vaikka ei voita koko taistelua, pronssitaistelu Ruotsia vastaan on varmasti elämisen arvoista. 1995 olimme Globen-hallilla Suomen voittaessa Ruotsin välierissä 4-1. Tunnelma oli katossa. Edessä istuneet ruotsalaiset kääntyivät katsomossa kättelemään ja onnittelmaan, kehuen suomen pelaajien esitystä. Sekä suomen joukkueen käyttäytymistä pelin jälkeen. Joukkue nimittäin ryhmittyi katsomon eteen, jossa hillittömästi, mutta reilusti kannustaneet suomalaiset istuivat ja kiittivät saamastaan kannustuksesta kumartaen rivissä ja heiluttaen katsomoon huudellen kiitoksia kannustuksesta.
Huomasin, miten paljon iloa voi jakaa hyvällä itsetunnon ja käytöksen omaava henkilö. Poikien kommentti tapahtuneen jälkeen oli, että vain ruotsalaiset voi tehdä noin. Rehellisesti, toisin päin, en ikinä olisi pystynyt ruotsalaisia niin reilusti kädestä pitäen onnittelemaan. Tilanne oli mieleenpainuva niin minulle kuin pojallenikin. Ruotsalaisista tuli rakkaita vihollisia, joita on hyvä kannustaa silloin kun vastus ei ole Suomi. Ja kaikkein rakkaimpia voitettavia aina.
Näin pitäisi olla myös tällä palstalla. Itsetuntoa kuunnella ja kommentoida kirjoituksia. Kaksi on ylitse muiden Homeherkkä ja Pekka, he kirjoittelevat reilusti ja niitä kirjoituksia on erittäin mielenkiintoista lukea ja miettiä riittääkö itsetunto pohdiskella asioita ilman maailmantuskaa ja ilkeilyä. Nauttia siitä, että on ihmisiä jotka välittävät ja jaksavat sitä välittämistä jakaakin. Jakamista ei ole kritiikki ilman, että sillä on mitään muuta sanottavaa kuin se kritiikki.
Tänään toivon, että Den glider in on jälleen meidän laulumme, kuten se oli 1995. Elämässä pitää olla muutakin kuin home. Urheilu on siitä hyvä, että se antaa luvan myös halata! Ei paha.

Vastaukset 2
Vanhimmat
Sanoit sen hyvin, kulttuurien sovittaminen on haasteellista...
Ja home on vain yksi asia, kyllä, mutta: jos se oikeasti vaivaa ja sairastuttaa: VIE HUOMION kaikesta muusta, se on niin kokonaisvaltaista...
Olen iloinen, että sinulla taitaa olla hyvä tilanne...
tämä kiekkomatka oli joukkueen pojille tärkeä yhteinen matka. Rahat hankimme puutarhalla kaivamalla syksyllä kasveja talvisuojaan, työ oli liian raskasta pojille, sillä isot juuripaakut painoivat sairaasti ja vetinen pelto oli muutoinkin rankkaa käveltävää. Nyt tuo työ olisi minulle mahdotonta. Viidennellä linjalla rempattiin kerrostaloa. Talossa ei ollut hissi kunnossa ja rappusetkin oli rempan vuoksi peitetty suojamateriaalein jotka liukuivat jalkojen alla. Kannettavat komerot ja keittiökalusteet olivat muovisuojattuja ja painoivat pahimmillaan kädet ja koko vartalon mustelmille, muovista oli hillittömän vaikea pitää kiinni ja tuotteet osin korkeita kaappeja viidenteen kerrokseen, eikä ajatusta tavaran kantamisesta remppakohteeseen oltu ajateltu pätkääkään. Tavarat olivat rekkakontissa kadulla, josta ne nostettiin ensin kadulla odottaville kantajille ja siitä sitten aina laputuksen mukaan 1 - 5 kerrokseen. Työ oli uskomattoman viheliäistä, eikä se sopinut kuin ihan niiltä pieniltä paketeilta junnuikäisille pojille. Kantajat olivat pääosin äitejä, muutama isä ja poikija joille työ oli liian rankkaa, joten he tekivät minkä pystyivät, mutta pääosin työ jäi äideille. Työ oli "jaettu" edustusjoukkueen miesten kanssa, joista tuli krapulaisen noloina paikalle muutama kertoen, että miehinä he kyllä vastaavat useampaa äitiä ja poikaa, joten rahat tulee jakaa puoliksi, vaikka määrällisesti heitä onkin näin vähän. Muutaman kerrosvälin jälkeen, nopea neuvottelu ja isot raavaat miehet kertoivat, että kontista nostelu on niin rankkaa, he hoitavat sen, te muut kannatte kaapistot kerroksiin. Vähän myöhemmin ryhmästä lähti heikkokuntoisimmat pois, kertoen että huimasi niin paljon, oli pakko poistua.
Opettavainen työ tuokin ja selvisimme hurtilla huumorilla ilman riitelyä. Noloija miehiä näkyi pitkään hallilla ja muutama kävi pyytelemässä myös tilannetta anteeksikin. Mutta työ tuli tehtyä kuitenkin.
Yksi työ oli pussittaa 10 000 kiloa karkkeja 200 g pusseihin R-kioskeille. Työ sopi kaikille ja perheet pussittivat karkkeja ihan kyllästymiseen asti. Kun on pussittanut tuon määrän karkkeja, ei noita karkkien hajua kestänyt ihan pieneen aikaan.
Joulun aikaan keräsimme rahaa eri tempauksin ja myynnein, järjestimme turnauksia, myyjäisiä ja myimme kaikkea mahdollista kerjättyä, itsetehtyä, kirpparikamaa yms.
Osa vanhemmista ei pystynyt osallistumaan yhteenkään varainkeruuseen, mutta rahat jaettiin silti tasan kaikille. Yleensä ne jotka eivät paikalle päässeet olivat tekemässä sitä toista tai kolmatta työtään, jotta sen ajan talovelka edes vähän lyheni. Osa menetti siltikin kotinsa, mutta pojat pääsivät matkalle ja matka oli todella onnistunut.
Osa rahoista jaettiin laivalla pojille käyttörahoiksi ja se oli yllätys pojille. Osalla ei ollut markkaakaan rahaa, joten oli ilo katsella sitä riemua, kun voisi tuhlata vähän rahaa karkkiin tai jopa peliautomaatiin. Vanhemmat tekivät päätöksen, että jotakuinkin samalla budjetilla jokainen poika toimii käyttörahojen mukaan ja sekin toimi hyvin.
Vaikka rahainkeruu kesti pitkään ja työ oli joskus yhtä tyhjän kanssa rahallisesti, se työ antoi kaikille paljonkin. Parasta oli se, että ymmärrettiin niitä, joilla oli tosi tiukkaa, eikä oletettu että tasapuolisuus voi olla tasapuolista ilman että sitä viilataan vähän tasapuolisemmaksi.
Näistä töistä joita teimme, en pystyisi tekemään nykyisellä kunnollani juuri mitään. Joko itse työ, se paikka jossa sitä joutuisi tekemään tai työn vaatimat yhtäjaksoiset työtunnit eivät enää onnistuisi mitenkään.
Elämä kulkee kyllä näinkin, hitaammin ja työläämmin vain. Aikaisemmin hiekkalaatikon hiekan vienti takapihalle kottikärryillä olisi ollut minun juttuni, nyt katselen vierestä. Ehkä elämästä on tullut enemmän sivusta seurattavaa, paljon enemmän. Siitäkin on vain otettava se ilo irti minkä siitä saa. Aina on joku jolla asiat ovat huikeasti huonommin ja silti he jaksavat hymyilläkin. Siihen pitää vain aktiivisesti pyrkiä.
Omalle perheelleni olisi muuten ollut huomattavasti helpompi vain maksaa tuo matka. Paljosta vain olisi jäänyt paitsi, tosi paljosta, jos niin olisi tehnyt. Silloin mustelmat tulivat kunnon kolhujen jälkeen, sairastellessa niitä vain ilmestyi ja huomattavasti näyttävämpiä, ihan iilman sen suurempaa vaivaa ;-).