Vuosi sitten olin aika huonossa jamassa. Minulla ei ollut diagnoosia, mutta oireet sopivat lievään masennukseen. Ahdistuin helposti, en jaksanut keskittyä mihinkään, mikään ei kiinnostanut, olin väsynyt, mutten saanut nukuttua, en jaksanut liikkua, itkin päivittäin, haukuin avomiestäni kaikesta mahdollisesta (kiitos hänelle suunnattomasta pitkämielisyydestä), olin vittumainen ja kärttyinen. Koulutehtävät jäivät rästiin, olin suunnattoman stressaantunut. Työharjoittelut menivät metsään, en oppinut tai omaksunut mitään, tein vain mitä käskettiin, toimin kuin robotti. Maailmassa ei ollut enää ulottuvuuksia tai värejä, kaikki oli vain tasaista ja harmaata.
Lähdin koulusta välivuodelle, unohdin kouluhommat, lepäsin joululoman ja menin tammikuussa osa-aikatöihin (en omalle alalle). Opo ei ymmärtänyt, hänen mielestään tein todella tyhmästi, kun en edes mennyt oman alan töihin. Vanhempani ajattelivat varmasti jotain samansuuntaista, mutteivät halunneet loukata minua sanomalla sitä ääneen. Vain avomieheni ja psykologi jolla olin käynyt olivat kanssani samaa mieltä siitä, että ratkaisuni oli siinä tilanteessa paras ja ehkä ainoa mahdollinen. Toisin sanoen vain ne ihmiset jotka tiesivät edes suurin piirtein mitä pääni sisällä liikkuu.
Jo parin kk päästä olo oli paljon parempi ja energisempi. Nykyään liikun paljon, nukun kuin tukki ja nautin jokaisesta päivästä. Eilen heräsin tajuamaan, etten ole itkenyt kuukausiin. Tajusin myös kuinka hyvältä tuntuu saada onnistumisen kokemuksia, jotka vuosi sitten puuttuivat minulta kokonaan, koska en osannut tai ollut kiinnostunut siitä mitä tein. Sain kyllä kehujakin, mutten uskonut niitä tai välittänyt niistä, ne eivät tuntuneet tärkeiltä.
Elämässäni on edelleen vaikeita asioita; vanhempien sairaudet, vuosia sitten menehtynyt ystävä ja epäselvä tulevaisuus ovat asioita jotka tulevat mieleen usein. Ne eivät kuitenkaan enää pysty nujertamaan minua.
Tiedän selvinneeni tästä kaikesta kovin helposti, mutta toivon kuitenkin että kirjoitus voisi tuoda toivoa edes jollekin. Minulle se ainakin toi, kun sain kerrata mitä kaikkea olen kokenut ja miten hyvin asiat nyt ovatkaan. Vuodatin tälle tekstille paljon kyyneleitä, mutta ne eivät olleet tuskan, vaan lähinnä helpotuksen ja kiitoksen kyyneleitä.
Voimia kaikille jotka kamppailevat ongelmiensa kanssa! Muistakaa että pimeinkin yö loppuu aikanaan.
Lähdin koulusta välivuodelle, unohdin kouluhommat, lepäsin joululoman ja menin tammikuussa osa-aikatöihin (en omalle alalle). Opo ei ymmärtänyt, hänen mielestään tein todella tyhmästi, kun en edes mennyt oman alan töihin. Vanhempani ajattelivat varmasti jotain samansuuntaista, mutteivät halunneet loukata minua sanomalla sitä ääneen. Vain avomieheni ja psykologi jolla olin käynyt olivat kanssani samaa mieltä siitä, että ratkaisuni oli siinä tilanteessa paras ja ehkä ainoa mahdollinen. Toisin sanoen vain ne ihmiset jotka tiesivät edes suurin piirtein mitä pääni sisällä liikkuu.
Jo parin kk päästä olo oli paljon parempi ja energisempi. Nykyään liikun paljon, nukun kuin tukki ja nautin jokaisesta päivästä. Eilen heräsin tajuamaan, etten ole itkenyt kuukausiin. Tajusin myös kuinka hyvältä tuntuu saada onnistumisen kokemuksia, jotka vuosi sitten puuttuivat minulta kokonaan, koska en osannut tai ollut kiinnostunut siitä mitä tein. Sain kyllä kehujakin, mutten uskonut niitä tai välittänyt niistä, ne eivät tuntuneet tärkeiltä.
Elämässäni on edelleen vaikeita asioita; vanhempien sairaudet, vuosia sitten menehtynyt ystävä ja epäselvä tulevaisuus ovat asioita jotka tulevat mieleen usein. Ne eivät kuitenkaan enää pysty nujertamaan minua.
Tiedän selvinneeni tästä kaikesta kovin helposti, mutta toivon kuitenkin että kirjoitus voisi tuoda toivoa edes jollekin. Minulle se ainakin toi, kun sain kerrata mitä kaikkea olen kokenut ja miten hyvin asiat nyt ovatkaan. Vuodatin tälle tekstille paljon kyyneleitä, mutta ne eivät olleet tuskan, vaan lähinnä helpotuksen ja kiitoksen kyyneleitä.
Voimia kaikille jotka kamppailevat ongelmiensa kanssa! Muistakaa että pimeinkin yö loppuu aikanaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onneksi olkoon!
Esimerkkisi osoittaa, ettei toivottomia tapauksia olekaan.
Toipumisesi avaimiin taisi kuulua työnteko ja siihen liittyvä ennakkoluulottomuus.
Mutta Suomessa (ei suinkaan kaikissa muissa maissa) julkinen terveydenhoito tekee kaikkensa, että potilas EI tekisi töitä, jos diagnoosina on syntisairaus eli psykoosi tai mania.
Suomessa on väkimäärään nähden enemmän työelämästä pois latistettuja kansalaisia kuin missään muussa maassa.
Kyllä kotiin jääminen olisi varmasti lamauttanut minut aika nopeasti. Olen myös onnekas kun sain töitä, asunhan kuitenkin maakunnassa ja kunnassa jossa työttömyysprosentit ovat luvattoman korkeita, varsinkin tällä alalla. Asiaa auttoi varmaan sekin etten ollut liian nirso, työ on ns. paskaduunia ja ihmisillä on firmasta paljon ennakkoluuloja. Toki minullakin oli, mutta kun pääsin töihin kunnolla kiinni, olen viihtynyt valtavan hyvin. Firmassa on tapana, että varsinkin pomot antavat positiivista palautetta aina kun siihen on vähänkään aihetta. On ihanaa saada tuntea itsensä hyväksi.
itseni hyväksi ilman töitäkin,mieluiten vietän päiväni kotona.
Onnittelut, se on harvinainen kyky. Tosin yhä yleistyvä kun ihmiset ovat huomanneet voivansa olla arvokkaita omana itsenään eivätkä vain työntekijöinä.
Mistä sinä saat onnistumisen tunteita?
uskallan jo uskoa niin, ja minuakin fyysinen työ auttoi. Olin kaksi vuotta sitten suljetulla psykoottisen häiriön takia. Sen jälkeen mikään ei oikein tuntunut miltään osaksi varmasti lääkkeidenkin takia. Vähensin lääkitystä ja aloin käydä iltatöissä siivoamassa. Sain lisää energiaa ja jätin lääkkeet pois. Viime keväänä hain kouluun ja nyt valmistun ammattiin. Uskallan jo huokaista helpotuksesta monen asian suhteen. Kolme lastani ovat parasta mitä minulla on koskaan ollut, mutta nyt on uusi mielenkiintoinen ammatti lisäksi. Haaveita on edelleen ja aion tehdä töitä niiden eteen.