Kyllä, tässä yksi esimerkki niistä lukion äidinkielen ykköskurssin aineista, joista chapeau jo mainisi- en viitsinyt ryhtyä liian omaperäiseksi (toisin sanoen epäselväksi tai jopa absurdiksi) etten suotta pelästytä uutta opettaja-parkaa. Katsokaa nyt, jos saatte jotain (pitkästä aikaa) irti minunkin tekstistäni.
¤ ¤ ¤
Eikä minulta mitään puutu...
Joku oli huomauttanut huoneessa kaikuvan. Sinä et kuule sitä, sinulle äänethän ympärillä ovat osa hiljaisuutta, joka soi. Narinaa, vaivihkaisia liikkeitä, syviä henkäyksiä, jotka lähettävät kylmät väreet pitkin selkärankaa. Ne laulavat sinulle, joka et halua kuunnella.
Pään sisällä soi tasainen, syvä murina ja ravistus asfalttiporan hampaista. Ääni ei tunnu lakkaavan ikinä, se saa koko vartalon kihelmöimään. Muistikuva pakkasvedestä, johon kerran sukelsit vuosia sitten talvella. Jalkoja paleltaa, huimaus ei ota asettuakseen, huone tuntuu hitaasti siirtyvän silmien toiselle puolen. Miksi se siirtyy ympärilläsi? Hengitys, joka tihentyy, sydän hakkaa. Kiihtynyt ääni kuiskailee pään sisällä, kovempaa, kovempaa. Vartalot työntyvät lähemmäs seinien liikkuessa, ne kokoontuvat yhteen, kukaan muu ei huomaa, enää ei voi edes hengittää kaikkialla on hiljaista mutta äänet huutavat ja seinät lähestyvät, miksei kukaan huomaa, pelkäät niin että oksettaa, äänet huutavat aina vaan, et saa niitä vaikenemaan, et, et, et koskaan, et, et enää ikinä...
Kaiken keskeltä lähestyy mustuus.
Sinä, jolla oli ollut paljon sanottavaa, et enää kuule, kuinka opettaja hädissään käskee tuijottavia oppilaita soittamaan ambulanssin.
¤ ¤ ¤
Häntä oltiin kutsuttu Sannaksi. Sillä nimellä kaikki olivat hänet tunteneet. Sanna. Kai se oli ollut ihan kelpo nimi tytölle, joka oli saanut kaiken elämässään; tytölle, joka makaa kädet sidottuina äidin itkiessä ja isän yrittäessä näytellä vahvaa, yrittäessä ymmärtää. Valkoisia lakanoita vasten kasvot näyttävät niin kalpeilta.
Huoneen ilmassa leijuu hiljaisuus. Harmaanvalkoisella seinällä kello tikuttaa aikaa eteenpäin, vaikka kaikki muu tuntuu pysähtyneen. Vuoteen reunalla istuva äiti näkee häivähdyksen ensimmäisistä maahan laskeutuvista lumihiutaleista, mutta tuskin edes huomaa. Tyttö katsoo pois. Käytävällä ovi avautuu ja sulkeutuu jälleen kevyesti kolahtaen. Kello raksuttaa, muita ääniä ei kuulu. Hoitajilla on jaloissaan pehmeäpohjaiset tossut. Isä tuijottaa metallista käsienpesuallasta ja pystyy melkein haistamaan vihreän desinfiointiaineen ympärillään. Hänkään ei halua aloittaa; hänkään ei halua kysyä.
["Ja Sanna muista, Jumala rakastaa pienimpiäkin, hän ei koskaan hylkää, ei." Pienen tytön kasvot loistavat, äiti on niin kaunis puhuessaan Jumalasta, johon voi aina luottaa.]
Ensimmäisenä vierailukertana äiti oli ojentanut tytölle epävarmasti hymyillen levyn suklaata. "Niihin hetkiin, kun alkaa masentaa", hän oli sanonut yrittäen olla leikkisä ja yhtäkkiä kalvennut. Tyttö ei ollut vaivautunut vastaamaan eikä ojentamaan kättään ottaakseen levyn vastaan. Äiti oli asettanut sen yöpöydälle, pellavaliinan päälle, jossa se makasi edelleen koskemattomana kukkien vieressä.
[Saatuaan kirjoituskoneen lahjaksi jouluna -96 tyttö naputtaa päivittäin. Saatesanat hän muistaa. "Tällä sinä voit muuttaa maailmaa."]
Minna tulee käymään hänen luonaan vähän ennen pakkasten laskeutumista. Katselee tuttuja kasvoja paikassa, jossa ei niitä ikinä uskonut näkevänsä. Antaa ruskeiden silmien harhailla ranteiden yli ja näkee niissä jäljet ihmisestä, jota ei toisen sisällä koskaan ollut huomannut. Puree huultaan ja onnistuu silti näyttämään yhtä uskomattoman kauniilta kuin aina aikaisemminkin. Minna ei tiedä, miten aloittaisi. Kysyy kuitenkin lopulta, miksei toinen ikinä sanonut mitään. Tyttö pudistaa päätään valkoista tyynyä vasten. Minna ei jatka. Heillä ei ole mitään sanottavaa. "Aamuisin maassa on jo huurretta", Minna mumisee ja katsoo käsiään.
He eivät enää tavoita toisiaan. Joskus he olivat kaikkein läheisimpiä, nyt kilometrien päässä toisistaan. Minna puhuu hetken tyhjyyteen, kertoo irrallisia tietoja tutuista, joita tyttö ei enää tunne, ja nousee. Hetken silmissä vilahtaa jokin, sitten hän on poissa. Mutta Minnaa ei ikinä oltukaan tehty pitämään ketään pystyssä. Astuessaan ulos sairaalasta ilmaan, joka pistelee poskia hän huokaa syvään.
[He istuvat jälleen läheisen tarhan keinuissa, vakiopaikallaan, miettien miksi Tommi ei ole vielä soittanut. Aurinko laskee länteen, keinuista näkee valon heijastuvan sinisyydestä. Keinut nostavat heidät aina vain korkeammalle, sinne, missä lokit kirkuvat yksinäisyyttään.]
Sairaalan ruokaa hän inhoaa, kaikki on aina soseena tai muusina. Tyttö pyörittelee muovisia ruokailuvälineitä kädessään ja työntelee perunoita edestakaisin. Hymyilevän hoitajan kääntäessä selkänsä hän kumoaa kaiken roskakoriin.
Ruoka on ainoa asia, mitä hän kotoaan kaipaa. Hänen huoneensakin oli vain eräänlainen temppeli, pyhättö sille täydelliselle ihmiselle, jonka kaikki hänessä näkevät. Seinillä roikkuvat koulustipendien kunniakirjat ja hyllyllä seisoo valkokipsinen hymytyttöpatsas. Nurkkaan on asetettu viulu, ja kirjoituspöydän yläpuolella olevaan korkkitauluun on ripustettu kuvia hymyilevistä ihmisistä halaamassa toisiaan. Hienot stereot hän sai rippilahjaksi kummivanhemmiltaan. Kotelossaan makaa kirjoituskone.
[Peruskoulun päättäjäisjuhlissa perhetuttu hymyilee, kun hän sanoo haluavansa aikuisena kirjailijaksi. Katse tutkailee nuorta naista tämän puhuessa haaveestaan, pää nyökkää totisena. Hetken hiljaisuus. "Sinulla tulee olemaan vielä paljon sanottavaa."]
Kotona väittelyyn ja hiljaisuuteen väsynyt äiti astuu huoneeseen, jossa pöly on jo kerääntynyt hyllyjen päälle kalvoksi, peittämään mennyttä elämää. Äiti polvistuu lattialle, etsii laatikosta käsiinsä päiväkirjan.
Sairaalassa sängyssä makaava tyttö näkee lumen muodostavan kinoksia ikkunan ulkopuolelle. Talvi on saapunut.
[Rakas päiväkirja,
Ne sanoo, että mä olen täydellinen,
eikö mun pitäisi tuntea sitten niin;
mä en tiedä en ymmärrä
Mikä mussa on vikana sellaista mitä ei muissa
Kun pahinta on se, etten mä saa enää
sanoja ulos, paperille
sanoja
en voi näyttää...
Kaikki luulee jotain muuta, ei ymmärrä
mä haluaisin kertoa niin paljon, asettaa myrskyn sanojen taakse, kaiken tän mikä mussa riehuu
Mutta mä en enää tunne mitään
en
kuinka kauan tätä kestää, sattuu
päässä vaan alkaa sattua...
Mä pelkään niin että silmissä pimenee.]
¤ ¤ ¤
Eikä minulta mitään puutu...
Joku oli huomauttanut huoneessa kaikuvan. Sinä et kuule sitä, sinulle äänethän ympärillä ovat osa hiljaisuutta, joka soi. Narinaa, vaivihkaisia liikkeitä, syviä henkäyksiä, jotka lähettävät kylmät väreet pitkin selkärankaa. Ne laulavat sinulle, joka et halua kuunnella.
Pään sisällä soi tasainen, syvä murina ja ravistus asfalttiporan hampaista. Ääni ei tunnu lakkaavan ikinä, se saa koko vartalon kihelmöimään. Muistikuva pakkasvedestä, johon kerran sukelsit vuosia sitten talvella. Jalkoja paleltaa, huimaus ei ota asettuakseen, huone tuntuu hitaasti siirtyvän silmien toiselle puolen. Miksi se siirtyy ympärilläsi? Hengitys, joka tihentyy, sydän hakkaa. Kiihtynyt ääni kuiskailee pään sisällä, kovempaa, kovempaa. Vartalot työntyvät lähemmäs seinien liikkuessa, ne kokoontuvat yhteen, kukaan muu ei huomaa, enää ei voi edes hengittää kaikkialla on hiljaista mutta äänet huutavat ja seinät lähestyvät, miksei kukaan huomaa, pelkäät niin että oksettaa, äänet huutavat aina vaan, et saa niitä vaikenemaan, et, et, et koskaan, et, et enää ikinä...
Kaiken keskeltä lähestyy mustuus.
Sinä, jolla oli ollut paljon sanottavaa, et enää kuule, kuinka opettaja hädissään käskee tuijottavia oppilaita soittamaan ambulanssin.
¤ ¤ ¤
Häntä oltiin kutsuttu Sannaksi. Sillä nimellä kaikki olivat hänet tunteneet. Sanna. Kai se oli ollut ihan kelpo nimi tytölle, joka oli saanut kaiken elämässään; tytölle, joka makaa kädet sidottuina äidin itkiessä ja isän yrittäessä näytellä vahvaa, yrittäessä ymmärtää. Valkoisia lakanoita vasten kasvot näyttävät niin kalpeilta.
Huoneen ilmassa leijuu hiljaisuus. Harmaanvalkoisella seinällä kello tikuttaa aikaa eteenpäin, vaikka kaikki muu tuntuu pysähtyneen. Vuoteen reunalla istuva äiti näkee häivähdyksen ensimmäisistä maahan laskeutuvista lumihiutaleista, mutta tuskin edes huomaa. Tyttö katsoo pois. Käytävällä ovi avautuu ja sulkeutuu jälleen kevyesti kolahtaen. Kello raksuttaa, muita ääniä ei kuulu. Hoitajilla on jaloissaan pehmeäpohjaiset tossut. Isä tuijottaa metallista käsienpesuallasta ja pystyy melkein haistamaan vihreän desinfiointiaineen ympärillään. Hänkään ei halua aloittaa; hänkään ei halua kysyä.
["Ja Sanna muista, Jumala rakastaa pienimpiäkin, hän ei koskaan hylkää, ei." Pienen tytön kasvot loistavat, äiti on niin kaunis puhuessaan Jumalasta, johon voi aina luottaa.]
Ensimmäisenä vierailukertana äiti oli ojentanut tytölle epävarmasti hymyillen levyn suklaata. "Niihin hetkiin, kun alkaa masentaa", hän oli sanonut yrittäen olla leikkisä ja yhtäkkiä kalvennut. Tyttö ei ollut vaivautunut vastaamaan eikä ojentamaan kättään ottaakseen levyn vastaan. Äiti oli asettanut sen yöpöydälle, pellavaliinan päälle, jossa se makasi edelleen koskemattomana kukkien vieressä.
[Saatuaan kirjoituskoneen lahjaksi jouluna -96 tyttö naputtaa päivittäin. Saatesanat hän muistaa. "Tällä sinä voit muuttaa maailmaa."]
Minna tulee käymään hänen luonaan vähän ennen pakkasten laskeutumista. Katselee tuttuja kasvoja paikassa, jossa ei niitä ikinä uskonut näkevänsä. Antaa ruskeiden silmien harhailla ranteiden yli ja näkee niissä jäljet ihmisestä, jota ei toisen sisällä koskaan ollut huomannut. Puree huultaan ja onnistuu silti näyttämään yhtä uskomattoman kauniilta kuin aina aikaisemminkin. Minna ei tiedä, miten aloittaisi. Kysyy kuitenkin lopulta, miksei toinen ikinä sanonut mitään. Tyttö pudistaa päätään valkoista tyynyä vasten. Minna ei jatka. Heillä ei ole mitään sanottavaa. "Aamuisin maassa on jo huurretta", Minna mumisee ja katsoo käsiään.
He eivät enää tavoita toisiaan. Joskus he olivat kaikkein läheisimpiä, nyt kilometrien päässä toisistaan. Minna puhuu hetken tyhjyyteen, kertoo irrallisia tietoja tutuista, joita tyttö ei enää tunne, ja nousee. Hetken silmissä vilahtaa jokin, sitten hän on poissa. Mutta Minnaa ei ikinä oltukaan tehty pitämään ketään pystyssä. Astuessaan ulos sairaalasta ilmaan, joka pistelee poskia hän huokaa syvään.
[He istuvat jälleen läheisen tarhan keinuissa, vakiopaikallaan, miettien miksi Tommi ei ole vielä soittanut. Aurinko laskee länteen, keinuista näkee valon heijastuvan sinisyydestä. Keinut nostavat heidät aina vain korkeammalle, sinne, missä lokit kirkuvat yksinäisyyttään.]
Sairaalan ruokaa hän inhoaa, kaikki on aina soseena tai muusina. Tyttö pyörittelee muovisia ruokailuvälineitä kädessään ja työntelee perunoita edestakaisin. Hymyilevän hoitajan kääntäessä selkänsä hän kumoaa kaiken roskakoriin.
Ruoka on ainoa asia, mitä hän kotoaan kaipaa. Hänen huoneensakin oli vain eräänlainen temppeli, pyhättö sille täydelliselle ihmiselle, jonka kaikki hänessä näkevät. Seinillä roikkuvat koulustipendien kunniakirjat ja hyllyllä seisoo valkokipsinen hymytyttöpatsas. Nurkkaan on asetettu viulu, ja kirjoituspöydän yläpuolella olevaan korkkitauluun on ripustettu kuvia hymyilevistä ihmisistä halaamassa toisiaan. Hienot stereot hän sai rippilahjaksi kummivanhemmiltaan. Kotelossaan makaa kirjoituskone.
[Peruskoulun päättäjäisjuhlissa perhetuttu hymyilee, kun hän sanoo haluavansa aikuisena kirjailijaksi. Katse tutkailee nuorta naista tämän puhuessa haaveestaan, pää nyökkää totisena. Hetken hiljaisuus. "Sinulla tulee olemaan vielä paljon sanottavaa."]
Kotona väittelyyn ja hiljaisuuteen väsynyt äiti astuu huoneeseen, jossa pöly on jo kerääntynyt hyllyjen päälle kalvoksi, peittämään mennyttä elämää. Äiti polvistuu lattialle, etsii laatikosta käsiinsä päiväkirjan.
Sairaalassa sängyssä makaava tyttö näkee lumen muodostavan kinoksia ikkunan ulkopuolelle. Talvi on saapunut.
[Rakas päiväkirja,
Ne sanoo, että mä olen täydellinen,
eikö mun pitäisi tuntea sitten niin;
mä en tiedä en ymmärrä
Mikä mussa on vikana sellaista mitä ei muissa
Kun pahinta on se, etten mä saa enää
sanoja ulos, paperille
sanoja
en voi näyttää...
Kaikki luulee jotain muuta, ei ymmärrä
mä haluaisin kertoa niin paljon, asettaa myrskyn sanojen taakse, kaiken tän mikä mussa riehuu
Mutta mä en enää tunne mitään
en
kuinka kauan tätä kestää, sattuu
päässä vaan alkaa sattua...
Mä pelkään niin että silmissä pimenee.]
Vastaukset 1
Vanhimmat
No, minä pidin siitä. Teksti toimi oikein mainiosti, rakenne oli hieno, mutta tarina oli ehkä tavallaan tavallinen.