Moi,
Olemme jokin aika sitten muuttaneet miesystäväni kanssa yhteen. Molemmilla meillä yksi lapsi, jotka kumpikin asuvat kanssamme. Ennen yhteen muuttamista puhuimme siitä, että perheessämme ei erotella "sinun ja minun lapsia" vaan on pelkästään meidän lapsia, vaikka biologisesti eivät yhteisiä olekaan. Arjessa ei tuo "meidän lapset" käsite kuitenkaan ole ottanut tulta alleen ja johtuu varmasti aika pitkälti siitä, että mieheni myönsi, ettei hänellä ole samankaltaisia tunteina minun poikaani kohtaan kuin omaansa, eikä hän kuulemma tiedä, pystyykö koskaan rakastamaan poikaani. Käytännössä nämä asiat näkyvät siten, ettei mieheni ota lastani syliin, ei halaa, eikä lohduta, toisin kuin omaa poikaansa. Hän myös on lasten riitatilanteissa aina omansa puolella ja kaikki kivat jutut(esim. videopelin pelaaminen)hänen poikansa saa tehdä ensin. Myöskin sellaisissa arjen asioissa kuin pukemisessa, ruokailutilanteissa yms, mies keskittyy vain omaan lapseensa ja antaa huomionsa täysin tälle.
Olen itse mielestäni kohdellut lapsia tasapuolisesti, sillä rakastan kovasti myös mieheni poikaa. En tunne tarvetta eriarvoistaa lapsia sen takia, että toisen olen synnyttänyt ja toista en. Aika kovasti surettaakin nyt se, ettei mieheni pysty kohtelemaan poikia samanarvoisesti. Lapset ovat kuitenkin samanikäiset ja ansaitsevat kumpikin mielestäni välittämistä ja huomiota meiltä molemmilta aikuisilta.
Haluaisinkin kuulla nyt teiltä muilta, jotka kahden yh:n perheessä elätte, miten teillä lasten väliten tasa-arvo toteutuu ja eletäänkö teillä siten, että on selkeästi "sinun ja minun lapsia" vai onko perheessänne vain "meidän lapsia?
Olemme jokin aika sitten muuttaneet miesystäväni kanssa yhteen. Molemmilla meillä yksi lapsi, jotka kumpikin asuvat kanssamme. Ennen yhteen muuttamista puhuimme siitä, että perheessämme ei erotella "sinun ja minun lapsia" vaan on pelkästään meidän lapsia, vaikka biologisesti eivät yhteisiä olekaan. Arjessa ei tuo "meidän lapset" käsite kuitenkaan ole ottanut tulta alleen ja johtuu varmasti aika pitkälti siitä, että mieheni myönsi, ettei hänellä ole samankaltaisia tunteina minun poikaani kohtaan kuin omaansa, eikä hän kuulemma tiedä, pystyykö koskaan rakastamaan poikaani. Käytännössä nämä asiat näkyvät siten, ettei mieheni ota lastani syliin, ei halaa, eikä lohduta, toisin kuin omaa poikaansa. Hän myös on lasten riitatilanteissa aina omansa puolella ja kaikki kivat jutut(esim. videopelin pelaaminen)hänen poikansa saa tehdä ensin. Myöskin sellaisissa arjen asioissa kuin pukemisessa, ruokailutilanteissa yms, mies keskittyy vain omaan lapseensa ja antaa huomionsa täysin tälle.
Olen itse mielestäni kohdellut lapsia tasapuolisesti, sillä rakastan kovasti myös mieheni poikaa. En tunne tarvetta eriarvoistaa lapsia sen takia, että toisen olen synnyttänyt ja toista en. Aika kovasti surettaakin nyt se, ettei mieheni pysty kohtelemaan poikia samanarvoisesti. Lapset ovat kuitenkin samanikäiset ja ansaitsevat kumpikin mielestäni välittämistä ja huomiota meiltä molemmilta aikuisilta.
Haluaisinkin kuulla nyt teiltä muilta, jotka kahden yh:n perheessä elätte, miten teillä lasten väliten tasa-arvo toteutuu ja eletäänkö teillä siten, että on selkeästi "sinun ja minun lapsia" vai onko perheessänne vain "meidän lapsia?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Siis mikä on ongelma? Jos et ole tilanteeseen tyytyväinen, lähde kävelemään. Vai oletko ns elättisuhteessa, eli riippuvainen nykyisen miehen rahoista? Siinä tapauksessa et voi muuta kuin tyytyä tilanteeseen. Kevättä!
Sinun mielestäsi ilmeisesti ei ole ongelma, jos lapset ovat perheen aikuisille eriarvoisessa asemassa. Minulle se kuitenkin on ongelma, koska mielestäni lasten tulee olla samanarvoiset niin hyvässä kuin pahassakin.
Ja ihan taloudellisesti riippumaton olen, kuten on miehenikin, joten ihan pelkästään rakkaudesta on yhteen menty. Ja se rakkaus - niin mieheen kuin molempiin lapsiinkin, on syy siihen, etten noudata neuvoasi ja lähde kävelemään.
Ja kevättä myös sinulle..aurinkoista ja lämmintä sellaista.
ja kasvatat katkeran lapsen.
Eihän se mies Sinua rakasta, pimpsaa näköjään vain haluaa. Ja kun sinä olet sitä hyvä antamaan, niin miksipä ei?
Mistä sinä kenenkään rakastamiset tiedät? Et taida olla ihan viisas. Ymmärrän, jos olet teini-ikäinen, joka vain huvikseen roikkuu tällä palstalla ja provoilee omaksi huvikseen. Vaikea kuvitella kenenkään ns. aikuisen ihmisen heittävän tuollaista kommenttia.
Luulisi jokaisen täysipäisen tietävät, että sitä pimpsaa kyllä saa helpommallakin, eikä tarvitse sen takia muuttaa kenenkään kanssa asumaan.
Alkuperäiselle haluaisin sen verran sanoa, että kannattaa keskustella miehen kanssa tilanteesta. Jos hän on fiksu kaveri, niin varmasti ymmärtää näkökantasi ja alkaa käyttäytyä tasapuolisemmin lapsia kohtaan.
Älä kävele, sehän on oma valintasi. Älä myöskään sitten vikise, sillä olet valinnut miehen sellaisena kuin hän on.
ihmiset hyvinkin pienistä asioista..eikä ap.n kirjoitus oo todellakaan niitä turhimpia,
joten kyllä sitä mielipahaansa siis täällä saa purkaa.
Onhan se erilaista sopia alussa(ennen yhteisasumista)tietyt säännöt..mutta vaikea niitä on sitten arjessa noudattaa.Ap. kirjoittaa että ovat ns. uusiperhe,niin iaikansa se ottaa että kaikki ovat toistensa kanssa "sinut".
Meillä reilut pari vuotta tätä uusperheen arkea vietetty,ja vasta nyt alkaa tietyt asiat asettua paikoilleen.Kaikki vaatii sopeutumista.
Haluan oman mielipiteeni sanoa kakkosena olemisesta. Siinä todellakin tunsin olevani aina se huono ja toinen. Olen kärsinyt tästä asiasta aikuisenakin ja meidän lasten eriarvoinen kohtelu lapsena johti siihen ettemme siskon kanssa ole väleissä enää. Sitä rupeaa jossain vaiheessa vihaamaan sitä jota aina rakastetaan enemmän ja suositaan.
Mielestäni voisit keskustella miehen kanssa että jos hän ei pysty kohtelemaan lapsia tasa-arvoisesti lapsesi tulee kärsimään siitä varmast. Itse en laittaisi lapsiani koskaan eriarvoiseen asemaan, se on aivan kamalaa.
paitsi niissä tilanteissa,joissa minun mielestäni lapsen kuuluu keskustella asioista isänsä kanssa(joka hänen huoltajansa on),mutta esim.kokeeseen nimenlaitostakin mieheni teini sanoi että sama se kumpi siihen nimensä laittaa..minäkin olisin siis kelvannut hänelle,vaikken äiti hälle olekaan.
Mieheni ei ole samalla tavalla hyväksynyt/omaksunut lapsiani,vaan selkeästi erottelee heidät omistaan.
Alussa huomioi kylläkin,mutta nyt ei enää niinkään.
Kun hänen nuorimmainen lapsensa kotiimme tulee,hän saa kaiken huomion ja ikäänkuin minun lapseni ovat vain häiriöksi.
Harmittaahan se vietävästi,mutta eipä sitä voi väkisinkään ketään muuttaa.