Mitä mieltä olet: onko urheilullisuus kuinka tärkeä ominaisuus toisessa? Kun aina kun lukee jotain ilmoituksia, niin niissä lukee, että "toivottavasti olet urheilullinen" jne.
Jos olet urheilija, niin haittaako toisen epäurheilullisuus ja päin vastoin?
Jos olet urheilija, niin haittaako toisen epäurheilullisuus ja päin vastoin?
Vastaukset 20
Vanhimmat
ei mun mielestä urheilullisuus oo tärkeet. Ite en ainakaan välitä jos mun pari ois urheilullinen tai ei ois. kunhan on hyvä ihminen ja muuten välittää. Ite en oikeen välitä urheilusta mut ei haita jos toinen välittää. ja ne jotka sanoo urheilun olevan plussaa tai jotain ni ei niitäkään varmaan haita jos et oo esim himourheilija jne. =D
Itselleni urheilullisuus tai oikeastaan halu liikkua on aika tärkeää, koska siitä saa helposti yhteisiä harrastuksia. Se on aika rasittavaa, jos toinen tykkää liikunnasta eri muodoissa, mutta toista ei saa kirveelläkään edes kävelylle saati sitten muuta liikuntaa harrastamaan. Ja ainakin itselleni urheilullisuus viestii terveistä elämäntavoista, joka on aina plussaa.
Ite urheilen tosi paljo ja oon sitä mieltä, että ois tärkeää jos kumppaniki ois urheilullinen, tai ainaki kiinnostunu urheilusta. Tätä perustelen sillä, että jos aatellaan, että minun elämäsä ois vaikkapa noin puolet urheilua, ja kumppani ei ois vähääkään kiinnostunu urheilemisesta, nii mulle se ois niinkö ei välittäis minun puolesta elämästä mitään...
Sen takia ois kiva, että kumppani vois vaikka kattoa minun pelejä ja olla kiinnostunu siitä, miten menee... Kuitenki minun täytyis saada puhua peleistä ja niitten kulusta jollekki ja omale kumppanile ois kiva kertoa... melkeimpä suhteen elinehto siis, että toinen tajuais...
Kaikila ei oo näin mulla joo... siinä vähän valaistusta minun kohalta...
itse olen kuntourheilija, joten mielellään ystäväkin saisi olla jollain lailla liikunnallinen. mutta ei tarvi olla yhtä fanaattinen kuin minä.=) kunhan ei ihan sohvaperunakaan...
Ei ole tärkeää. Ei ole väliä, onko joku urheilullinen vai ei.
Itse olen kaikkea muuta kuin urheilullinen ja liikunnallinen, mutta ei haittaa, jos toinen urheilullinen, kunhan ei suutu siitä, jos en halua osallistua hänen harrastukseensa.
Esim. minä, jonka harrastus on klassinen musiikki ja soittimien soittaminen yms. en vaadi toiselta absoluuttista sävelkorvaa, klassisen musiikin tietämystä tai muuta aiheeseen liittyvää.
hyvin pitkälle, että tuo sana "urheilullinen" on lähinnä vastakohta tuolle sohvaperunalle, mutta on kohteliaampaa esittää asia noin päin!
Eli ei ole fiksun kuuloista laittaa ilmoon suoraan, että "ethän löhöä aamusta iltaan sohvalla". Mieluimmin laittaa tuon urheilullisuuden ja tarkoittaa samalla, että toivoo vastapuolenkin huolehtivan itsestään myös ulkoisesti/sisäisesti ilman mitään maanista urheilullisuutta. Näin minä asian tulkitsen.
Onhan se kuitenkin selvä, että jos itsekin huolehtii kunnostaan ja terveydestään, niin toivoo sitä myös toiseltakin. Kunnon ylläpitäminen takaa automaattisesti sen, että ei ole ihan rapakunnossa ja kukapa meistä sellaisesta kumppanista haaveilee? Eli ihan asianmukainen toive se urheilullisuus varmaan monille on, vaikka kuulostaa "vakavammalta" kuin onkaan.
Jokainen kuitenkin itse harrastuksensa valitsee ja tekee sitä, mikä hyvältä tuntuu ja ei se voi este tai tae suhteelle olla. Molempien harrastukset ovat kuitenkin yhtä tärkeitä. Itselleni on pääasia, että kumppanillani on jotain aktiivista toimintaa, koska mikä tahansa mielekäs touhuaminen auttaa pitämään niin mielen kuin fysiikankin kondiksessa.
Urheilullisuus sinänsä että mikäli minä nautin vaikkapa kokopäivän mittaisesta kävelyretkestä, niin mikäli toinen mieluumin jää kotiin makaamaan, ei se minusta olisi mukavaa. Sitäpaitsi jos yhteistä aikaa on muutenkin vähän niin olisi mukavaa viettää se yhdessä.
Joku sanoikin että liikunnan harrastaminen ja liikkuminen yleensä on merkki terveistä elämäntavoista. Kyllä, juuri näin minunkin mielestäni. Ja sitäpaitsi liikunta on mukavaa!
Tässä mielessä samankaltaista ainakin minä vaadin. Muutenkin samanlaiset intressit ovat plussaa. Koska suhde jossain elämän vaiheessa tulee perustumaan kokonaisvaltaiselle yhteiselolle (tämä on siis minun mielipiteeni) sitten kun kummankin kiikkustuolit nítisevät vierekkän. Sitäpaitsi yhdessä vietetyssä ajassa oppii kokoajan toisesta lisää, vaikka vain pieniä asioita.
Mutta jokaiselle ihmiselle on omat tärkeät asiansa. Toisille ei ole tärkeää että liikutaan yhdessä jne, mutta toisille on. Meitä on moneksi.
En minä ainakaan osaisi laittaa ilmoitukseen toivomuksia urheilullisuuden suhteen, kun en itsekään ole mikään himourheilija. En ole kiinnostunut urheilusta muutenkaan, en katso ikinä urheilua tv:stä enkä lue urheilu-uutisia. Liikun kuitenkin itse paljon, ja ei minusta ole kiva, jos kaveri haluaa kulkea kaikki lyhyemmätkin matkat aina joko omalla autolla tai bussilla. Varsinkin jos on ylipainoinen, pitäisi liikkua, mutta juuri ne ylipainoiset eivät sitten jaksa tai kehtaa eri syistä johtuen. Ei niitä selityksiäkään ole kiva kuunnella, miksi ei jaksa liikkua. Ärsyttävää sellainen. Itse kävelen lyhyet ja pitemmätkin matkat, sillä siitä tulee parempi olo, kuin jos sen saman matkan kulkisi bussilla. Liikunta ei väsytä eikä rasita, mutta velttoilu tekee entistä jaksamattomammaksi. Lepäilemällä ei saa voimia eikä kestävyyttä. Mielialakin paranee, kun liikkuu jalkaisin. Ihminen on luotu kävelemään. Ilmansaasteetkin vähenisivät, jos ihmiset kävelisivät enemmän. Kävely lisää terveyttä ja edistää näin ollen myös kansantaloutta. Moni ei vaan jaksa lähteä kanssani lenkille. Syytä en tiedä.
..mitä tekisitte, jos rakastuisitte varsinaiseen sohvaperunaan..:D
Meinaan vaan, kun täälläkin monella on oman kullan kaipuu, eikä sitä meinaa millään löytyä, niin mitenkäs kovat ne valintakriteerit sitten on..
Eihän kaikista ihmisistä suoraan näe, ovatko he liikunnallisia vai eivät. Myös liikunnalliset harrastukset voivat olla täysin erilaiset kuin itsellä, niin mitäs sitten?
Oi voi, kyllä on monta kysymystä ihmisen lapsella, ennen kuin uskaltaa tunteensa päästää valloilleen..;)
Itse olen sen verran salliva ihminen, että toinen saa olla, mitä on. Tottakai, ihanne taas kerran, olisi mahdollisimman yhteensopiva kanssani. Ulkoilisi, kävisi salilla, retkeilisi, pelaisi kanssani erilaisia pelejä ja toisi vielä muassaan uuden harrastuksenkin.
Mutta aina ei käy niin, joten minulle kelpaa ihminen sellaisena kuin on ja hänen on hyväksyttävä minut sellaisena kuin minä olen. Ja ajatelkaa, että olen joutunut tästä viimeisestäkin tinkimään..
Ei ole onnen lahjat tasaseen jaettu:)
Tottakai on hyvä miettiä millaisia asioita toivoisi kullaltaan,mutta ei ne mitään kiveen kirjoitettuja pakkovaatimuksia ole.Itse tykkään liikkumisesta ja jonkin verran toivoisin toisella olevan samoja intressejä.Mutta jos rakastuisin sohvaperunaan,uskoisin että hänkin rakastuessaan minuun innostuisi aluksi vaikka romanttisille iltalenkeille syksyn kirpeään maastoon,joskus yllättäisin hänet viemällä hohtokeilaamaan,vosimme tehdä lauantain uintireissun niin että hän uisi vähemmän ja saunoisi enemmän ja minä päinvastoin...Rakkaudella on kummallinen voima saada ihmiset muuttumaan ja innostumaan mitä ihmeellisimmistä asioista.
vetää ainakin minua samalle sohvalle, jos perunalla pysyy kirja kädessä. Ja on haluja jutellakin. Tai olla yhdessä hiljaa. Sohvalla tai laiskasti polkuja harhaillen, sellainen.
En tiedä, ehkä se toisen laiskuus ei niin haittaisi jos hän vain antaisi minun harrastaa omaa lajiani niin paljon kuin haluan. mutta olisi se kiva jos joskus voisi jotain yhdessäkin harrastaa, vaikka käydä kävelyllä tai pelata sulkista, tms. ehkä se pidemmän päälle alkaisi ärsyttää, jos toista ei saisi sieltä sohvan pohjalta millään ylös. lisäksi jos tähän fyysiseen laiskuuteen vielä liittyisi huonot elämäntavat muutenkin(grilliruokaa joka päivä, tupakointia, runsasta alkoholin käyttöä) niin enpä usko että suhde olisi kovin pitkäikäinen.
..sohvaperunan olemukseen ei vissiin välttämättä kuulu grilliruoka, tupakka ja viinakset..:)
Mutta samaa mieltä olen, vähitellen joku asia saattaa alkaa ärsyttämään, vaikka sen alussa sulattaakin ja päättää olla kiinnittämättä tähän piirteeseen mitään huomiota.
Noh, kait se on sellainen itsensä/kehittämis/projektikin paikallaan...
Meinaan että oppii sietämään erilaisuutta.
...että se sohvaperunakin alkaa miettimään..
Meinaan, että onhan se molemmille osapuolille tärkeätä olla yhdessä, luulisin. :)
Eli sohvaperuna olisi valmis "muuttumaan" ja lähteä harrastamaan sitä kaikista kiinnostavinta harrastusta, joka voisi sitten olla se yhteinen harrastus..
Taas selitän niin vaikeasti...
Jos tämä aktiivisempi osapuoli on valmis kestämään tätä sohvaperunaa ja mukautumaan siihen, niin miksi ei sohvaperuna voisi olla valmis mukautumaan tähän aktiiviseen?
If there is love in the air...
Ainakin mulle. Mikään super urheiluhullu ei nyt tarvi olla, mut jotain mielenkiintoo sais olla urheiluun. Jos toinen ei pidä urheilust lainkaan voi pidemmän päälle hankalaa olla mun kans.. Urheilija kun olen ja puheen aiheetkin usein urheilussa..
Olen ikuisesti koululiikunnan traumoista kärsivä, enkä mm. siitä syystä enää ikinä halua osallistua mihinkään lajiin, missä täytyy toimia ryhmässä eli ottaa vastaan muiden tirkumista, naureskelua, kuiskailua ja tuijottamista. Tai pelata joukkuepeliä, jossa kukaan ei koskaan huomaa minua ja aivan turhauttavaa kulkeä kentällä 2 tuntia, eikä kukaan ole huomaavinaankaan eikä heitä palloa minulle.
Mutta sellaisia lajeja kuin sulkpallo ja kävely ym. mitä voi harrastaa yksin tai kaksin ja niin, ettei joku tuijota, harrastaisin mieleläni. Ja jos toinen lupaa, ettei naura minulle tai arvostele tai moiti sitä, kun en osaa mitään ja teen kaiken väärin ja keilaankin väärässä asennossa, vaikka kuitenkin hän ajattelee, että ei tuo osaa mitään ja on aivan tyhmä.
..on sellainen mistä itse pitää.
Ja jos me aina kiinnitämme huomiomme muihin, niin tuskin voimme tehdä mitään. Neljän seinän turvallisuudesta ei kannata ulos lähteä..;D
Ei muuta kuin kentälle....
olen siinä suhteessa epätavallinen lesbo, että en pidä joukkuelajeista. mutta onneksi niitä yksin tai kaksin harrastettavia lajejakin löytyy pilvin pimein!
Joo'o.. huonoja kokemuksia on siit kans. Yläasteella mua kiusattiin niil tunneilla. Tyyliin: oletko jo käynyt sukupuolenvaihdos leikkauksessa, tönittiin jne..
Nyt jälkeenpäin asiat vaan lähinnä naurattaa.. Ei se silti mun iloa liikkua ole vienyt. Päin vastoin. Joukkue ja yksilölajit on kivoja. Jossain oikein seuroissa ei kyl yleensä ketään morkata, tai tirskuta.
koulussa olivat mulle täysin must, tykkäsin hullun lailla. Halusin olla nopea ja nokkela ja olin kanssa. Yksilösuorituksista en välittänyt, innostuin ryhmässä. Veljieni lailla tiesin kaikki yleisurheilu-, hiihto- ym. tulokset, vuosikausien ajan. Kunnes tajusin, ettei kaikkeen ehdi eikä tarvitse hallita. Nykyään inhoan jo pelkästään urheiluselostajien kailotusta lähes allegisesti, asema vaihtuu välittömästi.
Jumpassakin piti pärjätä, vaikka se oli tylsää: lyhyyteni takia olin toinen jumppamaikan mallinukeista, joita taivuttelemalla näytettiin muille asennot. Varjelkoon, jos tuli pienikin virhe, maikka oli todella ärhäkkä.
Niin sitä muututaan. Ainakin jotkut.