En nyt haluaisi kirjoittaa mitään surkutarinaa, mutta katsotaan nyt miten käy.
Ei ole paljoa kavereita, tyttöystävää sun muuta. Perjantaina ei ole mitään tekemistä, eikä kyllä koko viikonloppuna. En jaksa mennä ulos katsomaan miten muut ihmiset juhlivat ja riehuvat.
Tuntuu että minulla olisi paljon annettavaa, mutta en voi ilmaista itseäni mitenkään. Kartan sosiaalisia tilanteita vaikka oikeastaan pidän ihmisistä, tämä johtuu varmaan siitä että en usko ihmisten pitävän minusta, koska en juttele, enkä juttele koska ei ole mitään sanottavaa, eikä sanottavaa ole, koska en tiedä miten ihmisten kanssa jutella, koska en ole ollut ihmisten kanssa aktiivisesti tekemisessä, joka taas johtuu siitä että pienenä olin hyväuskoinen hölmö eikä minua otettu mihinkään mukaan.
En saa ihmisiin kontaktia, koska olen ujo, ja vaikka voittaisin ujouteni en tietäisi miten käyttäytyä. Lähes kaikki muut pojat ovat jotain hiton koviksia joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä, tai ehkä olisi jos olisin elänyt "normaalisti".
Noista varmaan käy jo ilmi että olen eristäytynyt ja vähän katkerakin. Olen lukenut keskustelupalstoilla monen monta vuodatusta, jotka on lähes tämän tapaista.
Mutta en halua elää näin. Haluan jotain aitoa enkä tätä samaa paskaa. Kukaan sitä tuskin minulle tulee antamaan tarjottimella, vaan itse pitää yrittää, mutta keinot käyvät vähiin! Napit auttavat vaan vähän, yritin liikuntaa ja terveellistä ruokaa, mutta eipä sekään auttanut.
Minun kaltaisiani ihmisiä ei ole paljoa, ja tämä yleistys saattaa kyllä johtua siitä ettei minun kaltaiseni ihmiset näy paljoa katukuvassa. Tämä on silti MINUN elämä joten eikö siitä kannattaisi ottaa kaikki irti?!
En usko olevani toivoton tapaus, mikään surkimus, en ole mielestäni ruma, enkä todellakaan lihava, en enää pelkää lyödä jotain koviksia turpaan jos haastavat riitaa, enkä usko olevani mikään sosiaaliseen kanssakäymiseen kykenemätön, voi en todellakaan!
Niiden harvojen kavereiden kanssa osaan nauraa ja olla äänessäkin, ja töissä ollessani sain mielettömästi hyvää palautetta asiakkailta, pomolta, ja kolleegoilta puhetaidoistani kun juttelen asiakkaiden kanssa! Se tuntui erittäin hyvältä, enkä juttele asialliseen sävyyn, vaan mahdollisimman rennosti, maanläheisesti, ja puhun PALJON muustakin asiakkaiden kanssa kuin pelkästä kaupankäynnistä, mutta tuo juttu rajoittuu vaan ja ainoastaan kaupankäyntiin, tai muuhun "viralliseen" toimitukseen.
Saatat ehkä ajatella että ei minulla mitään hätää, ja että itsellä on mennyt paljon huonommin, mutta en ala tässä läheskään kertomaan kaikkea (en halua avata vanhoja haavoja). Tottahan se on, että ihan hyvissä oloissa elän, mutta ei ole tavatonta valittaa tälläisistä asioista, ja murehtia omaa lähes sosiaalitonta elämää, ihminen kun on laumaeläin, eikä minulla täällä kotona ole juuri muuta virikettä kuin pelaaminen ja netissä surffaaminen (vaikka mielellään tekisin jotain muuta!).
Tykkään kuitenkin olla positiivinen, kaikki varmaan käy parempaan päin, mutta PELKÄÄN että elämä jatkuu tälläisenä, merkityksettömänä, hautaan saakka, sillä se on jo jatkunut samanlaisena tyhjyytenä ainakin 6 vuotta.
Neuvoja sekä ajatuksia kaivataan mitä kipeimmin! Olisin ERITTÄIN iloinen jos nyt kirjoittaisit kommentiksi mitä SINÄ ajattelet, se kiinnostaa minua OIKEASTI! Tiedän että minun pitäisi keksiä tähän ongelmaan ratkaisu itse, mutta ei vaan onnistu. Ja kyllä, olen kokeillut ammattiauttajia ja puhunut vanhemmille. Ja älkää aliarvioiko tätä viestiäni miksikään "teiniangstiksi" nuoresta iästäni huolimatta. Minulla on kyllä oikeasti pahoja traumoja ja muita, jotka ovat tämän takana, mutta joita en nyt ainakaan paljasta.
Niin ja jos kommentoit niin muista olla rehellinen, ja kirjoittaa mitä oikeasti ajattelet. En tuomitse sinua kirjoititpa mitä tahansa. Voisin melkeinpä tässä kirjoittaa oman elämän tarinani, mutta tämäkin viesti on jo oikeastaan liian pitkä. Asiaa on minulla vaikka kuinka paljon, mutta sitä tuskin kukaan jaksaisi kuunnella. Vastaan jos on jotain kysyttävää, ja ikäni on 16-votta jos sitä mietit.
Ei ole paljoa kavereita, tyttöystävää sun muuta. Perjantaina ei ole mitään tekemistä, eikä kyllä koko viikonloppuna. En jaksa mennä ulos katsomaan miten muut ihmiset juhlivat ja riehuvat.
Tuntuu että minulla olisi paljon annettavaa, mutta en voi ilmaista itseäni mitenkään. Kartan sosiaalisia tilanteita vaikka oikeastaan pidän ihmisistä, tämä johtuu varmaan siitä että en usko ihmisten pitävän minusta, koska en juttele, enkä juttele koska ei ole mitään sanottavaa, eikä sanottavaa ole, koska en tiedä miten ihmisten kanssa jutella, koska en ole ollut ihmisten kanssa aktiivisesti tekemisessä, joka taas johtuu siitä että pienenä olin hyväuskoinen hölmö eikä minua otettu mihinkään mukaan.
En saa ihmisiin kontaktia, koska olen ujo, ja vaikka voittaisin ujouteni en tietäisi miten käyttäytyä. Lähes kaikki muut pojat ovat jotain hiton koviksia joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä, tai ehkä olisi jos olisin elänyt "normaalisti".
Noista varmaan käy jo ilmi että olen eristäytynyt ja vähän katkerakin. Olen lukenut keskustelupalstoilla monen monta vuodatusta, jotka on lähes tämän tapaista.
Mutta en halua elää näin. Haluan jotain aitoa enkä tätä samaa paskaa. Kukaan sitä tuskin minulle tulee antamaan tarjottimella, vaan itse pitää yrittää, mutta keinot käyvät vähiin! Napit auttavat vaan vähän, yritin liikuntaa ja terveellistä ruokaa, mutta eipä sekään auttanut.
Minun kaltaisiani ihmisiä ei ole paljoa, ja tämä yleistys saattaa kyllä johtua siitä ettei minun kaltaiseni ihmiset näy paljoa katukuvassa. Tämä on silti MINUN elämä joten eikö siitä kannattaisi ottaa kaikki irti?!
En usko olevani toivoton tapaus, mikään surkimus, en ole mielestäni ruma, enkä todellakaan lihava, en enää pelkää lyödä jotain koviksia turpaan jos haastavat riitaa, enkä usko olevani mikään sosiaaliseen kanssakäymiseen kykenemätön, voi en todellakaan!
Niiden harvojen kavereiden kanssa osaan nauraa ja olla äänessäkin, ja töissä ollessani sain mielettömästi hyvää palautetta asiakkailta, pomolta, ja kolleegoilta puhetaidoistani kun juttelen asiakkaiden kanssa! Se tuntui erittäin hyvältä, enkä juttele asialliseen sävyyn, vaan mahdollisimman rennosti, maanläheisesti, ja puhun PALJON muustakin asiakkaiden kanssa kuin pelkästä kaupankäynnistä, mutta tuo juttu rajoittuu vaan ja ainoastaan kaupankäyntiin, tai muuhun "viralliseen" toimitukseen.
Saatat ehkä ajatella että ei minulla mitään hätää, ja että itsellä on mennyt paljon huonommin, mutta en ala tässä läheskään kertomaan kaikkea (en halua avata vanhoja haavoja). Tottahan se on, että ihan hyvissä oloissa elän, mutta ei ole tavatonta valittaa tälläisistä asioista, ja murehtia omaa lähes sosiaalitonta elämää, ihminen kun on laumaeläin, eikä minulla täällä kotona ole juuri muuta virikettä kuin pelaaminen ja netissä surffaaminen (vaikka mielellään tekisin jotain muuta!).
Tykkään kuitenkin olla positiivinen, kaikki varmaan käy parempaan päin, mutta PELKÄÄN että elämä jatkuu tälläisenä, merkityksettömänä, hautaan saakka, sillä se on jo jatkunut samanlaisena tyhjyytenä ainakin 6 vuotta.
Neuvoja sekä ajatuksia kaivataan mitä kipeimmin! Olisin ERITTÄIN iloinen jos nyt kirjoittaisit kommentiksi mitä SINÄ ajattelet, se kiinnostaa minua OIKEASTI! Tiedän että minun pitäisi keksiä tähän ongelmaan ratkaisu itse, mutta ei vaan onnistu. Ja kyllä, olen kokeillut ammattiauttajia ja puhunut vanhemmille. Ja älkää aliarvioiko tätä viestiäni miksikään "teiniangstiksi" nuoresta iästäni huolimatta. Minulla on kyllä oikeasti pahoja traumoja ja muita, jotka ovat tämän takana, mutta joita en nyt ainakaan paljasta.
Niin ja jos kommentoit niin muista olla rehellinen, ja kirjoittaa mitä oikeasti ajattelet. En tuomitse sinua kirjoititpa mitä tahansa. Voisin melkeinpä tässä kirjoittaa oman elämän tarinani, mutta tämäkin viesti on jo oikeastaan liian pitkä. Asiaa on minulla vaikka kuinka paljon, mutta sitä tuskin kukaan jaksaisi kuunnella. Vastaan jos on jotain kysyttävää, ja ikäni on 16-votta jos sitä mietit.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Moikka....
Tuo sun viestisi kuulostaa tutulta, koska olen itsekin tuntenut oloni tosi ulkopuoliseksi jotenkin, ja AINA. Sinun ikäisenä istuin kotona ja katselin ikkunasta, kun muut luokkalaiset kävelit ohi jonnekin bileisiin ja huokaisin syvään; "Ottaispa ne mut mukaan edes kerran, että voisin näyttää miten hyvä tyyppi olen." Tiedän, ettei ne osanneet lukea mun ajatuksia, ja muutenkin olin koulukiusattuna tottunut olemaan näkymätön....ujo ja huomaamaton. Tuskinpa edes muistivat mun nimeä.
Olin siis eristäytynyt kaikki kouluvuodet, juuri kiusaamisen ja oman ujouteni takia.
Noh, olen nyt jo 24v. ja luulisi, että olisin nyt oppinut olemaan sosiaalisempi, mut ehei :) En ole niin ujo ja voin kyllä höpötellä ihmisten kanssa, mut ystäviä ei oikein ole.
En nyt oikein tiedä, miten neuvoisin sua, tulee vaan mieleen yksi asia, jota itsekin tässä aloittelen. Eli sellainen kuin Hyvä Koti -nuortenkerho, ja voihan niitä olla vastaavia, kun en tiedä missäpäin asut. Siis jotain tuollaista nuorille tarkoitettua toimintaa, jonne voisit mennä viettämään aikaa toisten nuorten kanssa.
Itse olen juuri aloittanut tällaisen nuorisokerhon(vaikka vanhus olenkin ;) ), ja siellä on paljon samanhenkisiä ihmisiä; ujoja, yksinäisiä, mutta seuraa kaipaavia. Siellä tehdään ruokaa yhdessä, pelataan pelejä, käydään retkillä yms.
Uskoisin, että tuollaisen toiminnan kautta sitä itsekin rohkaistuu ja kynnys tutustua muihin ihmisiin laskee, vai mitä mieltä olet?
Tuo nyt oli vaan yksi idea, ehkä jollakulla toisella olisi ehdottaa muuta :)
Jostain syystä ymmärrän hyvin, vaikken samassa tilanteessa olekaan. Itselläni on myös hyvin paljon ikäviä kokemuksia, joten en epäile ettei 16-vuotiaallakin voisi olla vaikeita kokemuksia toisin kuin vanhemmat ihmiset usein luulevat. Kyllä sen itse tietää ulkoisista olosuhteista huolimatta, onko elämä mielekästä vai ei. Olen 16-vuotias tyttö. Minua vaan yleisesti vaivaa tuleeko elämäni olemaan tällaista koko loppuelämäni. Olen ihan vailla pohjaa. Minulla on kumppani, mutta suhteemme on hyvin ailahtelevainen, samoin meidän molempien luonteet. Silloin vuosi sitten, kun olin vielä yksin, kuvittelin että elämäni olisi joskus merkityksellistä jos seurustelen. Ajatus tästä antoi jo itsessään elämälleni merkityksen. Toisin silti kävi. En tiedä turrunko tähän tilanteeseen, enkä tiedä olisiko minun parempi yksin, sillä silloin olin onnellisempi. En vain tahdo muutosta, en kestäisi sitä. Jotenkin asiat vain kasautuvat päälle enkä näe missään järkeä enkä hyvää oloa. Ei hetken rauhaa. En osaa oikein auttaa sinua, mutta tiedän mitä on elää merkityksettömänä itselleen. Ja vielä pahempaa on, jos olet merkityksellinen jollekin muulle, kun et ole sitä itsellesi.
sinua sieltä kotoa hakemaan. En kirjoita tätä missään saarnaamismielessä, mutta kyllä siihen elämänkulkuun täytyy itse tehdä muutos. On varmasti paljon samanikäisiä nuoria, joilla on aivan samanlaiset kuviot. Nyt sieltä sisätiloista ulkosalle, lenkille, kauppaan, kirjastoon, erilaisiin tapahtumiin. Urheilu on yksi vaihtoehto, jos et itse harrasta, voit käydä katsomassa, jalkkispelit tms. Jos ihminen viettää liikaa aikaa sisätiloissa, siihen tottuu ja turtuu, tulee ikäänkuin "mökkihöperöksi". Mahdollisuuksia varmasti löytyy, kun vain otat "itseäsi niskasta kiinni". Tsemppiä sulle.
Ei varmasti tulekkaan hakemaan, ja itse se muutos pitää tehdä. Kävin kaupassa, kirjastossa, urheilin, tein läksyjä ja siinä se päivä menikin, mutta ei auttanut vaikka kokeilin viikon verran. Joskus jos olen johonkin konserttiin mennyt, niin ei tule kuin paha mieli, kun itse siellä vaan nököttää ja muut pitää porukassa hauskaa.
Olen harrastanut urheilua, mutta lopetin kun kaikki silloiset kaverit ja tutut lopetti. Nyt kun meinasin kokeilla uudestaan, niin siellä ei ole muita kuin paljon nuorempia. Joitain muita lajeja haluaisin harrastaa, mutta niitä ei täältä pieneltä paikkakunnalta löydykkään.
Tarvitsisin oikeasti apua ensin varmasti muille ongelmilleni, mutta psykologit määräävät vaan lääkkeitä, ja vanhemmat suuttuu jos kerron (olen puhunut jo monia kertoja ja saanut HIRVEITÄ traumoja). Mietin vaan miten monta vuotta olen jo tuhlannut, ja miten monta vuotta joudun vielä olemaan "häkissä" ennenkuin pääsen vapaaksi. Silloin taitaa olla liian myöhäistä. Haluaisin että tulisin hulluksi, mutta ei vaan onnistu. EN PYSTY purkamaan nyt vihaani koska olen niin vitun "kiltti" tai jotain. Muut nuoret joilla on ongelmia sentään tekevät laittomuuksia, jäävät kiinni ja sitten heihin kiinnitetään paljon huomiota ja saavat apua, tyhmyydestä (vai onko se edes tyhmyyttä) palkitaan. Äsken halusin mennä lenkille, mutta en taida enää uskaltaa koska potkisin varmaan kaikki katulamput rikki.
Hei. Mulla on ihan samoja ajatuksia kuin sinulla. Olen 26v. ja aina tuntenut itseni jotenkin ulkopuoliseksi. Näytän varmaan ihan normaalilta mutta läheskään aina musta ei tunnu normaalilta, siis että olisin itseeni ja elämääni tyytyväinen. Mä kamppailen koko ajan sen puolesta että mun elämällä olis joku merkitys. Kehoittaisin sua elämään elämää hetki hetkeltä. Ja yrittää olla avoin erilaisille asioille ja ihmisille ja positiivinen aina kun mahdollista. Äläkä vaadi itseltäsi liikoja. Mä ainakin yritän. Tsemppiä sulle!
No et sentään ole 21-vuotias, joka kamppailee samojen asioiden kanssa.
Ja ERITTÄIN onnellinen siitä! Toisaalta jos en tee mitään (tai vaikka tekisin), niin ehkä tulee minulle käymään noin :/
Hae googlesta eri mahdollisuuksia haluamallasi haulla. Kyllä sieltä löytyy mahdollisuuksai.
http://www.google.com/search?q=nuoret elämänkatsomus luennot&rls=com.microsoft:fi:IE-Address&ie=UTF-8&oe=UTF-8&sourceid=ie7&rlz=1I7SUNA
"On aikamiettiä mitä haluaa, Ja on aika tehdä mikä alkaa vähäkin kiinnostaa", mutta itse täytyy se oikea tiensä LÖYTÄÄ. Ei sitä muut osaa sanoa.
Elämänkatsomusta tässä nyt vähiten haluan!