Hölmö kysymys, mutta

välttämättä edes kysytä syytä. Jos kysyy, sano että puhut sitten lääkärille.
Vaikka sanoisitkin mielenterveydelliset asiat syyksi, ei siellä leimata hulluksi.
Rohkeutta !

Olen nuori, 23 vuotias kahden lapsen äiti. Takana on viisivuotinen suhde lasten isän kanssa.
Suhde oli, näin jälkeenpäin mietittynä alusta alkaen väkinäistä. Alkuhuuman ja ihastuksen jälkeen kaikki oli siinä. Ei juurikaan spontaaneja tunteita vain väkinäistä tunteilua. Mies oli taitava, kietoi minut huomaamattaan pikkurillinsä ympärille. Hän oli minulle se kaikki, vaikka itse juoksi pettämässä minua minkä kerkesi. Sitten sinisin silmin valehdeltiin ja minua syyllistettiin vainoharhaiseksi. Taitavasti käänsi minut kaikkea vastaan, enkä itse nähnyt kuinka "tossun alla" elin. Hän oli aina se, joka sanoi viimeisen sanan oli sitten oikeassa tai väärässä. Hänhän ei koskaan ollut väärässä, herra täydellinen. Hänessä ei koskaan ollut vikaa, herra täydellinen. Kaiken pahan alku ja juuri olin minä. Koko suhteen olin kuulema perustanut valheille ja suhteemme oli yhtä suurta valehtelua! TOTTA! Muttei minun osaltani. Hän valehteli itsensä niin sekaisin kaikkien niiden vuosien aikana, ettei enää itsekkään tiennyt mitä uskoa tai oli sanonut. Valheita toisensa jälkeen. Hän oli kaiken suhteen mustasukkainen. "Kielsi" minulta miespuoliset ystävät yms. Itse hän sai tehdä mitä tahtoi. Hän ei koskaan tehnyt mitään väärää, herra täydellinen...
4 vuoden seurustelun ja kahden lapsen jälkeen, hän kertoi omaavansa narsistisen persoonallisuushäiriön. Ei ollut aikaisemmin koskaan mitään asiasta puhunut. Oli vain ollut juuri sitä itseään, enkä moista osannut ajatellakkaan.

Olimme nuoria, kun tapasimme. Kihlat ostimme 4kk seurustelun jälkeen ja ensimmäinen lapsi oli tulossa, kun seurustelua oli 6kk takana. Toinen lapsi tuli muutaman vuoden päästä esikoisesta.
Muutamaan otteeseen suhde oli tauolla, mutta aina kerta toisensä jälkeen vain tahdoin hänet takasin, joka tietenkin pönkitti exäni itsetuntoa. Juuri sitä mistä eniten nautti.

Suhde kuitenkin päättyi vuosi sitten keväällä, kun heräsin siltä kaikelta humulta jota sain kestää. En tiedä kuinka se tapahtui, mutta onneksi tapahtui.
Päätin, että se on tässä ja nyt; HEI HEI! Enään minua ei poljeta mihinkään eikä minkään väliin. Tahdoin sen, mitä ansaitsin, OMAN ELÄMÄN enkä elämää exäni ehdoilla.

Erohan tuotti jos jonkinmoista sählinkiä, lähinnä lasten kohdalla. Kaikin keinoin minua taas yritettiin talloa pakaisimpaan maanrakoon, joka maan päältä löytyy. Siinä onnistuen. Koskaan hän ei ajatellut, että kyse on lapsista, eikä minusta. Koko kevään sekä kesän sain kestää exäni piikittelyä asioiden suhteen. Tänä päivänä sujuu jo paremmin, joskin pieniä takapakkeja on ollut...

Kaiken tämän ansiosta laihduin 8kg, ruoka, uni, kotityöt, mikään ei maistunut tai onnistunut. 2kk istuin ja olin vain kotona. Ainut mitä viitsin ja jaksoin hoitaa oli lapset. Itsemurhat kävi monesti mielessä, mutta lasten takia jaksoin yrittää eteenpäin.
Sain keskustella yhden hyvän ystävän kanssa, joka helpotti asiaa. Hän veikin minut kerran viikonloppuna ulos, jolloin huomasin, ettei elämäni eroon yms muuhun loppunutkaan. Olo koheni.
En kerinnyt lääkäriin puhumaan saati, että olisin lääkkeitä siihen olotilaan hakenut... Harmi sinänsä, koska nyt masennus taas nostaa päätään.

"Löysin" pian eron jälkeen miehen, ihanan miehen! Hän on aivan ääripää exääni verrattuna, vaikkei verrata saisi. Saan kuulla kehuja, vaikkapa vain siitä että hiukseni tuoksuvat hyvälle taikka että olempa söpönä tänään. Koskaan ole saanut vatsaavaa kokea ja siksi tietenkin häkellyn. En osaa vastaanottaa tuollaista kohtelua, koen olevani parempikin prinsessa. Minua sanotaan kullaksi ja halitaan. Annetaan suukkoja, muussakin kuin vain seksin ruinaamismielessä. Minua arvostetaan sinä mitä olen ja saankin olla juuri sitä. Mikään ei ole väkinäistä. Kaikki tulee niin pontaanisti.

Minulla kuitenkin on se pakonomainen tarve, ajattelen että minua taas petetään ja että suhteessa tapahtuu jotain pahaa. En osaa nauttia siitä päivästä ja siitä hetkestä.
Mies on aivan mahtava ja olemme toisillemme todella tärkeitä. Tämän vuoden aikana olen saanut olla oikeasti onnellinen.


Aloitin uuden suhteen puhtaalta pöydältä, yhtään miettimättä menneisyyttäni. Luotin uuteen kumppaniin 100%, koska siihen hänellä oli oikeus. Eihän hän mitään pahaa ollut tehnyt.
Suhde alkoikin hyvin, kunnes uusi kumppanini petti minua noin puolen vuoden seurustelun jälkeen! Koska olin niin turtunut ja tottunut siihen, se ei satuttanut lainkaan. Vain se, että mies tahtoi jättää minut, koska ansaitsisin jotain paljon parempaa. Hän siis itse kertoi töppäilystään.
Annoin anteeksi ja halusin unohtaa. Unohdinkin. Mutta nyt keväällä se ja kaikki muukin on taas alkanut vaivaamaan...

Luulen, että koska en aikoinani apua masennukseen hakenut ammattiauttajalta, se uusii nyt.
Tällä hetkellä se ei ole vielä yhtä vakavassa jamassa, mutta jos apua en saa, se menee siihen.

Lääkäriä sun muita keksusteluaikoja odotellen...

Luin tarinasi ja tunsin paljon tuttua siitä. Ole onnellinen nykyisestä suhteestasi ja osaa nauttia siitä,olet varmaan sen ansainnut. Me olemme jo vanhempi pari ja mieheni mustasukkaisuus oli tosi hallitsevaa nuorempana,tosin vieläkin jos saisi siihen aihetta.Kaikki menee hyvin kun hän saa määrätä tahdin ja tavan miten eletään. Hän on työnarkomaani ja yhteistä vapaata ei löydy hänen kalenteristaan.Nykyisin tuntuu että olen jatkuvasti kiukkuinen ja kun otan asian puheeksi siitä tulee riita ja hän häipyy omille teilleen. Tunteita minulla on edelleen häntä kohtaan,mutta koen että hänen tunteet on sitä että minun pitää tyytyä siihen minkä hän määrää.ja olla tyytyväinen että hän saa tehdä mitä kokee tärkeäksi. Uskoisin että monta riitaa vältettäisiin jos hän osoittaisi pieniäkin hellyyden osoituksia minulle,tulisi vaikka halaamaan,mutta se jatkuva puolustelu ja omien asioiden tärkeys saa minut räjähtämään ja ollaan taas alkupisteessä.