mun poika on kohta 1,5v ja rakastan sitä tietty yli kaiken.. lähdi pojan biologisen isän luota heti kun sain tietää olevani raskaana.Raskaus ei ollut mitenkään suunniteltu,niin vain kävi. Mies uhkaili, oli väkivaltainen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Täysin epätasapainossa enkä todella tajua tänä päivänä miksi helvetissä en lähtenyt aiemmin.. no silloin lähdin ja en ole katunut. Hetken mies uhkaili henkeäni, mutta se loppui enkä ole kuullut hänestä yhtään mitään. Nyt minulla on ihana mies joka pitää poikaa omanaan ja rakastaa sitä. Mies on pojalle isä. Minä taas välillä näen pojassa tuon hakkaajahullun enkä voi mitään sille että alan voida pahoin.. oman lapseni katsomisesta??!! tätä ei usein tapahdu, mutta joskuskin on liikaa. yleensä en lapsen kanssa ollessa ajattele koko menneisyyttä, onhan lapsi minulle tosi rakas. Mutta joskus ne miehen piirteet vaan saa mut olemaan vihainen pienelle lapselle. ihan hirveää! silloin tiuskin pojalle enkä jaksaisi millään olla hänen kanssaan.. todella kamala tunne. Samalla minua ahdistaa että mitä lapselle sitten aikanaan kerron biologisesta isästään? Kerronko totuuden että lähdin enkä perääni katsonut, mies kun oli mikä oli vai jonkun ruusunpunaisen sadun miehestä joka välittää mutta ei voinut olla paikalla.. en usko. Kerronko nimen että voi itse kaivaa hänet esille jos haluaa? Ottamalla samalla ison riskin että mies palaa elämääni. Sitä pelkään. Ahdistus on välillä suuri vaikka lapsi on vielä niin pieni ettei asia ole ajankohtainen, mutta lapsi vain tuo nämä ajatukset mieleeni joka päivä enkä jaksaisi pohtia niitä joka päivä.. jos olisi vastaavia kokemuksia, hyviä neuvoja tai kauniita sanoja, se auttaisi varmasti!
lapsi ahdistaa
mimssu
31431
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
miehenretkuun.Minäkin lähdin kun aloin odottamaan
lasta,enkä äijää ole nähnyt 10 vuoteen enkä haluakkaan nähdä.Lasta rakastan ylikaiken ja
olen pikkasen kaunistellen kertonut isästään,ja sanonut jotta saa mennä häntä tapaamaan murrosiässä mikäli haluaa.On lapsessani pikkasen piirteitä isästään,mutta vaan kaunistavat häntä entisestään.
Rakasta lastasi sellaisenaan,ajattele lapsellasi ei ole mitään tekemistä ex-miehesi pahoista teoista.Hae apua mikäli häiritsevästi alkaa ajatukset kulkemaan.
Muista, että lapsesi ja hänen isänsä ovat kaksi täysin ERI ihmistä. ihan samallatavalla lapsessa on sinun vertasi ja lapsi todella on syytön mihinkään. Ajattele kuinka pahoitat lapsesi mielen noin! Hän on sinun pieni poikasi joka tarvitsee kaiken rakkauden ja turvan mitä vain voit ikinä hänelle antaa, älä murehdi turhia asioita, nauti siitä että sinulla on hänet, pieni poika joka ei ole tehnyt kellekkään mitään pahaa. Hänen isänsä teot eivät saa vaikuttaa mihinkään enään, mennyt on mennyttä, keskity poikaasi.
mulla lapsi tulossa, ja samankaltainen lähtötilanne kuin sinulla. Raskaus oli suunnittelematon. Minun ja lapsen isän "suhde" päättyi lopullisesti joskus rv 13 väkivaltaiseen kohtaukseen, jossa lopulta pääsin juoksemaan ulos paljain jaloin ja soitin poliisit. Hän kuristi minua monta kertaa niin kauan, että taju meni, ja sanoi tappavansa minut ja lapsen. Tein rikosilmoituksen, mutta mulla oli niin vähän näkyviä vammoja, että se olisi vain lievä pahoinpitely, joten en nostanut syytettä. Toivon, että tyyppi jättää meidät rauhaan eikä kysele huoltajuuttaan, sillä en todellakaan uskaltaisi antaa hänen käsiinsä lasta.
Oon pelännyt, että vihaan lastani tai en pysty rakastamaan häntä, jos muistuttaa kovasti isäänsä. Ja vielä kun on poika. On ollut aika ahdistavaa tämä odotus, kun toisaalta haluan olla lapselle hyvä äiti ja uskon että pidän hänestä kovasti, mutta välillä kun miettii tämän "rakkauden hedelmän" alkuperää, niin inhottaa, ja toivoo kaikkien kannalta ettei sen elämä olisi koskaan alkanut. Ja siellä sikiö itsepintaisesti potkii, kasvaa ja kehittyy vaan vaikka ajattelen kaikkia pahoja ajatuksia siitä. Ja tunnen syyllisyyttä - siitä eniten että olen ollut niin sekaisin ja vastuuton. Olisi kiva saada lapsi jollekin, jota edes voisi sietää, mutta HÄPEÄN lapsen isää. Minusta oli tyhmää alunperin edes olla hänen kanssaan.
Tästä on vaikea puhua kenenkään kanssa, koska kaikki tuntuu arvostelevan ja ihmettelevän, että miten oikein alunperin olen voinut päätyä tähän tilanteeseen? Enkä osaa sanoa sellaiseen, kuin että niinpä, mutta ei se enää auta. Kun yksi asia johtaa toiseen ja niin edelleen, saattaa olla sitten piru irti.
Mutta kai se on niin, että lapseni on oma ihmisensä, ja se hän ei olisi, ellei kaikki olisi käynyt juuri niinkuin kävi.
Sitäkin olen miettinyt, että tosi moni ihminen on tyhmyyttään jossain vaiheessa ollut sellaisen kanssa, jonka kanssa ei kannattaisi olla. Ja tosi moni on joskus ollut huolimaton ehkäisyn kanssa. Joidenkin teoista ei jää jälkiä ja ne voi siksi unohtaa, kun taas toisten virheet (ja samalla siunaukset) jäävät kirjaimellisesti elämään. Ei pitäisi olla niin ankara itselleen.
Sellaisestakin olen jo ehtinyt stressata, että jos joskus saan vielä lapsen sellaisen miehen kanssa, joka on minulle rakas, rakastanko hänen lastaan enemmän kuin ensimmäistäni?
Toivoin että ahdistavat tunteet loppuisi äitiyden onneen ja arkeen... ei ilmeisesti välttämättä. En tiedä oliko tästä vuodatuksesta apua, mutta siinäpä sitä. Kiva muuten kuulla, että sinulla on nyt hyvä mies ja että hän on lapsesi elämässä!