Novelli: Kadotettu rakkaus

Hei. Kirjoitin vähän aikaa tälläisen novellin. En kuitenkaan teidä, liittyykö se aiheeseen, mutta en oikein tiennyt parempaakaan paikkaa, jonne sen olisin laittanut. Tiedän: parantamisen varaa novellista löytyy, mutta olenkin vasta aloittelija enkä hirveästi ole omia tuotoksia kirjoittanut. Teksti saattaa olla kyllä hieman rankkaa joltakin osin...


KADOTETTU RAKKAUS


Myrskyävä sydän rinnassani tuohtuneena. Kalvava tunne, tuska viiltävä. Ajatukset kuin myrskyävä meri; Mielessäni loputtomina kävellessäni pitkin yön sävyttämää rantaa. Horisontissa taivaan sävyt miljoonina väreinä ajatukseni ja henkeni salpaa. Jokainen väri tuo mieleen ajan, jolloin sain hänen kanssaan olla.

Luonto on se, mikä hänet sekä mielessäni että sydämessäni pitää. Häntä en koskaan unohda, tajuan siinä silmänräpäyksessä, kun kuunvalo valaisee levottomina huojuvat puut. Niin kauniita, mutta samalla niin pelottavia, nousee mieleeni synkkä ajatus. Nämä puut; samanlaisia kuin rakkauteni tuska, pelottava.

Ei ole hetkeäkään etten häntä ajattelisi, mietin ja jatkan kävelyäni kohti tuntematonta päämäärääni ymmärtämättä. Musiikki korvissani, lohduttavana peittää tuskaiset huudot ja kuiskaukset.

Äkkiä mieleni täyttävät ajatukset: Mitä jos elämäni loppuisi; sydämeni kuihtuisi niin kuin ruusun terälehdet, entä jos elämäni pois ottaisin? Jäisiko hän kaipaamaan, jos puukko lävistäisi sydämeni ja vereni valuisi lumeen valkean niin kuin miljoonat kyyneleet.

Ei, häntä jättää en vois. Toisaalta, jos en häntä saa, voin olla yhtä kuin kuollut. Totuushan on, että elämä ottaa, elämä antaa. Kuitenkaan en ymmärrä, miksi juuri minä saan kokea niin paljon tuskaa: sydän turtuneena, kyyneleet kuivuneina. Kaikki vain hänen vuokseen; ei kenenkään toisen.

Ajatukseni; hän mukanani jatkan raskasta ja turtaa kävelyäni kuin vetten päällä. Näkökenttääni ilmestyvät nyt uudet, tuskaiset maisemat. Mutta yhtäkkiä näen hänet, ketä kaikista eniten rakastan. Hymy hänen huulillaan, kohdistettu vain ja ainoastaan minulle. Hänen silmänsä - sitä katsetta en unohda koskaan! Lämmin, ihana tunne täynnä rakkautta. Kaikki pahat, tuskaiset ajatukset poistuvat onnen sävelten tieltä.

Vain me kaksi: yhdessä. Kukaan ei häiritse, vain vaimea tuulen vire yllä raikkaan yön.

Kyyneleet pitkin poskiani vuolaana virtana valuvat. Hänet vihdoinkin löysin - elämäni rakkauteni: ainoan ihmisen, kuka voi tuskani häivyttää. Elämänilo palaa sydämeeni; nyt tiedän, että hän minua rakastaa - ikuisesti.

Lohduttava kuiskaus: ''Älä itke.'', kuuluu korvassani. Ymmärrän kuiskaajan olevan rakkaani: ainoa joka voi minulle muutaman lohduttavan sanan minulle suoda. Hän, vain hän. Tällä hetkellä voisin kuolla rakkaudestä. Mikään sitä tunnetta tappaa ei voi.

Yhtäkkiä mieleni porukoilta kuuluu tuttu ääni. Mikä on tuo onneani häiritsevä, vihlova pirinä? Kaikki häviää; rakkaat kasvot ja luonnon tuoma turvallisuuden tuntu. Oliko kaikki ollutkin vain unta: ihanaa unelmaa? Kyllä, kaikki olikin vain sitä, mitä elämäni toivoisin olevani. Todellisuus iskeytyy suoraan kasvoihini; en saa henkeä ja ahdistus täyttää sydämeni - nyt toivoisin olevani kuollut!

Yritän nousta sängystäni kalpeana, sydän ja jalat vapisevina. Monen yrityksen jälkeen onnistunkin tuskallisena yrityksessäni ja ryntään heti keittiöön. Kyyneleet kosteina pitkin poskiani valuvat ja viiltävä ajatus iskee suoraan sydämeeni; onko kuolema tämän kaiken kohtalo?