En tiedä milloin tai miten mutta oon aikas varma että tapan itseni jossain vaiheessa. En halua kuolla mutta haluan lopettaa kärsimisen.
Oon yrittänyt hakea apua. Lekuria kiinnosti asiani sen verran että laittoi masennuslääkkeitä. oon kai tullut niille immuuniksi.
Miten psykologin juttusille päästään? Olen mies, enkä itke. Lääkärissä olis kai pitänyt ruveta itkee että olis saanu lähetteen terapiaan.
Miten ja mistä sais ammattiapua?
Oon yrittänyt hakea apua. Lekuria kiinnosti asiani sen verran että laittoi masennuslääkkeitä. oon kai tullut niille immuuniksi.
Miten psykologin juttusille päästään? Olen mies, enkä itke. Lääkärissä olis kai pitänyt ruveta itkee että olis saanu lähetteen terapiaan.
Miten ja mistä sais ammattiapua?
Vastaukset 29
Vanhimmat
Jos olet työelämässä niin työterveyshoitajan kautta saat ajan psykologille ja siitä lähtee asiat rullaamaan...
Jos et, niin soita oman terveysasemasi tai terveyskeskuksesi ajanvaraukseen ja varaa aika itse. Sieltä pitäisi myös osata neuvoa ja antaa sinulle oikea suunta minne lähteä.
Harmi, ettei lääkärisi ole tajunnut tätä keskusteluapua sinulle määrätä! Mut älä luovuta.
Kuule katsotaan tää sirkus sellaisena kuin se on ...
Ei luovuteta, koska olet tärkeä ja ainutlaatunen ihminen masentuneena tai ilman. Kele perikis ei anneta!
...kai mennä uudestaan, toiselle lekurille.
Välillä tekisi mieli luovuttaa, vaan pitäisikö sittenkin yrittää kärvistellä... enpä tiedä.
ainakin toivottavasti. Omaiseni on yrittänyt päättää päivänsä muutaman kerran, lyhyen ajan sisällä. Tieto tästä ensimmäisestä yrityksestä oli järkyttävää ja yllätti täysin. Tottakai yhtälailla nämä muutkin, mutta onneksi jäivät yrityksiksi. Omaisellani on kovia kipuja (osittain vieroitusoireitakin) eikä ole saanut niihin apua. Nappeja on pahimmillaan ollut n. 20 kpl vrk:ssa-joka on aivan hirveä määrä. Itse asun kaukana, ja mahdollinen paikallaolo lähellä läheistäni ei onnistu. Miksi on niin helvetin vaikeaa saada koviin kipuihin apua? Tuntuu, että jos ihmisellä on mielenterveysongelmia, nämä fyysiset tuskat sivuutetaan täysin, ja vekslataan lääkkeillä ees ja taas. Nyt asiat ovat tosin siinä pisteessä, että kovan puhelinrumban avulla saadaan tämä kipujen syiden selvittäminen alkuun-vihdoin ja viimein. Toivotan teille itsemurhaa miettineille hyvää jatkoa. Kyllä näistä umpikujista kuitenkin selviää, hakee apua, niin kauan, kunnes löytyy ihminen, joka auttaa alkuun. Entäs ystävät, läheiset, aina löytyy ihmisiä, jotka välittävät-kyllä tunnelin päässä näkyy sitä auringonvaloakin, vaikka välillä näyttäisikin epätoivoiselta. Elämä on kuitenkin laiffii. Tsemppiä teille jaksamista.
Jos et halua kuolla, itsemurha ei ole ratkaisu.
Psykologin juttusile pääset helpoiten varaamalla ajan tk:sta ja pyytämällä lähetteen - ei pelkillä lääkkeillä pitäisi koskaan lähteä liikkeelle, vaan myös sitä muunlaista apua pitäisi saada.
Jos joku kerta olosi äityy niin pahaksi, myös päivystys on hyvä vaihtoehto - sieltä (yleensä) ohjataan psykiatrin puheille, joka sitten arvioi hoidon tarpeen.
Sinun ei auta kuin tapella itsellesi hoitoa, ei kukaan pelkillä lääkkeillä pärjää, vaan tarvitsee myös sitä muunlaista apua.
Jos itsemurha liikkuu mielessäsi usein ja harkitset sitä vakavasti, sairaalahoito voisi myös olla paikallaan. Harkitsethan ainakin sitä, jos ammattihenkilöstö sitä sinulle ehdottaa?
Voimia!
Luepa tämä läpikotaisin. Löytyy neuvoja monentyyppisiin asioihin.
http://www.mtkl.fi/liiton_toiminta/tietopalvelu_propelli/
Ps. Missä seutukunnalla asut ?
..tuosta linkistä. Aion kyllä vielä yrittää hakea apua.
Synkät ajatukset tulee aina niin yllättäen ja vahvoina. Koko elämä on ollut taistelua masennusta vastaan. Lapsuudesta asti. Jaksaakohan sitä vielä 30, 40, 50 vuotta? Sitä tässä mietin.
Varmaan auttaisi jos olisi uskovainen tai jotain, mutta kun en vaan ole.
Minustakaan yhdistelmä 'ei varsinaisesti halua kuolla, mutta ajattelee, että on ns. pakko tehdä itsari' ei "toimi". Itselläni nuorena oli samanmoinen tunnelma; ajattelin, että elämästä ei tule mitään; olin hyvin masentunut ja ajattelin, että kun muutakaan ei ole, niin tarvii kuolla. En ajatellut itsaria tehdä, mutta käsitin että mun on pakko kuolla. Kauhee on tuokin yhtälö. Noh, sain tuolloin kriisiapua... SOS-puhelimeen soitettuani jne. Sen jälkeen sitten apuja enemmänkin ja nyt menee ssri.
Muistathan, että itsariyritykset yrityksiksi jäätyään saattavat hyvinkin usein jättää asianomaisen jollakin tapaa vammautuneeksi. Tuommoinen, useimmiten epäonnistunut yritys sotkee soppaa vaan entisestään; ihmisen on vaikea ns. onnistua (kurja verbi tässä yhteydessä), voi saada vammoja koko iäkseen.
Itsari ei ole ratkaisu, ei muutoinkaan. Näin olen itsekin pitkällä aikavälillä tajunnut. Koko iän minua on masennus vaivannut, välillä helpompaa, mutta nytkin ihan deep down. Syitä en varsinaisesti edes tiedä, sivuraiteelle lähtenyt psyykenrakenteeni alunpitäen? Tuntuu nytkin vain ylen tyhjältä ja että elämällä ei minulle olisi annettavaa, ei riittävästi.
Mua auttoi uskoon tulo vuosikymmenet sitten, yes. Sen jälkeen mulla, masentuneenakin on näky, että olen heittänyt ankkurin syvemmälle, kauemmaksi. Saan kärsivällisyyttä siitä, että kurkoitan tulevaisuuteen, jossa kaikki on hyvin ja rakkaus täydellistä. Se jo jotenkin alkaa täällä ajassa, mutta tiedän, että kerran perillä Hän kuivaa kyyneleet (minäkään tosin en pysty itkemään, sekin oma ongelmansa!). Iankaikkisuusnäköalan takia pystyn elämään tään elämäni, vaikka sujuisi puoliteholla, reppanana, yksinäisenä, ja kuin kivirekeä vetäen. Usko ja rukoilu auttaa! Sisulla katson loppuun asti, Taivaan Kotiin asti, sen aikataulun mukaan jonka minua Viisaampi, minun Luojani määrää. Näin jaksan kuitenkin.
Senkin sanoisin, että toisen ihmisen mahdollisuudet auttaa toista ovat aika rajalliset. Kuin tukipylväinä, joinakin väliaikaisina apukeppeinä toisia ihmisiä voi "käyttää", mukaan lukien ns. ammattiauttajat. Jonkinlaisena ketjuna kukin auttamistilanne kuitenkin tuo kokonaisuutena apua sinullekin, niin ettei täysin yksin tarvii masennusta ja toivottomuuttaan kantaa. - Minäkin kannustan sinua edelleen vaan menemään avunhaun pakeille, älä lannistu. Se myös on monesti ihan aitoa lääkärinkin avuttomuutta, jollei tule käynnistä mitään hyötyä. Kokeile myös sielunhoitajaa jostakin seurakunnasta. - Kyllän se aina välillä joskus jonkun luona nappaa! Mukaan lukien ystävät, tuttavat, sukulaiset ja netti. Kaikki yhdessä, etsi, etsi. Ja muista "kolkuttavalle avataan".
..kuinka vanha olet tai mitä olet kokenut, mutta itse liikun samoilla linjoilla. En tiedä milloin tai miten, mutta tiedän että tulen tappamaan itseni, ellen sitä ennen jää auton alle tai kuole muuten tapaturmaan. Viimeistään kun täytän 30..
Itse käyn psykologilla ja sinne sain lähetteen kolme vuotta sitten koulussani olevan terveydenhoitajan toimesta. Nyt syön lääkkeitä.
Terveyskeskuksien/kaupungin palveluksessa olevat lääkärit ovat paskamaisia, eivät juurikaan välitä tai mitään. Jos et pääse muuten eikä raha ole ongelma, yritä päästä käymään yksityisenlääkärin puheilla.
Miksi et itkisi?Itku on lääkettä kokeileppas jos vaan itku tulee .
Rohkeita olette monet jotka ajattelette itse lopettavanne päivänne ,oletko kuitenkaan miettinyt jospa elämä ei lopukkaann siihen vaan Jumalan sana on totta ja oleva ikuinen elämä ,tässä ajassa teemme ratkaisumme uskommeko vihollisen kuiskeita "lopeta itsesi"
Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa josta monesti kirjoittanutkin ,eli kokemuksen rintaäänellä täällä kirjoittelen .
Lääketieteellistä apua on saatavilla sen tiedät ja sitä tulee etsiä ja myös lääkkeitäkin hyvä käyttää jos niin määräätään .Kuitenkin tärkeintä on etsiä elämäsi tarkoitusta ja sitä ettei kukaan sattumalta tänne ole syntynyt elä usko olleskaan sellasta sepustusta ,sinunkin elämälläsi on tarkoitus .
Luotan rukouksen voimaan ja kehoitan sinuakin avaamaan sydämesi niin että saisit kokea Jumalan muuttavan voiman .Tämä ei ole huuhaata vaan totta että kaikki voi muuttua .
Elä tee lopeta itseäsi ennenkuin mietit ikuisuutta !
olla samalla enemmän kuin terapiaa.Tunnet silloin tasavertaiseksi itsesi muiden ns. terveiksi luokitellujen kanssa,ja aikanaan jää taaemmaksi entinen sairas elämä,jossa olet ehkä juossut oravanpyörää.Työssä pääasia sinulle on tervehtymisesi,eikä palkan suuruus tai jokin muu,kuten työn laatu.Sairaasta ympyrästä on hyvin vaikeaa nousta erilleen terveeksi,mutta ns. terveessä yhteistyössä jonkinnasteisessa mielekkäässä tai vähemmän mielekkäässä,tuo voimaa jo kokemus tehdä työtä siinä kuin muutkin ja usein paremmaksikin.Kun henkinen piina hellittää ja siirtyy itselleen hyödyksi alkaa se toimia voimakkaampana osapuolena parhaana osana elämääsi.Ihmiset joita kunnioitamme saavutuksistaan ovat ansainneet ne eläessään.
just joo. Kirjoituksesi sai minutkin, joka en ole aloittaja, vaan ihan muu masennuksen kanssa painiva, ajattelemaan. Puit sanoiksi jotakin hyvin tärkeää.
on siivoaminen masentavaa, muuta työtä en varmaan saisi
"Asenne ratkaisee aina" > miten arvostaa mitäkin.
Moni arvostaa nykyään sitäkin
AMMATTIsiivooja> somistaja näkökulmasta.
Ei tule ihmistenkanssakaan ja itsensä kanssa toimeen jos ei arvosta itseään, eikä muita.
KYLLÄ ON MASENTAVAA ? ?
Asennemuutos on lähdettävä ITSESTÄ.
> http://www.positiivarit.fi/Frontpage.aspx
voisi puhua.
Arvostan siivoojia, mutta silloin kun itse siivosin, sain ihmetteleviä kommentteja. Muutenkin liian yksinäistä.
on sairaassa yhteiskunnassamme jo siksi paljon,ettei viestitkään enää mene läpi.Aukaisin juuri tietokoneeni ja yritin lähettää sinulle arv. ITSARI viestin,mutta sensuuri hallusinaatiossaan väitti että olen lähettänyt jo samanlaisen viestin.Puulle ei kannata puhua,vastaus on aina sama,kuten sensuurillakin toisen kerran.Jos ihminen on muuli,niin se pitäisi todeta jo työhönnotto haastattelusssa,eikä ottaa töihin vain siksi,että on jokin äidin käly,tms.
kuinka noin h..tin tyhmää työntekijä ainesta on vuonna 2008 viellä sensuroimassa nettiä? Hyvä Jumala! Onko pimeät voimat turmelleet luomuksesi tuollaiseksi täysin pehkuksi.Teillä on varmaan pienet palkat,koska teillä ei ole mitään käsitystä asiakaspalvelusta? Ei tämä ole mikään aineitten pyörittäjien foorumi jossa juhlia silmät harallaan yleisessä ammatissa.Ettekö käsitä mitä te teette? Voi......!
h...ttiin sieltä ennen kuin joku heittää,niin kolina käy?
Ihankos hassu oot, kun kuvittelet jonkun ihmismäisen sensuurin olevan jaksamassa täällä olla tsekkaamassa, mitä kirjoitetaan. Ei ole.
Kun on klikannut viestin matkaan ja vaikka näyttää, että klikkaus ei onnistunut ja että viesti ei lähtenyt, niin kun sitä klikkaa lähtemään uudelleen, niin KONE = ATK, tunnistaa, että tää on nyt sama klikkaus, joka jo just tehtiin ja siksi vastaa, että "olet jo lähettänyt samanlaisen viestin". - Se siis tarkoittaa, että eka klikkaus on onnistunut ja viesti meni. Se AUTOMAATTISESTI ei ota toista samanlaista viestiä. Ihan käteväähän on näin.
Kun tuon em. automaattisen vastauksen punaisissa raameissa on saanut, kannattaa klikata seuraavaksi vaikka "Masennus" otsikkoa ylhäältä ja pääset näin Masennus-palstan listalle ja kun uudelleen avaat ketjun, ehkä jo näetkin viestisi siellä olevan.
- Luulen kyllä, että tiedät tämän jujun...
itsariajatuksia. Niistä olisi ensiksi päästävä eroon. Tutkiskele netistä muita keinoja kuin näitä lääkityksiä ja kallonkutistajia. Masennukseen on olemassa aivan jokapäiväinen järkevä syy. Etsi ja löydä se.
Että on HAETTAVA MUUTOSTA muuta kautta, kun lääkkeiden avulla(lamaannyttaa, väsyttää, aloitekyvyttömyyttä lisäävää).
Vertaisryhmä keskustelu, vaikka on arka ja jännittynyt, antaa avoimmuutta ja helpotusta, kun saa vapaasti keskustella asioistaan ja saa vastakaikua ajatuksilleen, Muillakin samanlaista ei AINOASTAAN MINULLA.
Menneessä ei kannata elää sillä se ei palaa takaisin. Tulevaisuudesta ei tiedä KUKAAN. On siis elettävä tässähetkessä täyttä elämää.
MUUTOS ON MAHDOLLINEN.
On esim. kuntoutusjaksoja (7pv,) "Kuntoutuminen ja muutos. Pitkään sairastaneille" www.mtkl.fi
Puhun kokemuksesta.
Sairastin vakavasti UUPUMUSTA ja sen seurauksena masennusta, ahdistusta, unettomuutta. Lääkitys vain pahensi asiaa. (määrätyt lääkkeet joita kieltäydyin syömästä. HUOM kieltäydyin) Kyllä oli helpottavia kevyitä lääkkeitäkin.
Mutta mielessäni hain koko ajan muutosta! Olin kuntoutuskursseilla, vertaisryhmässä, ns, normaali-ihmisten luennoilla >kansalaisopistoissa, terveyspuolen luennoilla monella eri taholla.
Viimein pääsin irti lääkityksestä (oma ehtoisesti) ja aloin virkistyä. Virkeyttä tulee jatkuvasti lisää, kun on alkanut toimia.
TOIMIN vertaisryhmä ohjaajana ja tukihenkilönä. > Nämä antavat elämälle oikean tarkoituksen, kun pystyy helpottamaan toisten oloa. HUOM; KESKUSTELMALLA ! ja neuvomalla mistä apua saa.
MUUTOS ON MAHDOLLINEN, KUN ETSII OIKEASTA SUUNNASTA.(EI TOISTEN IHMISTEN LUULOJEN PERUSTEELLA)
auttaa näissä umpikujamaisissa masennus-ahdistus-oloissa! Ei kannata olla jyrkkä millekään tunnetulle apukeinolle, ei lääkityksellekään. Kaikki ei sovi kaikille, vapaus vallitkoon tässäkin. Itse sain apua ssri-lääkityksestä. Sen avulla pääsin alkuun saamaan lisäapua esim. työnteosta ja muistakin asioista. Niitä tukipilareita on useampia ja useampia tarvitaan, lääkitystä voi kokeilla aina yhdeksi tukipilariksi, sillä on oma aikansa ja paikkansa, mutta muitakaan keinoja ei kannata eikä saa jättää. Hieno kuvaus on tuossa edellä TOIMINNANKIN vaikutuksesta hyvin meihin. Ja sen vaikutuksesta, että antaessaan saa.
Itselläni vaan usein on niin paha jumitilanne, etten pysty toimimaankaan, en edes omiakaan asioitani hoitamaan. Tarvii huomata, että masennusta on eri tasoista, eri laatuista ja varsinkin hyvin eri taustoista tulevaa.
Onnea elämänmatkaan meille kaikille!
Tosi kauniisti kirjoitit "onnea elämänmatkaan"
Onnea ja siunausta tarvitsemme itsekukin ettemme menettäisi sisältämme sitä elämänliekkiä vaikka palaisi joskus niin pienellä että kuvittelemme että se sammuu kun kitkerästi savuaa .
Vain tuulahdus ja liekki syttyy uudelleen jopa joskus oikein roihuten niin että kaikki entinen häviää ja uusi sijaan tulee .
Kannattaa kirjoittaa tunteistaan jos ei pysty puhumaan vaikka näinkin ,jos osaa lukea niin pakko huomata näistä toisista kirjoittajista jotka heittävtä pelastusrengasta että hekin ovat selvinneet jos jonkinlaisista elämän myrskyistä.
Itsekkin olen yksi selvityneistä ,sillä 18 vuotiaana olin siinä jumissa että uskoin kuisketta "lopeta itsesi elämäsi oli tässä" ,tänään kiitän Jeesusta että en onnistunut ja olen totisesti saanut kokea että elämällä oloi minullekkin annettavaa sittenkin .
Tänään tahdon olla heittämässä näitä "renkaita" ja kehoittaa sinua lopettamaan itsetuhoajatukset ja suuntaamaan katseesi elämän antajaan .
Sinusta välitetään ,sinua rakastetaan !
ne lähtee tästä maailmasta saappaat jalassa, eivät käy lääkärillä, valittavat vaan aina ja synkistelevät, annahan sinäkin kyynelten valua näet nykyään miehetkin voivat olla pehmoja,itsemurhakanditaatteja on suomi täynnä, jauhavat samaa pas..aa eivät kuitenkan tiukanpaikan tullen pysty sitä tekemään, on harmi ettei ole mahdollista vaihtaa paikkaa sellaisten ihmisten jotka eivät osaa arvostaa omaa elämäänsä, sellaisten kanssa jotka vaikeansairaudenkin aikana eivät luovu elämänkipinästään vaan taistelevat loppun asti rohkeasti!
En ole surullinen oikeastaan. Ei vaan yhtään itketä, olo on tyhjä ja turtunut.
Elämänhalua mulla kyllä vielä on. Sitten äkkiä kaikki menee ihan mustaksi.. Pystynköhän pitämään sitä kipinää hengissä? Jatkuvasti joutuu tasapainoilemaan tämän asian kanssa.
meillä on hyvät ja huonot hetkemme, jokaisella varmasti on niitä mustia-aikoja, en tiedä minkä ikäinen olet mutta miehilläkin on vaihdevuodet kuin meillä keski-ikäisillä naisillakin, ja joskus tuntuu miehillä olevan jonkin sortin kuukautiskiertokin....pese napasi ja katso kauas horisonttiin ja hanki joku harrastus vaikka, jos sellaista ei ole. Mitä enemmän vatvoo kurjaa oloonsa niin sitä varmemmin olo pahenee...ei kukaan tavallinen ihminen säästy sydänsuruilta ja murheilta parisuhteessa tai sinkkuna yksinäisyydeltä. Pitää vaan ihan itse keksiä mikä auttaisi omaa hyvinvointia, aloita vaikka siitä, että opettelet olemaan itsesi paras ystävä!
päivittäin mielessä ja tekisin sen heti, ellei omaiseni jäisi yksin.
Välillä on tosin parempia kausia ja suorastaan uhkun elämäniloa... Liekö maanis-depressiivisyyttä :(
Elämä vaan on niin ikävää ja epäreilua.
ei elämää varmasti monikaan tänäpäivänä reiluna pidä, exäni kuoli viikko sitten saappaat jalassa ja kaipaan hänen ystävyyttään vaikka olenkin naimisissa, meillä oli hyvä ystävyyssuhde vaikka olimme eronneet jo aikapäiviä sitten, kuitenkin pitää jatkaa matkaa vaikka kuinka tiukkaa tahansa tekeekin. Kuoleman käsitteleminen 15-vuotiaan pojan kanssa on oma lukunsa sinänsä. Elämä on ihan oikeasti arvokas asia vaikka itsemurhakanditaatti oletkin, ajattele niinpäin jos sinulle nyt sanottaisiin, että olet vakavasti sairas ja elinaikaa muutama kuukausi, muuttuisiko asenteesi vai olisitko helpottunut!?Usko nyt hyvä mies että SINUN KURJA ELÄMÄSI ON SINULLE LAHJA!!Ei tässä hurraamista ole minullakaan, kuitenkin en anna periksi hammasta purren eteenpäin...mummon aforismilla se mikä ei tapa niin se vahvistaa...
Hei Aloittaja. Olen kohta 50 nainen ja surukseni psykiatri totesi kohdallani, että noin 10 vuotta sitten ollut masennukseni uusiutui, Toisaalta en enää ihmettele, kovat elämänkokemukset noin 3 vuotta sitten--tähän päivään asti ovat melkein säännöllisesti vieneet henkeni,aloitekykyni,elämäniloni ja kaiken kiinnostuksen mihinkään asiaan. Pelastukseni oli "vahingossa" meneminen psykiatrille, joka ensi tapaamisella sanoi minulle suorat sävelet. Lääkitys päälle ja heti, Itkin vastaan ja nikottelin, että ei mulle,jollekin muulle, mutta alkuvaikeuksien jälkeen sain pikku hiljaa ryhtiä ja toivoa takaisin. Sain myös nukahtamislääkkeen ja pahoja hetkiä varten rauhoittavaa, säännöstelen itse tuon rauhoittavan ottamisen. Juuri, kun luulin elämän voittavan, minulle rakkain ihminen kimpaantui syyttä suotta ja kuristi minua oman pahan olonsa tähden. Taas putosin, mutta en luovuta enää, hän on tahollaan myös masentunut,eri syistä kuin minä, ei puhu asioista, esittää kovaa kundia ja luulee pärjäävänsä sillä. Minulla on myös psykologin tapaamisia,olen vaatimalla vaatinut lisää, koska liian harvoin keskustelu ei hyödytä ketään. Että kovilla tässä ollaan. Aloittaja,aloita sinäkin psykiatrista,vaadi terapiaa,lääkkeet saat melko varmaan, käytä niitä, ainahan niitä ei tarvita mutta ekat puoli vuotta melko varmaan, ja niiden käytöstä ei luistella muuten kuin lääkärin luvalla. Paljon lepoa, toisaalta ulkoilua, ja jos haluat muuten neuvoja ja henkistä tukea, voin olla siinä suhteessa tukihenkilösi. Vain toinen saman kokenut tietää,miltä sinusta voi tuntua. Terveisin Taistelijanainen.