tässä pitkä tarinani, toivottavasti edes joku jaksaa lukea!!!!
monta tuskaista vuotta sitten sairastuin vakavaan anoreksiaan. Paino putosi vain muutaman kuukauden sisällä lähes 20kg ja kaikki alkoivat huomauttelemaan kuinka jo ennestään hoikka tyttö oli jo aivan ruman ja vaarallisen laiha. itse en tajunnut sitä, tuntui kuin muut olisivat vaan yrittäneet mielistellä minua ja haistatin kaikilla paskat koska "tiesin" olevani lihava. 165cm ja 38kg,ihme etten ollut jo kuollut.
Tottakai jouduin hoitoon,olin silloin vasta 17 ja äitini jo älyttömän huolissaan. aluksi kävin vain terapiassa muutaman kerran viikossa mutta sitten sanottiin, että kun ei paino kerran nouse niin se on reissu psykiatrian osastolle. "pikku reissu" venyi yli kolme kuukautiseksi. Luin ylioppilaskokeisiinkin sairaalassa ja lähetin kotitehtäviäni postitse maikoille koska en saanut kävellä kuin kilometrin päivässä eli en siis päässyt kouluun. huolestuneita kavereita ja tietenkin äitini vieraili luonani joka kerta toivoen että olisin paranemaan päin.
Tietenkin huijasin kaikkia. Sairaalassa minun oli pakko syödä joten tietenkin lihoin muutaman kilon ja se ahdisti aivan älyttömästi. Niinpä sitten aloin oksentaa. Tätä anoreksia-bulimia-kierrettä kesti yli vuoden ja aina terapiassa valehtelin voivani hyvin. en tietenkään voinut. mielestäni olin aivan liian läski kun olin muutaman kilon sairaalassa lihonut. olin muutenkin ollut jo pitkään masentunut anoreksian takia, mutta tässä vaiheessa minusta tuli pelottavan itsetuhoinen. suunnittelin tappavani itseni koska en enää kestänyt elämää ja jatkuvaa kamppailua syömishäiriön kanssa.se oli kuluttanut minut loppuun. otin usein ison määrän rauhoittavia alkoholin kanssa ja aina toivoin etten enää ikinä heräisi. heräsin kumminkin. onneksi.ranteeni ovat arpia täynnä. ja ne muistuttavat helvetistä jonka olen joutunut kokemaan.
Onneksi kohtasin enkelini ennen kuin todella olisin kerennyt tappamaan itseni. Vaikka en liioin itseäni rakstanutkaan tuohon aikaan, opin silti rakastamaan toista ihmistä. aiemmin olin ollut myös maassa silloisen poikaystäväni takia sillä sain selville että se paskiainen käytti huumeita. Nykyinen poikaystäväni on aivan ihana. pelkäsin aivan kamalasti kertoa hänelle menneisyydestäni koska olin varma että hän jättäisi minut. onneksi ei jättänyt. hän on parhaansa mukaan ymmärtänyt ja tukenut minua ja hyväksynyt sellaisena kuin olen ja ilman häntä en varmaan olisi täällä. Paranemiseen on mennyt 3 eri jaksoa osastolla, kaikki yli 2kk, tuhansia tunteja terapiaa sekä masennuslääkkeitä.
Nyt olen pystyssä ja omilla jaloillani ja oppinut rakastamaan ja hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. vaikka painankin yli 50kg, tiedän etten ole lihava vaan juuri ihannepainossani. nyt ymmärrän ettei äärimmäinen laihuus todellakaan ole kaunista ja viehättävää vaan hyvin rumaa. naisella pitää olla muodot :) en enää ole tyhmä ja pinnallinen 17 vuotias vaan itseensä tyytyväinen parikymppinen aikuinen ja onnensa kukkuloilla: poikaystäväni kosi viime perjantaina :D tämä sairaus on opettanut minulle ja kihlatulleni sen, että yhdessä pääsemme kaikesta yli ja tuemme toisiamme aina.
Toivon teille kaikille anoreksian kanssa kamppaileville onnea taisteluun ja oikein ihanaa kesää kaikille!!

Vastaukset 3
Vanhimmat
voi kun ihanaa onnea paljon...
ihan itkeä :)
Ihanaa, onnea sulle tosi paljon!
Voi vamma näitä syömisiä, itkettää koko ajan ja tän kun luin, niin ei toivoakaan lopusta, niiskis :D
Kiitos, että jaksoit kirjoittaa positivisen viestisi, vaikka tuskin sinua enää tämän palstan jutut kiinnostaa. Minä mietin tänään miten voi äitinä olla onnellinen, kun nuori lähtee iloisena uuteen harrastuksen ja on saanut vaikka kuinka monta uutta ystävää. Miten paljon voi saada, kun uskaltaa hylätä sen kamalan narsistisen anoreksian, joka haluaa vain pahaa ja eristää sinut kaikesta ihanasta, mitä sinulle on tarjolla, kun uskallat vain luovuttaa..