Hei,
onko muilla ollut tällaista ongelmaa, eli kun olette vanhempienne seurassa, niin häpeätte näyttää onneanne? En osaa oikein selittää mistä tässä on kyse, mutta ehkä se onnistuu esimerkkien kautta. En esim. voisi koskaan vanhempien nähden suudella tyttökaveriani. Tai kun käyn vanhempieni luona, niin en kerro iloisista asioista, mistä minulle on tapahtunut. Tuntuu kuin vajoaisin aina syvään masennuksen/pasiivisuuden tilaan kun olen käymässä vanhempieni luona. "Marttyyri" on sana, jolla itseäni kuvailisin. Järjetöntä, tiedän.
Sen tiedän, että säälistä en näin toimi, sillä vanhempani eivät tarvitse sääliä. Ovat varakkaita ja onnellisia, paljon ystäviä ja kaikki ihan hyvin. Lisäksi sisarukseni eivät toimi näin. Ilmeisesti minulla on joku marttyyri-geeni taikka jotkut asiat menneisyydessä ovat opettaneet tällaisen käyttäytymismallin. Tiedostan ettei käytöksessäni ole tippaakan järkeä - kukaan ei siitä hyödy. Voisin varmaankin muuttaa käytöstäni. Pitäisi yksinkertaisesti vain käyttäytyä toisin, mutta jotenkin ajattelen niin, että jos nyt muuttuisin onnelliseksi heidän silmissään, niin myöntäisin teeskennelleeni onnetonta ennen. Kuitenkin minulla on kaikki puitteet olla onnellinen.
Jos jollakin samanlaisia aatoksia, niin kerro minullekin? Ehkä olet selvittänyt "umpisolmun"?
onko muilla ollut tällaista ongelmaa, eli kun olette vanhempienne seurassa, niin häpeätte näyttää onneanne? En osaa oikein selittää mistä tässä on kyse, mutta ehkä se onnistuu esimerkkien kautta. En esim. voisi koskaan vanhempien nähden suudella tyttökaveriani. Tai kun käyn vanhempieni luona, niin en kerro iloisista asioista, mistä minulle on tapahtunut. Tuntuu kuin vajoaisin aina syvään masennuksen/pasiivisuuden tilaan kun olen käymässä vanhempieni luona. "Marttyyri" on sana, jolla itseäni kuvailisin. Järjetöntä, tiedän.
Sen tiedän, että säälistä en näin toimi, sillä vanhempani eivät tarvitse sääliä. Ovat varakkaita ja onnellisia, paljon ystäviä ja kaikki ihan hyvin. Lisäksi sisarukseni eivät toimi näin. Ilmeisesti minulla on joku marttyyri-geeni taikka jotkut asiat menneisyydessä ovat opettaneet tällaisen käyttäytymismallin. Tiedostan ettei käytöksessäni ole tippaakan järkeä - kukaan ei siitä hyödy. Voisin varmaankin muuttaa käytöstäni. Pitäisi yksinkertaisesti vain käyttäytyä toisin, mutta jotenkin ajattelen niin, että jos nyt muuttuisin onnelliseksi heidän silmissään, niin myöntäisin teeskennelleeni onnetonta ennen. Kuitenkin minulla on kaikki puitteet olla onnellinen.
Jos jollakin samanlaisia aatoksia, niin kerro minullekin? Ehkä olet selvittänyt "umpisolmun"?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.