Kauheeta kun minua masentaa..=( Siis tilanne on seuraavanlainen: ensimmäinen lapsi n 1 v ja toinen tulossa. Mutta olen tavallaan ihan yksin. Mies ei ollut kertaakaan mukanan ultrissa, ei kuulemma ehdi. Synnytykseen tuli mutta oli kuulemma pakko koska muuten hän olisi saannut kuulla 100 v jälkeenpäin. Lasta ei voi hoitaa, ei vaihda vaippoja, ei kävelylle. Ei siis tee periatteessa mitään. Ja nyt kun toinen syntyy niin sanoi heti että esikoinen menee sitten jonnekin hoitoon koska ei hän rupea olemaan poissa töistä.
Olen jo ruvennut ajattelemaan että jospa yh:na olisi helpompaa kuitenkin (vaikkei se helppoa ole sekään). Nyt olen vaan niin vihainen kun meitä on 2 aikuista mutta yksin minä hoidan lasta ja raskautta. Ehkä jaksaisin paremmin jos ei koko ajan tarttis olla niin pettynyt ja väsynyt ettei saa apua vaikka kuinka pyytää. Mies ei voi sietää "jankuttamista", jos yritän selittää että voimani loppuvat jne niin se on jankuttamista ja laiskan akan puhetta.
Mä tulen niin kateelliiseks kun muut kertovat ihanista miehistä ja kuinka raskaus on yhteinen jne.
Onko täällä joku joka olisi kokenut vastaavaa ja mihin tulokseen päädyit?
Kysymys on kait että minkä takia olen tällasen miehen ottanut..olen hyväsydäminen ja uskon aina parempaan. Eli oma tyhmyys.
Olen jo ruvennut ajattelemaan että jospa yh:na olisi helpompaa kuitenkin (vaikkei se helppoa ole sekään). Nyt olen vaan niin vihainen kun meitä on 2 aikuista mutta yksin minä hoidan lasta ja raskautta. Ehkä jaksaisin paremmin jos ei koko ajan tarttis olla niin pettynyt ja väsynyt ettei saa apua vaikka kuinka pyytää. Mies ei voi sietää "jankuttamista", jos yritän selittää että voimani loppuvat jne niin se on jankuttamista ja laiskan akan puhetta.
Mä tulen niin kateelliiseks kun muut kertovat ihanista miehistä ja kuinka raskaus on yhteinen jne.
Onko täällä joku joka olisi kokenut vastaavaa ja mihin tulokseen päädyit?
Kysymys on kait että minkä takia olen tällasen miehen ottanut..olen hyväsydäminen ja uskon aina parempaan. Eli oma tyhmyys.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olisiko sinulla tuttavia? Ystäviä ja omia vanhempiasi jotka voisivat tukea Sinua?? Jos Sinä menet särki menee koko perhe.
Koita puhua vaikka neuvolassa.
Tuo mitä mietit yh asemasta, voisi toimia kohdallasi jopa paremmin kuin nykyinen tilanteesi. Omasta ikävästä kokemuksesta voin kertoa, että ei se mies siitä mihinkään muutu.
VOIMIA!
jotenkin tuntuu/kuulostaa siltä, että sinun voisi olla parempi olla lasten kanssa yksin.. Kyllä se niin on, että miehenkin kuuluu osallistua vaipan vaihtoihin yms.. mies aiheuttaa sinussa valtavasti negatiivisia tunteita, mitkä valitettavasti voivat heijastua lapsiin. jos olisit yksin, olisit varmasti väsynyt, mutta ei tarvitsisi pettyä/vihata/olla surullinen siitä, että mies on mikä on. Ja ei ne oikeasti muutu, miehet siis. Kun ei tarvitsisi vaivata päätään mies-raukalla, voisit jopa nauttia eri tavalla elämästäsi. Voimia sinulle!
Siis n.10-11 vuotta sitten tapasin mieheni. Rupesin odottaa pian ensimmäistä lastamme (emme asuneet yhdessä). Yksin jouduin lääkäreissä käymään vaikka sain kylläkin hänet mukaan yhteen ultraan. Olin todella masentunut ja olisin halunnut kertoa omista tunteistani mutta eihän sellainen ole sallittua koska vain miehet saivat valittaa. Tuntui kun mies ei olisi välittänyt tulevasta lapsesta yhtään. Sunnytys oli edessä ja kesti 13-14 tuntia. Mies tuli vasta klo.10 sairaalaan kun tyttö syntyi klo.12.18. Luulin että asiat olisivat muuttuneet mutta ei. Toinen lapsemme syntyi kun ensimmäinen oli 1.5v. Silloin asuimme jo yhdessä. Kolmas lapsemme syntyi n.2v sen jälkeen. Asiat muuttuivat aina vain huonommaksi. Mies oli väkivaltainen, ei välittänyt mistään. Sain yksin hoitaa kolme lasta, kodin ja miehenkin. Menimme kuitenkin naimisiin sen jälkeen kun kolmas lapsi oli syntynyt. Nyt on tulossa kuudes lapsi ja mies ei ole enään väkivaltainen. Hän hoitaa lapset samoin kuin minä. Syöttää niitä, siivoaa, käy kaupassa (varsinkin nyt kun odotan kuudetta). Suhteemme voi paljon paremmin vaikka monet kerrat olemme molemmat lähteneet ovet paukkuen. Olemme oppineet kaiken kantapään kautta ja nykyää puhumme kaikesta avoimesti ja kerromme heti jos jokin asia vaivaa mieltä. Uskon että joudutte myös käymään kaiken vaikeimman kautta. Tiedän ihan kokemuksesta kuinka rankkaa se on kun on tavallaan yksin. Itse en antanut periksi eikä onneksi myös mieheni. Rakkautta on enemmän kuin oli alkuaikana. Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja jos todella haluat miehesi pitää niin älä eroa vaan pysykää sitkeesti yhdessä. Se palkitaan vielä joskus.:)
myötätuntoni sinulle! Ensimmäisen lapseni kohdalla oli miespuoli täysin kuvaamasi kaltainen. Helpompi oli jäädä yksin. Tietysti mukavampi, et sulla olisi muuta tukiverkkoa ympärillä...toista ei voi muuttaa, ikävä kyllä. Mies on mammanpoika, joka ei ota oikeasti vastuuta! Nyt on toinen lapsi tulossa ja nykyinen mies on aivan ihana (lapsen isä). Et sinä yksin jää, tärkeetä on se, että hellit itseäsi ja teet ratkaisuja, jotka on SULLE ja lapsille pitemmän päälle parhainta. Pidä itestäsi huolta. Sulla on oltava hyvä olo, jotta jaksat lapista huolehtia.Ratkaisuja pitää tehä, vaikka ne ei aina olis helppoja... Voimahali!
Ihan ensimmäiseksi JAKSAMISTA sinulle!! Toinen tenava syntyi juuri (aloin odottamaan, kun esikoinen oli alta vuoden), ja tuoreessa muistissa on kyllä vielä mielialanheilahtelut... ja jatkuvat valitettavasti edelleen. Eikä täällä ole edes vastaavanlaista hätää, kuin sinulla näyttää olevan ja silti tekee tiukkaa!
En voi oikeastaan sanoa, että mieheni olisi samanlainen kuin sinulla, mutta käytännön elämä kyllä vastaa hyvin paljon omaasi... jokseenkin itse olen saanut lapseni hoitaa tähänkin mennessä vaikka mies ei varsinaisesti vastuuta välttelisikään. On vaan töissä koko ajan, maatilallisia kun ollaan. Viimeisen kahden viikon aikana ollaan nähty aamulla aikaisin, kun lähtee töihin ja illalla tulee (ellei nukahda sohvalle) viereen nukkumaan, kun pääsee töistä. Eli koko päivän olen yksin tenavien kanssa... Rakastaa tottakai lapsiaan yli kaiken, mutta ei vaan käytännössä EHDI mukaan hoitorutiineihin.
Mitenkö tämä liittyy juuri sinun tilanteeseesi? Lähinnä kannustuksena ja rohkaisuna, olet NAINEN ja naiset pärjäävät kyllä ilman miehiäkin... myös lasten kanssa ;)
En nyt tietenkään ole puhumassa eroamisen puolesta vaan rohkaisuna, että vaikka miestä eivät lapset kiinnostaisikaan, on lapsilla kuitenkin rakastava äiti ja lapset ovat mitä ilmeisemmin "haluttuja". Ehkä miehesikin kiinnoatuu isyydestä sitten myöhemmin, kun lapset ovat isompia ja heidän kanssaan voi kommunikoida puhumalla ja osaavat hoitaa arkiset askareet (vessassakäynnit, pukemiset ym.) jo omin avuin. Oma miehenikään ei kerta kaikkiaan LUOTA itseensä niin paljon, että uskaltaisi myöntää miestenkin osaavan kyllä tyynnyttää itkevän vauvan, vaikkei olisikaan tissiä tarjota :)
Ehkä sinunkin miehesi on vain epävarma itsestään, pärjääkö pienten lasten kanssa... ja purkaa sen hiukkasen huonolla tavalla sinuun.
Kyllä jokainen nainen loppujen lopuksi on vain ja ainoastaan "itse raskaana" vaikka kuinka "yhteisestä raskaudesta" hehkutettaisiinkin. Ei kukaan, joka ei ole ollut henkilökohtaisesti raskaana, voi kuvitella millainen myllerrys se on henkisesti ja fyysisesti... eivät varsinkaan miehet. "Siunattu tila" pitäisi vain kestää valittamatta ja hymyillä naama onnesta pyöreänä vaikka tekisi mieli oksennella ympäri taloa ja kirkua, että "tämä on SINUNKIN lapsesi, hiero edes hartioitani tai tee iltaruokasi itse, etkö näe, että olen ihan kuitti jo muutenkin!".
Toisaalta tilanteesi on ehkä jopa hankalampi kuin yh-äideillä. Olet joka tapauksessa yksin vastuussa lastesi huoltamisesta, mutta mies ihan varmasti jossain vaiheessa tulee kertomaan, miten "hänen lapsiaan pitää kasvattaa" vaikka itse ei olisi valmis laittamaan tikkua ristiin asian eteen. Yh-äidit sentään saavat tehdä asiat oman päänsä mukaan, kotona ei ole ketään "kertomassa, miten asiat hoidetaan oikein".
Jaahas, nuorimmainen huutaa ruokaa ja esikoinenkin taitaa heräillä iltapäikkäreiltä, pitää lopettaa "vapaa-aika" ja alkaa taa shommiin... kai se ukkokin tulee kotiin... ehkä joskus yhdentoista aikaan illalla ;)
Tsemppiä sinulle!! Tilanne on vaikea, mutta ihanat lapset palkitsevat sinut kyllä monella tapaa, vaikka elämä välillä potkiikin kovaa. Jossain vaiheessa miehesikin huomaa, mistä on jäänyt paitsi, kun ei ole osallistunut lasten hoitamiseen kaikkein tärkeimpänä aikana... silloin kun pienet naskalit oppivat kaikkea uutta ja naamat onnesta pyöreänä tulevat näyttämään ulkoa löytämäänsä kevään ensimmäistä leskenlehteä :)