Muutamia vuosia sitten olin onnellisesti sinkku. Asuin kivassa asunnossa pienen tyttäreni kanssa, tein töitä, tehtiin tyttäreni kanssa kaikkea kivaa ja arki oli seesteistä, rauhallista ja mukavaa. Viikonloppuisin ja lomilla tytär oli isänsä tai isovanhempiensa luona. Minä reissasin, tapailin mielenkiintoisia ihmisiä, kävin hienoissa ravintoloissa, museoissa, näyttelyissä, joskus baarissakin. Keskustelin mielenkiintoisten ja fiksujen ihmisten kanssa, minusta oltiin kiinnostuneita. Sain olla oma itseni, olin onnellinen.
Sitten tapasin erään hyvässä asemassa olevan herrasmiehen, joka lupaili kuut ja tähdetkin. Kohteli kuin prinsessaa ja tykästyin. En tosin niin paljoa, että olisin ihan täysin vakavissani halunnut asettua aloilleni. Miksi olisin, rakasti vapauttani ja elämääni.
Sitten pam, asiat menivät perseelleen. Meni työ, luovuin asunnostani ja muutin epätoivoissani takaisin kotipaikkakunnalleni kuvitellen, että saan vielä duunin, jossa menestyisin, voisin reissata, elää mielenkiintoista elämää samalla, kun tyttäreni kävisi koulua rauhassa ilman pelkoa muutosta ja muusta.
Ja tuo mies tuli mukana. Ja yllättäin olinkin naimisissa ja asuin kivassa omakotitalossa. Huomasin myös, että hienot ravintolat, mielenkiintoiset keskustelut, museot ja ystävät, kaikki oli kadonnut. Oli musta ja synkkä yksinäisyys. Mies oli työnsä puolesta aina muualla, tytär vietti edelleen viikonloppuja isänsä luona ja mummolassa. Olin vain minä, viinipullo ja Janis Joplin.
Tehtiin vauva, elämä asettui uomiinsa. Raskausaikana tein suunnitelmia, että mitä tekisin sitten kun vauva syntyisi. Ystäväni erosi ja muutti lähelle. Hänen kanssaan suunniteltiin risteilyjä, festarireissua jne. Ajattelin, että kun mies on paljon poissa ja minä hoidan vauvaa yksin, niin on okei, että minäkin sitten joskus tekisin jotain kivaa.
Pikkuhiljaa miehen ote vaan on kiristynyt. Ja minä en halua huonolla omatunnolla lähteä mihinkään, tein sitä liikaa teininä, kun äitini ei olisi laskenut mihinkään ja piti aina vaan karata.
Välillä olen jo ollut niin paljon yksin, etten ole osannut edes jutella ihmisten kanssa. Menin ihan lukkoon, jos minun piti rupatella jollekin.
Minulla ei ole töitä enkä tiedä yhtään, että mitä tehdä kun en enää hoida vauvaa kotona. Minulla ei ole enää yhtään unelmaa, haavetta eikä juuri tavoitettakaan. Tai on yksi, että selviän huomiseen sen verran tervejärkisenä, että jaksan huolehtia lapsistani.
Haluaisin kuolla, mutta en voi tappaa itseäni, koska en voisi tehdä mitään niin julmaa lapsilleni.
Haluan elää ja kannustaa tyttäreni kouluttautumaan ja hankkimaan niin hyvät työpaikat, ettei heidän tarvitsisi koskaan luopua omasta vapaudestaan ja identiteetistään.
Ja minä? Minä tunnen eläneeni oman elämäni loppuun. Luulin, että minusta olisi ollut parempaankin, mutta huijasin ainoastaan itseäni.
Sitten tapasin erään hyvässä asemassa olevan herrasmiehen, joka lupaili kuut ja tähdetkin. Kohteli kuin prinsessaa ja tykästyin. En tosin niin paljoa, että olisin ihan täysin vakavissani halunnut asettua aloilleni. Miksi olisin, rakasti vapauttani ja elämääni.
Sitten pam, asiat menivät perseelleen. Meni työ, luovuin asunnostani ja muutin epätoivoissani takaisin kotipaikkakunnalleni kuvitellen, että saan vielä duunin, jossa menestyisin, voisin reissata, elää mielenkiintoista elämää samalla, kun tyttäreni kävisi koulua rauhassa ilman pelkoa muutosta ja muusta.
Ja tuo mies tuli mukana. Ja yllättäin olinkin naimisissa ja asuin kivassa omakotitalossa. Huomasin myös, että hienot ravintolat, mielenkiintoiset keskustelut, museot ja ystävät, kaikki oli kadonnut. Oli musta ja synkkä yksinäisyys. Mies oli työnsä puolesta aina muualla, tytär vietti edelleen viikonloppuja isänsä luona ja mummolassa. Olin vain minä, viinipullo ja Janis Joplin.
Tehtiin vauva, elämä asettui uomiinsa. Raskausaikana tein suunnitelmia, että mitä tekisin sitten kun vauva syntyisi. Ystäväni erosi ja muutti lähelle. Hänen kanssaan suunniteltiin risteilyjä, festarireissua jne. Ajattelin, että kun mies on paljon poissa ja minä hoidan vauvaa yksin, niin on okei, että minäkin sitten joskus tekisin jotain kivaa.
Pikkuhiljaa miehen ote vaan on kiristynyt. Ja minä en halua huonolla omatunnolla lähteä mihinkään, tein sitä liikaa teininä, kun äitini ei olisi laskenut mihinkään ja piti aina vaan karata.
Välillä olen jo ollut niin paljon yksin, etten ole osannut edes jutella ihmisten kanssa. Menin ihan lukkoon, jos minun piti rupatella jollekin.
Minulla ei ole töitä enkä tiedä yhtään, että mitä tehdä kun en enää hoida vauvaa kotona. Minulla ei ole enää yhtään unelmaa, haavetta eikä juuri tavoitettakaan. Tai on yksi, että selviän huomiseen sen verran tervejärkisenä, että jaksan huolehtia lapsistani.
Haluaisin kuolla, mutta en voi tappaa itseäni, koska en voisi tehdä mitään niin julmaa lapsilleni.
Haluan elää ja kannustaa tyttäreni kouluttautumaan ja hankkimaan niin hyvät työpaikat, ettei heidän tarvitsisi koskaan luopua omasta vapaudestaan ja identiteetistään.
Ja minä? Minä tunnen eläneeni oman elämäni loppuun. Luulin, että minusta olisi ollut parempaankin, mutta huijasin ainoastaan itseäni.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tilanteeni ei ole ihan samanlainen kuin sinun mutta fiilikset tuntuvat tutuilta.Alamäki alkoi siit päivästä, kun sain lapsen. En ollut koskaan halunnut lasta. Aviomiehen EHKÄ. Olen nyt 42v, olen ollut naimisissa yli 10v ja minulla on 2.5v poika. Olen ollut uraihminen ja paljon matkustava sekä työssäni että vapaa-aikana. Työelämässä kyllästyin jo matkustamiseen ja olin iloinen, kun matkat väheni ja sain uusia harrastuksia. Sitten sain lapsen (ei kannata kysellä, miksi en tehnyt aborttia) ja sen jälkeen henkinen elämäni on ollut alamäkeä. Olen käynyt terapiassa ja olen nyt palannut töihin. Välillä tulee päiviä, jolloin en näe enää mitään valoa. Mieheni kärsii. Lapselle yritän olla niin hymyilevä kuin pystyn. Minusta tuntuu, että elämäni on eletty ja mitään ei ole enää tulossa. Pelkään myös vastuuta lapsesta ja jos hän sairastuu tms. Haaveita minulla ei enää ole. Seksiä emme ole harrastaneet kolmeen vuoteen kuin kolme kertaa. Ei sekään enää huvita - en tunne itseäni enää naiseksikaan lapsen saamisen jälkeen (vaikka en ole lihonut tms). No, Sinulla ei ollut tätä ongelmaa....otan osaa kuitenkin.
Minusta tuntuu, ettei kaikkia naisia ole tarkoitettu perheen äideiksi. Tai siis esikoisen kanssa jotenkin kaikki oli toisin, johtuen ehkä siitä, etten ollut niin kiinni hänessä ja sitten kun oli myös omaa elämää, jaksoi nauttia äitiydestäkin.
Kyllä minun mielestäni myös meillä äideillä on oltava mahdollisuus välillä olla ihan vapaalla, vai onko se isien yksinoikeus? Tämä siis tuolle alapuolelle kiroittaneelle. Ja tiedoksi myöskin, että lenkkeilen päivittäin vauvan kanssa 4-10 kilometriä, sisustan, kirjoitan blogia, luen, käsitöitä en tee, koska en tosiaan osaa. Mutta kun kaipaisi jotain muutakin. Kuka muka jaksaa oikeesti päivät pitkät viputtaa yksin jotain kanavatöitä yksin?
Meilläkin oli just silleen, että mies sitä lasta kauheasti halusi ja toivoi, mutta nyt ei kyllä vapaaehtoisesti mitenkään osallistuisi vauvanhoitoon saatika kotitöihin. Jos se edes sen verran viitsisi, että raivaisi omat tavaransa, mutta kun ei. Jos sanon esim. siitä, ettei viitsisi kulkea ulkokengissä ympäri taloa, kun en jaksaisi jatkuvasti olla imuroimassa, mutta en myöskään halua, että vauva ryömii paskassa, niin mies alkaa kapinoimaan kuin murrosikäinen. Ja kyse on jumalauta nelikymppisestä miehestä!
Minä symppaan sinua Sanda. En viitsi sanoa, että "kyllä se siitä", kun en usko siihen itsekään. Kai pitäisi vaan luovuttaa ja tyytyä nyt sitten tähän. Mutta kun se liekki palaa edelleen ja polttaa sielua niin maan helvetisti, niin hulluksihan tässä tulee.
Nimim "itsesäälissä" kirjoittaa omasta näkökulmastaan.Ei kannata välittää. Jos häntä ei ravintolat/festarit tms kiinnosta, se ei tarkoita etteikö sinua saisi ne kiinnostaa.
En viitsi tästä asiasta syvällisemmin kirjoittaa, koska tiedän, että tulee vain mieltä pahoittavia kommentteja.
Voisin sanoa, että sinullakin on jonkin verran masennusta- seurausta siitä, että et tunne eläväsi sellaista elämää kuin haluaisit. Ja ehkä näet, että ET pystyisikään enää. Ja se varsinkin masentaa. Jos pääset terapeutille, suosittelen. Se ei vie ongelmaasi pois, mutta helpottaa, kun saa jollekin puhua suoraan.
Toinen asia on miehesi käyttäytyminen. Sinun on saatava hänet mukaan kodin- ja lastenhoitoon. Vaadi häntä palkkaaman lastenhoitaja osaksi aikaa, jos hän ei ole itse halukas hoitamaan omaa lastaan.Siivojakin ?
Sinun on päästävä tilanteesta välillä pois, jotta jaksat. Minä olen 3 päivää viikosta kotona ja 1-2 poissa työmatkojen takia. Loput päivät olen töissä ja palaan kotiin 18-20 välillä. En ole kokonaan luopunut jumppaharrastuksista töihin menon jälkeen. Niitä on parina iltana viikossa. Järjellä ajateltuna minun on pakko sopeutua, jos en halua erota ja jättää poikaa miehelleni. Mutta välillä on todella raskasta- ei voi mitään
Juuri nuo fiilikset on täälläkin. Elämä käytännössä loppui siihen kun lapsi syntyi. Tätä kuilua entiseen lisäsi vielä se, että vauva oli tosi vaikea, itki aina kun oli hereillä, eikä suostunut olemaan vaunuissa. Eli olin kotona jumissa kirkuvan vauvan kanssa 24h päivässä. Meillä juuri mies halusi lasta, ja sanoi jopa että avioliiton jatkamista pitää harkita, jos minä en halua lasta... Eli painostuksen alla suostuin. Mies lupasi hoitaa vauvaa, väitti ymmärtävänsä mitä muutoksia lapsi tuo ym. No, ehkä kaksi viikkoa jaksoi välillä osallistua hoitoon, mutta yöllä ei koskaan herännyt syöttämään tai vaipanvaihtoon, ei juuri pukenut tai kantanut lasta. Käski vaan jättää sänkyyn huutamaan ja laittamaan oven kiinni, kun pyysin häneltä apua kirkuvan vauvan rauhoittelussa.
Minusta tuntuu että minua on petetty! Vaihdoin oman akateemisen urani TÄHÄN! Jos olisin tiennyt millaista lapsen kanssa tulee olemaan, olisin ennemmin vaikka antanut avioliiton päättyä, kuin suostunut tällaiseen. Nyt kun lapsi olisi vähän isompi, ei enää ole asemaa mihin palata. Eli olen sidottu kotiin, lapseen ja mieheen. Mies ei anna laittaa lasta hoitoon, että pääsisin tosissani töitä etsimään, ja olettaa muutenkin että minä hoidan kaiken lapseen liittyvän. Omaa rahaa ei ole, ei juuri kunnollisia vaatteita, ei mahdollisuutta päästä kampaajalle tai edes mahdollisuutta saada yhtä päivää vapaaksi tästä "elämästä", eli kärsimyksestä joka jatkuu vaan päivä päivän jälkeen.
Olen jopa harkinnut, että jonakin päivänä vain lähden, jätän lapsen miehelle, ja silloin miehen on pakko ottaa vastuu lapsestaan. Mutta minne menisin rahattomana, työttömänä? En olisi ikinä voinut kuvitella että minun elämästäni tulee tällaista, mutta näköjään kaikki on mahdollista!
puolestasi.. todella... Miten mies voi estää lapsen hoitoonviennin ? Onko miehesi väkivaltainen henkisesti tai fyysisesti ? Ei toinen ihminen voi päättää tuolla tavalla toisen puolesta. Kyllä sinä pärjäät, jos tuosta lähdet mutta se vaatii sinulta niiiiin paljon- varsinkin, jos lähdet lapsen kanssa - jota et ehkä olisi "tehnyt" ilman miehesi painostusta.
Miehesi on varmaankin hyvin nuori ?? Nuorena sitä lupaa helposti kaikenlaista ja ei sitten myöhemmin tajua, mitä tuli luvattua. Toivottavasti lapsesi on nyt "helpompi" ja yritä saada hänet edes osa-aikaiseen hoitoon.Jaksamista.
rypeminen ja rupea tekemään jotakin hyödyllistä!
Jos viinipullo on vielä mukana kuvioissa, luovu ensi töiksesi siitä. Ulkoile ja reippaile lastesi kanssa. Opiskele. Käy työvoimaneuvojalla ja tee itsellesi työllistymissuunnitelma.
Kotona voi harrastaa kaikenlaista: lue, tee käsitöitä, leivo, säilö, hoida huonekasveja, kirjoita päiväkirjaa. Hanki elämä!
Ei perheellisen ihmisen tarvitse istua "hienoissa" ravintoloissa ja kulkea festareilla. Eihän sellaista vanhemmiten edes jaksa, saati viitsi.
Ihan ekaks pisti silmään tekstissäsi että Ja yllättäen olinkin naimisissa. Herranjetas. Ei kukaan ole yllättäen naimisissa, vaan omasta tahdostaan ja halustaan. Kyllä sulta on kysytty alttarilla/vastaavassa, että TAHDOTKO?
Sulla on vain itsesäälin kieriskelyssä tullut tavaksi kiertää vastuuta, ja vierittää se aina jonkun muun syyksi. Häpeä itteäs kurja. Siitä samasta kertoo noi juoppovuodet. Surkeasta sinusta. Ihminen ilman selkärankaa. Pitäis olla vaan kivaa kaiken aikaa. Yllätys. Ei ole. On vain elämää. Niin se on muillakin. Et ole mikään poikkeus.
Edelleen sulla on kaikki avaimet onneen, ja se onni on ihan nenäsi edessä. Tosin et sitä huomaisi vaikka se nenääsi puraisisi.
jokainen on oman onnensa seppä ja tilanteisiin ajaudutaan omista teoista.Entäs jos elämä tarjois OIKEEN vastoinkäymisen ja vaikka lapselle sattus jotain?Menisköhän sitten elämänarvot toiseen järjestykseen ja jättäs napisematta mukavuus asioista joita on niin itsestäänselvänä aiemmin pitänyt.Ärsyttää ihmiset ketkä tekee/saa lapsia ja sit katuu niitä.Itse olen seurannut sivusta kahden tuttuni lapsen kuoleman.En todellakaan kadu omaani vaan on kaikki kaikessa ja millään muulla ei ole merkitystä.Oppii arvostamaan pikkusen eri asioita kun elämä opettaa.Ukon voi pistää vaihtoon jos ei miellytä ja lapset kasvaa aikanaan,sit on aikaa taas itselle ja elää niinku tahtoo,aika aikaansa kutankin!!Mut ainahan se syy on jossain muussa kun itsessä?!
Kirjoituksessasi oli jotakin tuttua, siis tunne siitä että elämä lasten syntymän jälkeen on ikäänkuin ohi tai ainakin valmiiksi suunniteltu.
Kaikki eivät ole onnellisia kotiäiteinä, olen todennut omalta kohdaltani että koko perhe voi paremmin kun käyn töissä ja lapsi on päiväkodissa.
Mitä miehesi voi tehdä jos haet lapselle hoitopaikkaa ja etsi itsellesi työn josta nautit? Edes osa-aikaisen että pääset välillä pois kotoa.
..niin teki. Ystävät kaikkosivat, mies halusi lasta kipeästi, ei osallistu lapsen hoitoon eikä paljon muuhunkaan. Olen pettynyt ja surullinen. Ystäväni, ne harvat sanoivat että mihin kuoli nauru silmistäsi ja hymy huuliltasi? Milloin sinusta tuli tuollainen alakuloinen ja onneton?
Niin, silloin kun onnen huumassa menin naimisiin miehen kanssa jota kuvittelin rakastavani elämäni loppuun saakka. Niin jäi harrastukset, ystävät ja nyt työkin kun hoidan vielä lasta kotona, yksin.
Niin otan minäkin siideriä kun täytyy tämä tyhjyys jollakin täyttää jotta edes vähän helpottaisi.
Vaan ei se helpota kun siitä tuntee niin suurta syyllisyyttä vaikka lapsen nukkuessa jo yöunia tissuttelen, itken salaa ja mietin mihin tämä elämä hävisi. Säälin itseäni mutta tiedän että syksyllä kaikki muuttuu edes vähän paremmaksi kun menen takaisin töihin.
Älkääkä sanoko että tee jotain. En voi tehdä yhtään mitään. Kuntosalikin jäi kun mies ei halunnut lasta katsoa edes sitä tuntia minkä siellä olin. Vauvan kanssa käydään kyllä puistoissa ja kaupungilla, leikitään ja touhutaan. Illalla iskee alakulo ja syvä v****tus.
että mies ei sitten suostukaan hoitamaan lasta. Minä yksinkertaisesti ilmoittaisin jättäväni lapsen nyt hänen huolekseen ja painuisin ovesta ulos. Eli jos ei hyvällä, niin sitten väkisin. Ei toinen saa jatkuvasti laistaa velvollisuuksistaan ja vielä päästä siitä kuin koira veräjästä.