Itku pääs ihan yllättäen ku lueskelin näitä juttuja ja katsoin videon mihin on linkki tuolla vähän aiemmassa jutussa. Oon kattonu sen videon monta kertaa aikasemminkin, silloinkin itkin, mut eri syystä. Sillon itkin ku en ollu yhtä laiha ku ne naiset siinä pätkässä..
Nyt itken siitä onnesta, että oon parantunu, mut enemmän surettaa kaikki muut jotka kärsii syömishäiriöstä. Kauheet muistot tulvahti mieleen..
Älkää hyvät ihmiset tehkö itellenne pahaa näännyttämällä itteenne tai oksentelemalla. Te tiedätte kyllä miten paha teiän on olla. Se on vaan niin vitun vaikeeta myöntää.Tiiän sen.
Ei minuukaan auttanu mitkään saarnat tai kehotukset. Paraneminen lähti ihan miusta itestä. Kyllästyin siihen miten helvetin paha oli olla koko ajan. ja se on niin sairasta miten tällaseen sairauteen kasvaa kiinni, ja ei oo helppoo päästää siitä irti. Mutta yrittäkää! Yrittäkää ymmärtää että ootte kauniita, ihania ihmisiä, eikä teidän keho ansaitse tulla rääkätyksi.
Äh, on niin vaikee yrittää laittaa sanoiks mitä just nyt tunnen. Turhauttavaa, kun tahtois vaan auttaa muitakin parantumaan, mutta...
se teijän on tehtävä ihan ite. Ensimmäinen askel on siitä puhuminen. Vaikka se nolottas ja pelottas niin puhukaa jollekkin. Loppupeleistä se kannattaa.
Nyt itken siitä onnesta, että oon parantunu, mut enemmän surettaa kaikki muut jotka kärsii syömishäiriöstä. Kauheet muistot tulvahti mieleen..
Älkää hyvät ihmiset tehkö itellenne pahaa näännyttämällä itteenne tai oksentelemalla. Te tiedätte kyllä miten paha teiän on olla. Se on vaan niin vitun vaikeeta myöntää.Tiiän sen.
Ei minuukaan auttanu mitkään saarnat tai kehotukset. Paraneminen lähti ihan miusta itestä. Kyllästyin siihen miten helvetin paha oli olla koko ajan. ja se on niin sairasta miten tällaseen sairauteen kasvaa kiinni, ja ei oo helppoo päästää siitä irti. Mutta yrittäkää! Yrittäkää ymmärtää että ootte kauniita, ihania ihmisiä, eikä teidän keho ansaitse tulla rääkätyksi.
Äh, on niin vaikee yrittää laittaa sanoiks mitä just nyt tunnen. Turhauttavaa, kun tahtois vaan auttaa muitakin parantumaan, mutta...
se teijän on tehtävä ihan ite. Ensimmäinen askel on siitä puhuminen. Vaikka se nolottas ja pelottas niin puhukaa jollekkin. Loppupeleistä se kannattaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
On fiksua ja ymmärrettävää, mutta täytyy ottaa huomioon, että bulimiaan voi sairastua monestakin eri syystä joten kaikkien paraneminen ei mene saman kaavan mukaan, joillakin on helpompaa ja joillakin vaikeampaa. Jokatapauksessa sanasi ovat järkeviä ja juuri puhuminen sekä tilanteen tunnistaminen ja tunnustaminen on ensimmäinen askel. Hienoa, että olet parantunut! Vaikkakin syömishäiriö seuraa läpi elämän kaikilla sen sairastaneilla ei ole sääntö, että se uusiutuisi.
Kerrotko tarkemmin omista askeleistasi, kamppailuistasi, fyysisestä sekä psyykkisestä työstäsi kohti terveempää ja onnellisempaa elämää? Ehkäpä joku sairauden kanssa kamppaileva saa apua, tukea ja parempia päiviä.
Miulla on aina ollu jotain vaikeuksia ruuan suhteen, oon ahminu ja potenu syyllisyyttä sen jälkeen ja yrittäny laihduttaa ja paino on heitelly ku jojo. Sit jossain vaiheessa nelisen vuotta sitten alotin oksentelemaan. Alussa vaan muutaman kerran viikkon ehkä mut loppuvaihees se oli päivittäistä.
Miun syöminen heittelehti niin että jonkun aikaa ahmin ja oksensin kunnes maha ei kestäny enää ja sitten tuli syömättömyys jakso jota kesti aina muutamia kuukausia ja sitten taas ku ruoka alko maistuu nii oksentelin kaiken pihalle.
Sillon tuntu olo vielä ihan terveeltä, olin ilonen ja energinen, kaikki tuntu olevan muuten hyvin, paitsi halusin olla koko ajan vaan laihempi.
Parantuminen lähti liikkeelle kun aloin seurustella ihanan miehen kaa, jolle sitten kerroin syömishäiriöstäni. Se oli aivan kauhuissaan. Sen naamasta näki miten huolissaan se oli miusta ja pikkuhiljaa aloin itekki huolestuu ja ajattelin että ei tässä oikeesti oo mitään järkee!
Koko ajan oli vaan paha olo, maha kipee, ei ollu oikein voimia tehdä mitään. Hiukset alko harventuu,sydän pamppaili ian omia tahtejaan... olo oli kaikin puolin helvetillinen!
Se oli viimene niitti kun pyörryin 2 kertaa perättäisinä päivinä. Ensin koulussa, ihan vaan kesken kertomani jutun päässä pimeni ja kopsahdin siitä sitten nurin. Toisen kerran olin myöhään illalla metsässä lenkkipolulla ku tuntu et voimat vaan loppuu ja lysähdin sinne polulle. Se säikäytti niin vitusti! Mitä tahansa olis voinu sattuu..onneks oli kännykkä mukana niin sain soitettua miehelleni että tuli hakemaan ku siitä virkosin.
Siihen loppu oksentelu! Paskaa oloa jatku vielä pitkän aikaa mut selvisin kumminkin! Ihmiset rupes pikkuhiljaa huomaamaan että miussa on jotain muuttunu. Ne kehu miten iloselta ja onnelliselta vaikutan, ja näytänki paremmalta ku koskaan! Mieskin suhtautuu ihan eritavalla minuun se nauttii miun "muodoista" ja siitä että näkee miut terveenä. Enkä oo koskaan tuntenu olooni paremmaks!!
loppupeleistä paino nous pikkusta vajaa 10 kiloo. Lihavaa miusta ei saa tekemälläkään,vähän alipainonen oon vieläki, mut oon niin pikkunen että en tästä varmaan lihois enää millään!Tuntuu oikeestaan että ne kaikki kilot olis menny tisseihin :DDD
Vaikka se paraneminen on ihan itestä kiinni,ni en olis siihen kyllä pystyny ilman mieheni apua. Jos tahotte paremman elämän ni kertokaa jollekkin,hakekaa apua.
Toivon kaikille voimia jaksaa!pitäkää huolta itestänne!!