Minulla on lapsuuden trauma jota en muista kuin pätkinä ja kipuina. Traumaattiset tapahtumat toistuivat lapuudessani yhden talven ajan. Aloin muistaa näitä asioita vasta aikuisena. Sitä ennen tunsin syntyneeni 8-vuotiaana, ei mitään muistikuvaa sitä edeltävästä olemassa olostani Nyt muitan siitä osia. Kipu ja tunto muisti on osin palannut. Olen masentunut. Vasen käteni ei toimi tämän takia kunnolla. Jokin kädessäni ja selässäni muistuttaa minua jostakin. Muistan tunteita, itkuni, kipuni, poismenoni. Huonekaluja, olohuoneen maton, makuuhuoneen. Muistan naurun, painimisen, itken nyt. Muistan monenlaisia sekalaisia tunteita, kuvia, inhotusta. Muistan vihamielisyyden tuskaani kohtaan. Muistan iljetyksen. Muistan huoneita, paikkoja. Muistan iljettäviä kuvia menneisyydestäni.
Onko kukaan koskaan käynyt tälläistä läpi tai pidemmällä kuin minä. Mitä tästä eteenpäin.
Olisin erittäin kiitollinen vastauksestasi.
Luottamuksella minä
Onko kukaan koskaan käynyt tälläistä läpi tai pidemmällä kuin minä. Mitä tästä eteenpäin.
Olisin erittäin kiitollinen vastauksestasi.
Luottamuksella minä
Vastaukset 16
Vanhimmat
Minulla on ollut samanlainen tilanne kuin sinulla: en ole muistanut lapsuudestani oikeastaan mitään. Sitten aikuisena mieleeni alkoi yhtä-äkkiä tulla muistoja lapsuudestani, eräästä traumaattisesta tapahtumasta. Varasin silloin välittömästi ajan psykiatrilta ja olen nyt käynyt läpi pitkän terapian.
Terapian läpikäyminen kannatti, aivan ehdottomasti ja suosittelen sitä lämpimästi sinulle. Terveisin, Peter
Kiitos vastauksesta.
kirjoittaessani en ymmärtänyt kertoa taustojani. eli. terapiassa olen käynyt ensin kuuden vuoden jakson kaksi kertaa viikossa, jolloin en vielä käyttänyt mitään lääkitystä. kaksi kertaa viikossa. tällöin tämä asia ei veilä tullut esille kuin vihjeinä. tämän jälkeen elämässäni oli seesteisempi kausi. sitten elämäni ajautui ulkoisista syistä miltei umpikujaan(josta selvisin). Tämä elämänvaihe toi mieleeni lapsuuteni umpikujan. tässä vaiheessa mieleeni tuli vain kuvia, joita todella pelästyin. kävin juttelemassa diakoniatyöntekijän kanssa ulkoisesta umpikujastani, sain kirkolta taloudellista tukea asumiseen. Diakonissa ehdotti keskusteluapua, että saisin purettua huoliani. olin siihen valmis. ja tämä luottamuksellisen suhteen aikana muistini alkoi palailla. Tällä hetkeää minulla oli jo sen ikäisiä lapsi että hekin muistuttivat ja muistuttavat edelleen mieltäni traumoistani.pääsin taas yksilöterapiaan nimenomaan siksi ettei diakonissa ammattitaito enää riittänyt trauman purkuun. terapiassa olen nyt käynyt neljä vuotta kerran viikossa lääkitys tukena. Jonkin verran traumaa on saatu purettua. MDR:ääkin eli silmäliiketerapiaakin on kokeiltu, mutta siihen en uskaltanut koska jatkuvaa kontrolloimisen tarpeestani en uskaltanut päästää irti.
Ulkoisesti ongelmani tällä hetkellä on miesten pelko sekä auktoriteettisesti käyttäytyvien ihmiset pelko. Pelkään myös humalaisia tietyn tyyppisiä miehiä. Eli ongelmani eivät enää ole sekavaa massaa vaan jäsenneltynä ja tiedostettavissa. Ongelmahan nyt on se, missä määrin pystyn paranemaan traumoistani. onko enää mitään mahdollisuutta saada muistiani palaamaan. Miten suhteutan tämän arkielämääni. Missä määrin joudun pekoni hyväksymään, mikä tuntuu todella vaikealta koska pelkoni rajoittavat elämääni.
Työssä olen onneksi pystynyt käymään.
Kiitos että vastasit, tiedänhän minä että muitakin tälläisiä ihmisiä on olemassa, mutta jotenkin vastauksesi teki sen konkreettiseksi.
Mielelläni lukisin lisää terapiasi muodoista. Miten tapahtuma on muuten vaikuttanut elämääsi. Millä keinoilla olet selvinnyt, lääkityksestä. Käytkä vielä terapiassa. Kaikkea asiaan liittyvää.
Terapiaahan tämäkin on.
Nyt kuitenkin lähden puolukkametsään.
Hyvää syyspäivää sinulle.
Niin se meni minullakin, ulkoisten syiden takia tuli kriisi ja sen jälkeen niitä lapsuuden muistikuvia alkoi tulla mieleeni.
Voin kyllä keskustella kanssasi enemmänkin. Nämä ovat kuitenkin niin henkilökohtaisia asioita, että puhuisin mieluummin kahden kesken sähköpostilla. Kiinnostaisiko sinua keskustelu sähköpostilla? Jos kiinnostaa, avaa jollakin nimimerkillä sähköpostiosoite vaikka hotmail.com:sta ja laita se osoite tänne. Minä vastaan sinulle sitten siihen!
[email protected]
että, sitten kun on kykyä alkaa käsitellä näitä asioita, alitajunta lykkää niitä tyrkylle.
Itsellä lähti menneisyyden/lapsuuden selvitteleminen noin 20 vuotta sitten siittä, että kun keskustelin jonkun ihmisen kanssa, niin tämä kysyi: Oletko vihainen?
En tietoisesti ollut näissä tilanteissa mielestäni ollenkaan vihainen, mutta lähetin kuitenkin niin voimakkaita vihan signaaleja, että useat ihmiset kysyivät samaa.
Sitten eräs läheinen ystävä sanoi, että nyt olisi aika mennä terapiassa käsittelemään näitä juttuja.
No, purkaminen alkoi kielletystä äiti-vihasta jne.
Oleellisinta jutussa oli/on, että aloin käsitellä asioitani, enkä vain enää kieltänyt niitä.
Helpotus, joka itsensä kanssa työskentelystä on tullut, on ollut palkitsevaa. Ei se todellakaan aina herkkua ole ollut, useimmiten on täytynyt pakottaa itsensä ottamaan seuraava askel. Olen käyttänyt monen tyyppisiä terapioita tilanteen mukaan.
Parhaiten asiaa minulle kuvasi eräs psykodraama terapeutti:
Ihmisellä on "henkisessä selkärepussaan" erilaisia kiviä ja kokkareita, joita kantaa mukanaan kunnes alkaa väsyä. Siellä on alitajunnassa niin paljon kuonaa, että jos ne kaikki tiedostaisi yhdella kertaa, niin mieli luhistuisi eli voisipa vaikka tulla "hulluksi". Siksi niitä pitää käsitellä asia kerrallan, eikä muuta tapaa olekkaan helpompaan elämään. Jos niitä rääpii sieltä täältä, menee vain entistä sekaisemmaksi.
Kuitenkin ihmisen pitää itse määritellä missä järjestyksessä asioita käsitellään ja useimmiten alitajunta pukkaa niitä sopivasti tarjolle. Joskus siinä tarvitaan myös terapeutin "pukkausta", koska asiat saattavat olle niin isoja/vaikeita, ettei pysty.
Joskus eli useinkin, jos osataan lukea asiota, on merkillistä kuinka pienestä "vihjeestä" lähtee iso asia purkautumaan.
Voin kertoa itsestäni esimerkin. Tosin asia on niin iso, ettei sitä ole terapiassa vieläkään pysytty täysin läpikäymään, mutta se on tullut tietoisuuteen ja näkyville, joten sille voi tehdä jotain.
Ihmettelin aina miksi en voi pitää kauluspaidan 1:tä tai 2:ta ylintä nappia kiinni, enkä kravattia ns. normaalisti. Piti pitää napit auki salaa kravatin alla. Heti tuli kumma olo ja teki mieli riuhtoa kaulus auki. Tämä oli iso ristiriita, sillä jouduin työssäni useimmiten käyttämään kauluspaitaa ja kravattia, mutta aina kun oli mahdollista luistin asiasta.
No terapiassa tartuttiin asiaan ja paljastui,
että ollessani murrosiässä isäni oli juovuspäissään yrittänyt tappaa minut kuristamalla.
Melkoinen "myllynkivi" kaulassa, mutta tietoinen mieli oli tunkenut sen niin syvälle alitajuntaan, etten pystynyt yli 20 vuoteen muistamaan sitä. Edelleenkään en pysty pitämään ylintä nappia kiinni, enkä yritäkkään, mutta tiedän mistä se tulee. Eikä siitä tule enää sellaista epämääräistä ahdistusta "kravattipäivän" jälkeen, että pitäisi vetää "pää täyteen" tai muuta sellaista.
Olet aivan oikeassa että asiat tulevat ulos sitä myötä kun tässä hetkessä kasvaa ja vahvistuu niitä vastaanottamaan tai jotain sinne päin. Joskus vaan helvetti vituttaa koko loppuelämä yrittää parantua asioista joihin itse ei ollut syyllinen vaan uhri. Joskus tuntuu ettei jaksa enää kun tietää että asiat olisivat voineet olla toisinkin lapsuudessa jos olisi saanut paremmat lähdökohdat eli terveemmät vanhemmat. Nyt kun alkaa asioita ja elämmää tosissaan näkeen ja näkee että ihmiset elää toisinkin ja on paljon terveempiä kuin itse on. Helvetti kuinka kateellinen sitä on niille ns terveille ihmisille jotka uskaltaa elää ja ei näytä tuntevan samanlaista sisäistä häpeää olemassaolostaan kuin itse tuntee.
Ainaista ongelmien jauhamista ja näistä ei kuitenkaan pääse irti kuin jauhamalla jos sittenkään.
Olen kai tällä hetkellä siinä tilanteessa että alan väsyä kuormani kantamiseen. Ehkä kuorma alkaa myös tuntua raskaammalta siinä vaiheessa kun alkaa olla vamis taakkaa vähän purkamaan. Toivottavasti. Tarvis vaan jonkun sysäyksen ja kovan.Kumma kyllä niitä järjestää itsenkin. Kummasti sitä vaan järjestää itsensä sellaseen kriisin että ois mahdollisuukisa kasvaa. Eli jos ei kriisiä ulkoapäin tule niin minulla ainakin on taipumus järjestää se itse ja saattaa itseni umpikujaan.
Ja mitäpä se haittaa jos pitää kravaatin ylipiä nappeja auki kun itse tietää mistä kiikastaa ja voi käsitellä sitä juttua eteenpäin.
En minäkään pidä mattoja lattioilla ym.
Monilla on varmaa ihan tiedostamattaan vähän helpompia samantyyppisiä juttuja. kun ei niillä ketään ulkopuolista loukkaa niin mikäpä siinä, ja eihän kukaan kuitenkaan näe eikä pidä outona sen takia että on nappi auki tai koti ilman mattoja.
Ainahan voi sanoo että tuli ostettua hiukka liian pieni paita tai allergian vuoksi ei käytä mattoja.
ettei voi valita omia vanhampiaan.
Tuossa parikymppisenä aloin tajuta, että kotoa saamani eväät oli "hanurista". Jouduin raakkaamaan pois lähes kaiken mitä kotona olin oppinut ja lisäksi se kohtelu, minkä olin saanut pisti vihaksi aina kun nousi mieleen.
Miksi minulle sattui juuri tuollaiset vanhemmat, miks ne ei pystyny parempaan? Niillä eväillä ei kannata edes pyyhkiä persettään, likaantuu vaan entisestään.
Noin 20 vuotiaasta päälle 30 vuotiaaksi olin katkera lähtökohdistani.
Sitten tossa vähän alle 40-v tuli terapiassa ajankohtaiseksi katsoa mistä oli lähdetty ja millaisilla eväillä?
Eli käytiin läpi mitä isäni ja äitini olivat saaneet omasta kotoaan ja omasta elämänkokemuksestaan antaa lapsilleen.
Se oli järkytys. Ei ne ollu saanu edes sitä mitä minä olin saanut. Parastaan ne oli tarjonnu lapselleen. Ei niillä ollut eväitä enempään!! Ei ne muuhun pystyneet!! Voihan villu.!!!
Tämän asian muistaminen ja hyväksyminen vielä tänäänkin on joskus vaikeaa.
Oma käsitykseni on, siis vain minun, että Luoja lykkää meidät tänne sellaisiin perheisiin ja olosuhteisiin missä meillä on jotakin opittavana.
Joku isompi juttu.
En vain vieläkään oikein ymmärrä mikä se on mahdollisesti omalla kohdallani. Miksi tarvitsin alkoholisti isän, jonka suvussa on kuoltu viinaan kuin kärpäset? Sitten viellä lopuksi tappoi itsensä. Miksi tarvitsin ns. "uskovaisen" äidin, joka kaateli viinoja lavuaariin kunnes sai sydärin? "Sitä Herra rakastaa, jota se kurittaa."
Ehkä myöhemmin ymmärrä.
Masennuslääkkeitä joudun kai käyttämään lopun ikääni. Ilman en pärjää. Kokeilin olla ilman psykiatrin kielloista huolimatta ja olin vähällä joutua takaisin sairaalaan.
Että semmosta meilläpäin....
Ulkona paistaa aurinko, sisällä ei.
Minulla on ns. suomalais-tyyppinen masennus. Pimeä syksy on pahin. Istun silloin vähintään 1 tunti päivässä valohoitolampun edessä ja lääkitys on maksimissaan. Hikoilen lääkityksen takia yöllä niin että koko makuuhuone haisee. Vaimo kysyy miksi haiset? Se ei ymmärrä, enkä jaksa selitää.
Minulla ei ole ihan samanlaisia kokemuksia, mutta olen kokenut monta kertaa kauheita asioita, joista on jäänyt unettomuutta ja kaikenlaista järjetöntä käyttäytymistä. Isäni kuoli, kun olin 9 kk. Sitä ennen vanhempani olivat menettäneet tyttären, kun vanhin veljeni oli vastasyntynyt vauva. Toinen veljeni syntyi vammaisena ja hänellä on ollut jos jotakin vaikeutta elämässään. Vanhin veljeni kuoli 2008 kesällä, juuri sen jälkeen, kun mieheni isä jäi auton alle ja kuoli. Anoppini oli kuollut juuri pari kuukautta ennen. Se vuosi oli kauhea. Äitini vanhemmat pitivät meistä huolta isän kuoleman jälkeen ja heiltä olen saanut valtavan hyvät elämän arvot. Myos mieheni vanhemmat olivat minulle aina hyviä ja rakkaita, kuten myös lapsillemme. Kuitenkin kaikki kummalliset tuntemukset vaivaavat ja nyt, kun minulla on yksi ihana lapsenlapsi, mietin niin paljon kaikkia asioita. Minulle on mm. tehty abortti, kun olin 15-vuotias.
Mutta se liikenneonnettomuus oli kauhea tilanne...
Terapia on minun kohdaltani poissuljettu vaihtoehto, koska vaikka saisinkin siihen Kelan apua, meillä ei ole siihen varaa.
Terapiaa voi saada julkisella sektorilla ilman omavastuutakin.....
Mt-tston kautta saa terapiaa ilmaiseksi, ainakin maaseudulla.
Terapia auttaa traumojen käsittelyssä ja siellä tilanteita lähestytään sopivalla tahdilla. Ensin kävin psyk.polilla Helsingissä, mutta siellä ei saa tapaamisaikoja kuin ehkä 1kk välein, jos sitäkään. Oon käynyt Sielunsisar Tmissä Espoossa ja kohdannut traumojani, vähän samanlaisia oireita oli kuin ekan viestin kirjoittajalla. Se, että olin hyväksikäytetty, aiheutti vaikeuden antaa kenenkään koskea käsivarsiini. Myöhemmin tulikin ikäviä muistoja aiheesta, joita sitten kerroin terapiassa ekan kerran. Mutta matka on mulle aika pitkä ja nyt terapeuttini aloittaakin Helsingissä syksyllä. En tiedä, onko monellakin viikonloppuaikoja, mutta la sopisi mulle hyvin, jos hän saa tarpeeksi asiakkaita lauantaille. Oon työelämässä, vaikka välillä traumat palavat takaumina mieleeni. Terapia on tukenut pysymäänkin työssä eli suosittelen terapiaa lämpimästi.
mä oon hullu ja kuuntelen don huonoja enkä osaa kirjoittaa. vai osaanko ja vaan feikkaan,
Mä oon nuollu hillomunkkia
gfguh xduivrgtxdhgfrvturhtyurhgtuihdfughuhyurdhstuiovgdhyuyvhf56467
Mä oon täällä taas!