...minulla ei ole vielä edes selkeitä kysymyksiä mielessäni!
Tyttäreni on 16-vuotias lapsi. Hän on raskaana alkumetreillä ja kuulin asiasta häneltä itseltään aivan äskettäin. Kuvittelin tuntevani hänet, mutten en saanut selville edes toisen osapuolen nimeä. En edes tiennyt hänen aloittaneen intiimimmän kanssakäymisen toisen sukupuolen edustajan kanssa. Kuinka typerä olen ollutkaan!
Nyt en tiedä mitä sanoa taikka tehdä. En alkuunkaan. En tiedä olenko puolesta vai vastaan.
Omien kokemusteni vuoksi olen jäävi kai edes esittämään mielipidettäni - tai juuri päin vastoin. Sain tyttäreni ollessani 19-vuotias ja näin jälkikäteen ajatellen olisin toivonut itselleni hieman enemmän ikää ja ennen kaikkea elämänkokemusta. Olen selvinnyt, mutten voisi suositella samaa hyvällä omatunnolla kenellekään toiselle.
Tyttären viesti on ristiriitainen; lapsen isää hän ei halua tuoda julki. Ja ajatuksena taitaa olla lapsen pitäminen, vaikka aikaakin vielä toisenlaisen ratkaisun toteuttamiseen olisi. En ole osannut kommentoida kuin lain suomia etuisuuksia, velvoitteita ja vastuita. Muuten olen sanaton.
Mitä teen? Mitä ajattelen? Miten saan ensin itseni ojennukseen? Olen nyt 36-vuotias työssäkäyvä ja melko hyvin toimeentuleva yksinhuoltaja. Onko täällä ketään teiniäidin äitiä?!
Tyttäreni on 16-vuotias lapsi. Hän on raskaana alkumetreillä ja kuulin asiasta häneltä itseltään aivan äskettäin. Kuvittelin tuntevani hänet, mutten en saanut selville edes toisen osapuolen nimeä. En edes tiennyt hänen aloittaneen intiimimmän kanssakäymisen toisen sukupuolen edustajan kanssa. Kuinka typerä olen ollutkaan!
Nyt en tiedä mitä sanoa taikka tehdä. En alkuunkaan. En tiedä olenko puolesta vai vastaan.
Omien kokemusteni vuoksi olen jäävi kai edes esittämään mielipidettäni - tai juuri päin vastoin. Sain tyttäreni ollessani 19-vuotias ja näin jälkikäteen ajatellen olisin toivonut itselleni hieman enemmän ikää ja ennen kaikkea elämänkokemusta. Olen selvinnyt, mutten voisi suositella samaa hyvällä omatunnolla kenellekään toiselle.
Tyttären viesti on ristiriitainen; lapsen isää hän ei halua tuoda julki. Ja ajatuksena taitaa olla lapsen pitäminen, vaikka aikaakin vielä toisenlaisen ratkaisun toteuttamiseen olisi. En ole osannut kommentoida kuin lain suomia etuisuuksia, velvoitteita ja vastuita. Muuten olen sanaton.
Mitä teen? Mitä ajattelen? Miten saan ensin itseni ojennukseen? Olen nyt 36-vuotias työssäkäyvä ja melko hyvin toimeentuleva yksinhuoltaja. Onko täällä ketään teiniäidin äitiä?!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Varmasti olet sekaisin. En ole äiti, vaan aika nuori itsekin, mutta kerron mielipiteeni. Tyttäresi on varmasti vähintään yhtä sekaisin kuin sinä. Häntä varmasti pelottaa muitten ja erityisesti sinun reaktiosi, joten kehoittaisin ehdottomasti olemaan rauhallinen ja tukena lapsellesi mitä hän päättääkään. Ja myös sanoa suoraan, että olet kyllä tukena, etkä mihinkään siitä katoa. Koittakaa vaikka puhua asiasta yhdessä. Kysele miltä hänestä tuntuu jne. Päätös on varmasti hankala. Jos tyttäresi päättää pitää lapsen, on teillä kuitenkin yhdessä vielä monta kuukautta aikaa valmistatua tulevaan. Varmasti raskaus on järkytys, mutta ei se sentään mikään sairaus ole! Loppujen lopuksi tyttäresi varmasti selviäisi sinun tuellasi, olethan sinäkin selvinnyt nuorena samasta urakasta. Voimia!
Eihän sitä siitä enää takaisin saa, on vain elettävä eteenpäin. Heikkoa säkää sinulla. Joudut käymään kaiken &%¤¤%&/ uudelleen läpi, ja katsomaan vierestä kuinka taasen yksi isätön lapsi näkee päivänvalon.
Muutaman vuoden jälkeen helpottaa jo varmasti, vaikkapa ei se sitä miksikään muuta että tyttäresi mahdollisuudet hyvään ammattiin, ja hyviin naimisiin ovat kyllä menetetyt, huoraamisen myötä.
Vielä tänäkin päivänä hyvät nuoret miehet naivat mieluiten puhtaasti sinkkuja tyttöjä- ja perustavat OMAN perheen.
Surkuhan se on, mutta tyttäresi on päättänyt kontata elämänsä läpi. Voimia Sinulle, sen katsomiseen.
olin 36vuotias, kun tulin mummuksi. Olin itse 18 samoin tyttäreni lapsen saadessaan. Tyttärellä ei edes tullut mieleenkään alkaneen elämän tuhoaminen. Kertoi heti kotona raskaudesta. Olihan sitä vähän sekaisin vähän aikaa. Hyvin on mennyt, oli kotona vähän aikaa lapsen kanssa, mutta muutti jo omilleen pojan ollessa 3kk. Nyt lapsi jo 13vuotias komea miehenalku. Tuimme vanhempina lastamme ja hoidimmekin aika paljon poikaa. Ole lapsesi tukena ja anna apuasi myös lapsen hoidossa jos voit. Aborttia katuu ei sitä että lapsi on syntynyt. Lapsen isä otti livohkat kun lapsesta kuuli. Myöhemmin kyllä poika käynyt isällään tapaamisessa.
"Eihän sitä siitä enää takaisin saa, on vain elettävä eteenpäin. Heikkoa säkää sinulla. Joudut käymään kaiken &%¤¤%&/ uudelleen läpi, ja katsomaan vierestä kuinka taasen yksi isätön lapsi näkee päivänvalon.
Muutaman vuoden jälkeen helpottaa jo varmasti, vaikkapa ei se sitä miksikään muuta että tyttäresi mahdollisuudet hyvään ammattiin, ja hyviin naimisiin ovat kyllä menetetyt, huoraamisen myötä.
Vielä tänäkin päivänä hyvät nuoret miehet naivat mieluiten puhtaasti sinkkuja tyttöjä- ja perustavat OMAN perheen.
Surkuhan se on, mutta tyttäresi on päättänyt kontata elämänsä läpi. Voimia Sinulle, sen katsomiseen. "
en tiedä minkä ikäinen olet mutta hyvältä ei vaikuta, miten edes voit kirjoittaa noin.. no jokaisella on näköjään ilonsa mutta miksi hän menettäisi mahdollisuudet hyvään ammattiin? tai avioliittoon? ei siihen ole minkäänlaista syytä. totta on että ne viivästyvät ja yhtä helppoa se ei välttämättä ole kuin ilman lasta mutta mikään hänellä ei ole menetetty.
ja kirjoitit että "huoraamisen myötä" mistä sinä päättelet että kyse on huoraamisesta, kaikki nuoret tytötkö jotka harrastavat seksiä huoraavat?
aattelisit vähän nyt aivoillas jos sulla semmosia ees on!
muka huoraamisen myötä? Millä oikeudella kutsut ap:n tyttären lapsen saantia huoraamiseksi?
Maassa jossa melkein kaikki nuoret elävät esiaviollisissa suhteissa ja yli puolet esikoisista syntyy aviottomina lapsina, ei nuorilla miehillä totisesti ole valinnan varaa, ei meillä ole neitseitä naitaviksi.
Parempi ottaa yksinhuoltajaäiti kuin abortin tehnyt "huora"!
Sain itse kuulla asiasta tyttäreltäni varhaisessa vaiheessa ja olen kiitollinen siitä luottamuksesta, mikä minua kohtaan on osoitettu. En haluaisi tuhria asiaa sanomalla jotakin harkitsematonta enkä käyttää luottamusasemaani väärin.
Kun aikanaan oman lapseni sain, oli äitini tukenani tinkimättä. Isälleni odotukseni oli tiukempi paikka. Aluksi lapseni syntymän jälkeen asuin kotonani vanhempieni luona. Vasta lapsen ollessa vuoden vanha muutin ensimmäiseen omaan vuokra-asuntooni. Opiskeluni viivästyivät ja valmistuttuani ensimmäiseen ammattiin kesti lähes 10 vuotta ennen kuin suoritin insinööritutkinnon. Loppupeleissä minun kävi hyvin; sain 9 kk valmistumiseni jälkeen vakinaisen työpaikan, saatoin ostaa asunnon ja elämä kulki kevyesti omia ratojaan.
Mutta nyt on näytön paikka. Kuinka tuen omaa lastani sukupolvien välisestä kuilusta piittaamatta toden teolla? Vaihtoehdon kerroin, mutta päätös on hänen omansa.
Kiitos teille vastanneille (yhtä lukuun ottamatta) sekä puolustuksen reippaista mielipiteistä. Etenkin sinulle, ikäiseni mummi =).
Lapsi ei ole sairaus, joka estää hyvään ammattiin pääsyn ja naimisiinmenon, tai normaalin elämän muutenkaan. Oikealla asenteella asia on jopa päinvastoin, kun on yksi iso lisämotiivi ammatin hankkimiselle ja sulhasehdokkaista karsiutuu kaltaisesi asennevammaiset, joille tärkeintä on oma napa ja maine perheen sijaan. Opintoni venyivät kokonaiset 2 vuotta (hui!) ja rinnallani on nyt kunnon mies joka hyväksyy minut menneisyyttä myöten.
Toki koulu on kovempi, mutta siinä pärjäämisestä se nyt ei kerro vielä mitään. Vain aika näyttää.
opiskella ehtii ja töitä tehdä vielä kyllästymiseen asti. eipähän viivästy lasten saanti. eikä tarvitse katua 35-vuotiaana kun lapsia ei ehkä enää saakkaan...
Sinun tehtävänäsi on kuitenkin olla tyttäresi tukena ja turvana. Päätöksen hän joutuu tekemään ihan itse. Tiedän että se on aikamoinen shokki, mutta lopussa kiitos seisoo. Itselläni on kaksi teini-äitiä. Toinen ehti juuri täyttää 15vuotta kun sai pienen ihanan tyttären. Minä olin synnytyksessä mukana. Lapsen isä kun hävisi kuvioista heti alkuunsa, oli itsekin sellainen teini. Olen saanut olla ylpeä tyttäreni päätöksestä, hän asui tyttärensä kanssa kotona ensimmäiset pari vuotta, kun piti peruskoulu suorittaa loppuun. Minä olen aina tarjonnut apua tarvittaessa, mutta kyllä tytär on lapsensa ihan itse hoitanut alusta lähtien. Toinen tyttäreni oli 17vuotias, ja samalla tavalla olen ollut tukena ja turvana hänenkin odotusajan ja lapsen ensimmäisen vuoden. Päivääkää ei ole tytöt katuneet päätöksiään pitää vauvat. Suku oli kauhuissaan, mutta me emme antaneet sen lannistaa. Minä annoin tyttärien itse päättää asiasta, enkä edes kertonut mitä itse toivoin.
Nyt kuitenkin voin sanoa, että päätökset olivat oikeita. Lapset ovat mahtavan ihania. Ne ovat elämän tärkein asia. Ole tukena, tiedän että lopussa se kiitos seisoo. Ja se pieni nyytti kyllä sulattaa lopullisesti meidät mummot!!!
Mielestäni paras tapa reagoida tilanteeseen olisi tukea tytärtäsi päätöksessään. Sinä kun et päätöstä voi tehdä ja tyttäresi varmasti kaipaa tukeasi. Hienoa, että mietit asioita noin ja olisi varmasti hyvä, jos puhuisit tyttäresi kanssa ajatuksistasi. Kerrot mitä mieltä olet, mutta lisäät, että päätös on hänen ja mikä se onkaan, olet hänen tukena. Tämä on sinulle vaikeaa, mutta tyttärellesi varmasti vielä vaikeampaa. Voimia teille molemmille ja toivotaan, että tyttäresi on tarpeeksi kypsä ottamaan vastuun ja tekemään oikean päätöksen (mikä se sitten onkaan) ilman, että joutuu sitä jatkossa katumaan :)