Läheisten suhtautuminen

olen ollut sairaslomalla viime lokakuusta saakka masennuksen takia.kukaan ei sano mitään,niistä sukulaisista jotka masennuksestani tietää,mutta tiedän heidän ajattelevan että menisit sinäkin jo töihin ja lopeta tuo hölmöily.

Eräs kaverini aina muistaa sanoa kuinka hän tulisi hulluksi jos olisi näin kauan sairaslomalla,kummastelee aina eikö mulla käy aika pitkäksi ja ihmettelee miksen olisi jo kunnossa.

äitini ei ota kantaa mutta tiedän hänen ilmeestään jo mitä hän ajattelee.

Välinpitämättömästi suurinosa suhtautuu.Sisareni sanoi joskus että älä vetoa siihen masennukseen kun sulla ei sellasta kuitenkaan ole.

Sitä sitten kantaa syyllisyyttä ja luulee että kaikki ajattelevat noin rumasti minusta ja masennuksestani.yrittää pakottaa itsensä kuntoon.

Itse olen maanis-depressiivinen. Olen onnellisessa avioliitossa. Emme ole koskaan olleet riitelevä pariskunta. Seurusteluaikana yritin itsemurhaa, ja se oli miehelleni todella raskasta. Kun psykoosilääkitys saatiin kuntoon, olen ollut tiukasti elämässä kiinni.

Olen omien ja miehen sukulaisten kanssa läheisissä väleissä. Kaikki ymmärtävät, jos tarvitsen lepoa eivätkä luule laiskaksi. Arjessa olen saanut apua äidiltäni, ja myös anopilta, joka on esim. tullut kokkaamaan silloin, kun itse en jaksanut. Mielestäni oma suhtautuminen sairauteen on tärkeää. Opiskelen lääketiedettä sivuavaa alaa, ja olen verrannut omaa sairauttani muihin kroonisiin vaivoihin, samalla tavalla diabetes ja epilepsiakin vaativat päivittäistä lääkitystä.

Ystävät voi valita, sukulaisia ei. Yritä edes löytää joku, joka tukee ja ymmärtää sinua.

Todella ikävä kuulla että et saa tukea edes läheisiltäsi. Muistan kun joskus sain lievää mielialalääkettä juurikin ahdistukseen, paniikkihäiriöön ja niistä johtuvaan unettomuuteen. Mua pelotti ihan sikana ottaa joku mielialapilleri ja ekana päivänä meninkin vanhempien luokse yöksi. Mulla oli patja laitettu saunan eteiseen ja äiti jäi olkkariin sohvalle nukkumaan jotta olisi lähellä minua. Sain jonkin paniikkikohtauksenomaisen vielä yöllä ja hän tuli sitten samalle patjalle viereeni nukkumaan ja silitteli samaan tapaan kun nukutti minua ja sisariani kun olimme vielä pieniä. Sillon olin n. 22v. Siitä on nyt n.6vuotta aikaa ja yhä näin vanhempanakin, jos jotain ikävää on niin vanhemmille voi puhua. He ei vähättele eikä liioittele, he kuuntelevat ja jos on jotain mitä voivat tehdä auttaakseen niin tekevät. En tiedä miten ovatkaan niin fiksuja, kun en muista että heillä olisi ollut mitään masennuksia mutta silti tietävät olla vähättelemättä asiaa. Tai onhan heilläkin ollut rankkoja aikoja toki. Heille se vaikuttaisi olevan ihan luonnollista ettei aina mene asiat nappiin ja jos tukea tarvitaan niin sitä tarjotaan. Ei sen kummempaa.

Läheistesi suhtautuminen johtuu vaan siitä että eivät yksinkertaisesti tajua mistä on kyse. Eivät osaa suhtautua asiaan. Voi olla myös että kokevat neuvottomuutta tilanteessa. Eivät tiedä miten auttaa.