenomaan siitä viiltelystä kuinka se "helpotti" hänen oloaan aina hetkeksi. Tietenkään se ei ole mitenkän hyvä asia, mutta siksi mua pelottaakin koska sain jopa omaan päähäni ajatuksen kokeilla "miltä sen tuntuu".
Vielä en ole tehnyt mitään enkä varmasti selvinpäin teekään mutta koska alkoholi on ystäväni niinä yksinäisinä hetkinä en itsekään tiedä mitä kohta teen....
Mun täytyy kyllä olla sekasin tai jotain koska olen aina ollut niin vastaan kaikkea tällaista, mutta nyt tekee vaan mieli tehdä itselle niin...
"Miksi itsensä vahingoittamisesta on niin vaikea päästä eroon?"
Koska siihen on jollakin tavalla jo tottunut ja vanhoista tavoista on vaikea päästä eroon. Omalla kohdallani olen huomannut, että vielä kahdeksan vuoden jälkeenkään en ole päässyt täysin irti itseni vahingoittamisesta.
Se on niin helppoa palata siihen, että fyysisellä kivulla häivyttää henkistä kipua. Ja joka kerta kivun pitää olla kovempaa ja kovempaa, ennen kuin sen henkisen pahan olon saa häivytettyä.
Minun tuli tässä mieleen kuvauksesi kautta, että miksipä te itsenne fyysisestä vahingoittamisesta kärsivät ette siirtäisi sitä muuhun ruumiilliseen rääkkiin....
..."Se on niin helppoa palata siihen, että fyysisellä kivulla häivyttää henkistä kipua."
Eikö tässä voisi kokeilla sellaista urheilurääkkiä, jota joskus näkee tv:ssä ammattiurheilijoiden pitävän itselleen. Räkkäävät itseään niin kuin sielu vain sietää ja ylikin, ja myös kilpailutilanteessa rääkki on kauhea. Eikö tuo sama fyysinen rääkkääminen urheiluharjoitteiden tapaan auttaisi tässä että "fyysisessä kivulla häivyttää henkistä kipua". Sehän olisi just yhdenmukaista sen kanssa mitä meille psyyken kipeille aina suositellaan, että liiku, liiku ja loppumattomiin tuota neuvoa. Liikunta autaa masennukseen ja ahdistukseen, sanotaan ja tiedän sen olevan totta! Lievittää todella. Lisäksi antaa kipeästi kaivattua itseluottamusta. Entäs jos ihan rääkkäisi liikunnalla itseänsä, pelkän normaalin lenkkeilyn lisäksi?! Tietenkin tämä edellyttää, ettei ole muita esteitä, jotta liikkuminen onnistuu.
Itse tämän perusteella nyt aloin ajatella omaan masennus ja ahdistus yms. oireistoon, että minulle tekisi helpotuksen vaikka tunnin juoksulenkki. Mutta on iso mutta, minä en voi enää juosta kuin pienen matkan. Sattuu liikaa polveen ja vähän muutkin kropan kohdat rämänä. Nyt mietin, miten korvaan juoksemisen... Noh, kuntosalirääkki itselleni sopivalla tavalla soveltuu. - Pitäisi rääkätä niin, että hiki todella valuu ja että silmät ovat nurinpäin rasituksesta. Eiköhän psyyken paha olo pakenisi ja helpostusta tulisi!
Te, jotka viiltelette, pääsisittekö juoksemaan tietä, pururataa? Menoksi hampaat irvissa ja hiki lentäen niin pitkän aikaa, kuin ikinä kestätte? Miltähän sen jälkeen tuntuisi?!
"Te, jotka viiltelette, pääsisittekö juoksemaan tietä, pururataa? Menoksi hampaat irvissa ja hiki lentäen niin pitkän aikaa, kuin ikinä kestätte? Miltähän sen jälkeen tuntuisi?!"
Ensin pitäisi päästä sinne pururadalle asti. En muista tiedä, mutta itselläni on hyvin, hyvin vaikea - yleensä mahdotonta mennä ulos lenkille, edes kävelemään. Masennun vain entistä enemmän kun näen parempikuntoisia, laihempia ja muutenkin parempia (viimeinen oman pääni sisältöä) ihmisiä ympärilläni.
Yleensä sitten jään kotiin, joskus eteiseen ulkovaatteet päällä enkä vain kykene aukaisemaan ovea ja ottamaan niitä ensimmäisiä, ratkaisevia askelia.
Terveydenhoitohenkilöstö sanoo toki, että liikunta auttaa (lähes kaikkeen, jopa murtumiin joskus), mutta omalla kohdallani en tällaista ole huomannut lähinnä siksi, että ahdistun siitä ympäröivästä maailmasta niin pahoin.
Niinpä, monikerroksinen on vyyhti, ymmärrän. Itsellänikin jotakin tuosta ilmenee. Saatan pakata huolellisesti urheilu/kuntosalikassini ja suunnittelen käyttäväni rauhassa monet tunnit liikuntareissullani... Mutta sitten jotenkin ahdistun ja kierrän sitä kassiani, joka kyllä lähtövalmiina, vaan minä en ole lähtövalmiina. Joskus sitten saankin ulkovaatteet päälleni ja lähden sinne liikuntarääkkipaikkaani mielessäni ylpeänä ja reippaana. Käveltyäni jonkin matkaa, alkaa väsyttää, raajat ovat jäykät, ahdistus on aivan kuin lihaksissa ja tuntuu, että olisi ihan mahdoton saada niitä sen verta rentoutumaan, että mitään liikunnastani, kuten esim. kuntosalibodailustani tulisi! Outo tunne, en tiedä onko se psyykkinen vai fyysinen se este, että tuntuu vain, että en jaksa. Sitten pyörähdän, useimmiten ruokakaupan kautta, kotiin takaisin - sen ison huolellisesti saunatarvikkeineen pakatun urheilukassini kanssa. Huokaus. - Että kyllä ymmärsin, mitä kirjoitit. Silti toivon sydämestäni, että jos vain ikinä raajasi ovat riittävän kunnossa, niin mene juoksemaan. Etkö mistään löytäisi tietä, polkua, pururataa, joka olisi niin suojaisaassa paikassa, että kukaan sivullinen ja sivulta päin ei sinua näkisi. Tokko jollakin vastaantulevalla tai ohittavalla on mitään merkitystä, kaikki kulkevat näillä alueilla ihan ajatuksissaan. Etkö löytäisi yhtä mahdollista liinkuntareittiä, jolloin voisit voittaa kompleksisi, pääsisit alkuun. Sopisiko sinulel sauvakävely? Itse olen kokenut, että sauvat ovat kuin jokin kaveri, ovat kuin tuki enemmänkin kuin miltä näyttää, siis kun just miltään se homma ei ulospäin näytä. Mutta se on tehokasta rääkkiä, koettu on. Tässä sinua kannustaessani kannustan itseänikin. Voih, kun voittaisit tuon 'eteistaistelusi' nyt ensiksi!
olla viiltämättä. Mitä enemmän aikaa on edellisestä kerrasta sitä helpompi on olla viiltämättä. Itse en ole kahteen vuotreen enää viillellyt ja nykyään ei viiltely enää kiinnosta.
Yhdellä osastolla oli näitä viiltelijöitä aika paljon. Jos viiltelit sulle annettiin laastari. Joskus viiltely on huomion hakua, joten hoitsut ei hirveästi huomiota antaneet. Samoin oli yliannostuksien kanssa, jos kyseessä oli rajatila-potilas. Kärrättiin eristyshuoneeseen selviämään ja seuraavana päivänä takaisin normaaliohjelmaan. Tietty, jos kyseessä oli joku todellla masentuneen ihmisen itsemurha yritys, sitä alettiin selvittämään. Rajatiloille se oli lähinnä laastari tai eristyshuone, jonne selviämään. Ensiapuun ei lähetetty ellei ollut ottanut jotain vaarallisia läkkeitä.
että semmosta, itse opettelin olemaan viiltelemättä ja hyvin on mennyt.
Mä vahingoitan itseäni silloin, kun vituttaa ja kunnolla. Syy tähän on yksinkertainen; en ole saanut rintaliivejä vaikka olen venannut niitä jo miljoona vuotta. En arvosta itseäni, en kunnoita itseäni silloin, kun ajattelen, että en ole niitäkään saanut. Tulee mieleen, että en ole minkään arvoinen, koska rintani saavat nöpöttää ja näkyä muille ja roikkua ja heilua miten vaan, koska rintaliivejä ei kukaan minulle ole ostanut. Tänään jopa hakkasin rintojani, teki mieli tappaa itseni. Aion tehdä asiaan kuitenkin muutoksen ja mennä itse ostamaan ne rintsikat..
Mä viiltelen myös, mua on masentanu jo pari vuotta ja multa on kuollu läheisiä enkä oo jutellu asiasta kenenkää kaa ku ei oo sellasta jolle puhua muutenkaa ketää ei vois vähempää kiinnostaa enkä mä haluu mitään vitun ammattiapua, oon jo 19 vuotias eikä mulla ole koskaan ollu ystäviä koska sellasii ei oo olemassakaa...okei nyyh vitun nyyh mun pointti on se ett oon ollu kaikessa helvetin paskassa sun muussa tuskan ja kärsimyksen pyörteessä kierteessä kaaressa ja kourassa ilman minkäälaista apua tai vastaavaa, jopa mun avun huudot on hiljasii ketää ei kuule niitä eikä ketää kiinnosta.
Mä en pääse eroon itseni vahingoittamisesta, mutta välillä on hyviä jaksoja kun ei tarvi tehdä itselleen mitään, mutta kun sitten tulee se kauhea hermoromahdus, niin silloin alkaa vahingoittaminen. En enää viiltele koska se ei tunnu miltään, mutta hakkaan jollain esineellä mua tai poltan käsiä milloin milläkin konsteilla, sitten on ollut lääkkeitten kanssa sekoilua ja sellaista. Kun kaikki stressit, raivot, pelot, vihat ja surut, kaikki ne inhottavat vahvat tunteet patoutuu sisälle... Ne pitää vaan purkaa tuohon pahoinpitelyyn. Mä en nauti kivusta, mutta vihaan mua niin paljon että tuo itseni tuhoaminen tuntuu helpottavalta just siksi, että se tuntuu niin kauhealta. Mutta siltikin... Tuollaisten kohtausten jälkeen seuraa pitkä lamaantunut jakso kun ei voi tehdä ja ajatella yhtään mitään. Eli itsetuhoisuudesta ei ole mitään hyötyä, mutta vaikka tiedän sen, niin silti tulee tuollaisia kohtauksia joille en voi mitään.
Mä aattelen joka päivä itsarii ett missä ja miten sen tekis ja on alkanu aatella ett ku oon niin yksin ja syrjässä kaikesta muusta nii ehkäpä ketää ei ees huomaa jos mä vaik tekisin itsarin, kai mä oon jokin taakka en tosin tiiä kenelle tai miks mut oon aatellu sitäki ja ett jos mä kuolisin nii must pääsis eroo tai ett en ois ainakaa kenenkää tiellä...mä en haluis täll hetkel muuta ku kuolla pois....kuolla ja unohtua kaikesta ja kaikista.
oon viillellyt, polttanut itseäni. mitä muuta voisin tehdä? kun yhden tavan on luvannut lopettaa, mieli etsii epätoivoisesti tilalle uusia....
Munki tekee mieli satuttaa itteeni, mutta teen sen neuloilla enkä veitsellä. En haluaisi tehä niin, mutta ku se helpottaa ahistusta. Mulla on käsivarret ihan kauheen näkösenä, ihme ettei kukaa oo kysyny mitää.
Alitajunta voisi olla ratkaisu... ja sen avaaminen. Kurkkaa tätä: http://www.sielukirjoittaminen.fi