Olen miettinyt tässä jo jonkin aikaa, olenko aivan erilainen, kuin kaikki muut:
Rakastun todella harvoin, mutta kun olen rakastunut: Iloitsen toisen kotiutumisesta, keksin kaikkea uutta ja jännittävää. Tunnen suurta tarvetta suukottaa ja syleillä. Nauran paljon ja nauratan paljon. Ihmiset kertovat, että hehkun onnea. Toisen tarpeet menevät omieni edelle, sillä kun hän on onnellinen, minä olen onnesta soikeana!
Mitäs outoa tässä nyt sitten on? No...
Tunnen näin vielä monien vuosienkin päästä kumppaniini. Olen viiden vuoden seurustelun jälkeenkin vielä tällä samalla linjalla. En yritä ylläpitää tunnetta. Se vain pysyy. Edelleen se vilpitön kumppanini ihailu ja rakastaminen. Himoitsen kumppaniani päivin, öin. Olen niin onnellinen siitä tunteesta, MUTTA:
Miksi kenenkään tunteet eivät roihua yhtä tulisesti kuin omani?
Miksi kaikki muut (entiset mieheni) ovat "kyllästyneet": seksi harvenee, katsekontaktit vähenee? Minusta tulee kumppani, ei intohimon kohde.
Näin on käynyt aina muille.
Mutta miksei niin käy minulle?
Onko minun pakko hyväksyä muutos ja ajateltava, että elämä ja ihmiset ovat sellaisia ja yritettävä pysyä onnellisena, kun toinen ei halua seksiä/aktiviteettejä läheskään yhtä usein kuin minä..
Onko minun tosiaan pakko tyytyä vähempään?
Vai onko maailmassa mahdollisesti kaltaisiani ihmisiä, jotka rakastavat monet kymmenet vuodet samalla draivilla, kuin alussa... Onko heitä olemassa ja jos ei, niin miten voin muuttaa itseäni niin, etten tuntisi huonoa mieltä siitä, ettei kultani enää huomioi minua yhtä paljon kuin ennen..
Auttakaa minua rakkaat lukijat
Rakastun todella harvoin, mutta kun olen rakastunut: Iloitsen toisen kotiutumisesta, keksin kaikkea uutta ja jännittävää. Tunnen suurta tarvetta suukottaa ja syleillä. Nauran paljon ja nauratan paljon. Ihmiset kertovat, että hehkun onnea. Toisen tarpeet menevät omieni edelle, sillä kun hän on onnellinen, minä olen onnesta soikeana!
Mitäs outoa tässä nyt sitten on? No...
Tunnen näin vielä monien vuosienkin päästä kumppaniini. Olen viiden vuoden seurustelun jälkeenkin vielä tällä samalla linjalla. En yritä ylläpitää tunnetta. Se vain pysyy. Edelleen se vilpitön kumppanini ihailu ja rakastaminen. Himoitsen kumppaniani päivin, öin. Olen niin onnellinen siitä tunteesta, MUTTA:
Miksi kenenkään tunteet eivät roihua yhtä tulisesti kuin omani?
Miksi kaikki muut (entiset mieheni) ovat "kyllästyneet": seksi harvenee, katsekontaktit vähenee? Minusta tulee kumppani, ei intohimon kohde.
Näin on käynyt aina muille.
Mutta miksei niin käy minulle?
Onko minun pakko hyväksyä muutos ja ajateltava, että elämä ja ihmiset ovat sellaisia ja yritettävä pysyä onnellisena, kun toinen ei halua seksiä/aktiviteettejä läheskään yhtä usein kuin minä..
Onko minun tosiaan pakko tyytyä vähempään?
Vai onko maailmassa mahdollisesti kaltaisiani ihmisiä, jotka rakastavat monet kymmenet vuodet samalla draivilla, kuin alussa... Onko heitä olemassa ja jos ei, niin miten voin muuttaa itseäni niin, etten tuntisi huonoa mieltä siitä, ettei kultani enää huomioi minua yhtä paljon kuin ennen..
Auttakaa minua rakkaat lukijat
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.