Vinkiksi tuleville ensisynnyttäjille!
Itse synnytin pienen tytön rv 38 ja palkkio uurastamisesta ei voisi olla hienompi.
Itse en kokoenut synnytyspelkoa ja oletin, että kestäisin kohtalaisesti synnytyskipuakin. Homma ei mennyt ihan odotetusti nimenomaan henkilökunnan osalta, joten kivut ja paniikki valtasi mielen urakan aikana useasti.
Synnytys käynnistyi yöllä lapsiveden menolla.
3 tunnin päästä otiin sairaalassa. Kipuilu oli kuukautiskivun tapaista ja tuli aaltoina alusta saakka n 3 minuutin välein. Vastanotossa olimme tarkkailussa n. 7 tuntia, jonka aikana henkilökunta vaihtui ja kipu voimistui. Lopulta supistukset tulivat niin peräkanaa kokonnaan edes lakkaamatta, että uikutin kivusta. Koska paikat eivät olleet auki, en saanut mitään kivunlievitystä. Kätilö vain tiuski, ettei saa tutkittua, kun mulla on koko ajan supistus päällä!!Lopulta kuitenkin paikat aukesivat sen verran, että minua ryhdyttiin siirtämään synnytysosastolle. Tosin siirto kesti henkilökunnalta 1,5 tuntia ja minä "istuin" käytävän tuolilla odottamassa ja valitin. Saisin kuulemma sitten salissa jotain lievitystä.....
Ja saliin sitten mentiin kävellen. Onneksi mieheni oli mukana taluttamassa, sillä muuten en olisi päässyt kivuiltani perille.
Salissa tilanne kartoitettiin ja todettiin epiduraalin olevan paras vaihtoehto (=mieheni vaati, että tehkää ny jotain, ennenkuin vaimolta menee taju!). Tosin lääkärin tulosta ei ollut tietoa. Siinä vaiheessa paniikki iski päälle ja toivoin jopa kuolevani- unohtui kokonaan, että minkä vuoksi ylipäätään sairaalassa olin!!
Onneksi lääkäri tuli n. 20 minuutissa ja epiduraali auttoi samantien. Olo oli autuas, kun kipu helpotti ja supistukset muuttuivat heti paikkoja avaavaksi. Tunnin verran torkahtelin lämpimän peiton alla ja sitten olinkin jo kokonaan auki. Samalla myös supistukset voimistui ja pientä ponnistamisen tarvettakin alkoi tuntua. Kätilöllä loppui työvuoro ja hän jätti minut yksin ja kehoitti minua siinä välissä hakemaan tuntumaa oikeaan ponnistukseen.
Kun uusi kätilö tuli paikalle, olin pakonomaisesti kippurassa sängyllä kipujeni kanssa. Kätilö haukkui minut pystyyn, kun olin ihan väärässä kohtaa sänkyä ja väärässä(?) asennossa ja olis pitäny kuulemma jo ponnistaa täysillä! Lapsen pulssi tippui (oli ollut jo monta tuntia hieman heikko rankkojen supistusten takia) ja henkilökuntaa juoksi oven täydeltä paikalle. Kukaan ei osannut käyttää sängyn toimintoja ja minä retkotin pitkälläni keskellä sänkyä ja yksi hoitaja kiskoi jaloistani minua synnytysasentoon. Kätilö totesi muille, että vedetään imukupilla, kun synnyttäjä ei osaa ponnistaa! Olisin jotenkin olettanut, että joku olisi ollut neuvomassa ja avustamassa oikeanlaista asentoa jo aiemmin- olinhan jo ollut 10 tuntia synnyttämässä! Onneksi mieheni nosti minua selästä, jotta sain paremman asennon. Siinä vaiheessa lääkäri jo leikkasi välilihan(en tuntenut) ja täräytti imukupin lapsen päähän ja alkoi kiskomaan. Sain sellaisenkin kiukunpuuskan, että vauva suorastaan syöksyi maailmaan. Lopputuloksena varmaankin 30 tikkiä, leikkaushaava, nirhaumia imukupista, sekä iso repeämä. Lääkäri tikkasi samanitien alapään osittain ilman puudutusta ja minä itkin ja huusin kivusta! Vauva laskettiin rinnalleni operaation aikana ja tuntuin niin kamalalta, kun ensikontakti omaan vauvaan oli huutoa ja itkua molemmin puolin täynnä.
Vuodeosastolle siirryttiin tietenkin taas kävellen ja olin sellaisessakin tunteiden ja kipujen sumussa, että en muista loppuillasta mitään, muutakuin itkin järkytystä ja väsymystä pois.
Seuraava aamu valkeni jo paljon valoisampana. Vuodeosaston henkilökunta oli iloista ja auttavaista ja sain hyvää opastusta ja apua vauvani kanssa. Hoitajat auttoivat minut suihkuun ja syömään. Ensimmäistä kertaa koko sairaalareissu alkoi kääntyä positiiviseksi kokemukseksi ja tälläkertaa itkin jo ilosta ja äitiyden onnesta!
Eli aina ei käy niin kuin haaveillaan, mutta palkinto on kuitenkin niin mahtava, jotta mitä paristakymmenestä kivuliaasta tikistä jne...
Synnytys menee jokaisella, niinkuin menee, ja minäkin olen tyytyväinen, että vauvalle ei käytyt huonosti synnytyksen aikana ja syntyi terveenä ja elinvoimaisena!!
Itse synnytin pienen tytön rv 38 ja palkkio uurastamisesta ei voisi olla hienompi.
Itse en kokoenut synnytyspelkoa ja oletin, että kestäisin kohtalaisesti synnytyskipuakin. Homma ei mennyt ihan odotetusti nimenomaan henkilökunnan osalta, joten kivut ja paniikki valtasi mielen urakan aikana useasti.
Synnytys käynnistyi yöllä lapsiveden menolla.
3 tunnin päästä otiin sairaalassa. Kipuilu oli kuukautiskivun tapaista ja tuli aaltoina alusta saakka n 3 minuutin välein. Vastanotossa olimme tarkkailussa n. 7 tuntia, jonka aikana henkilökunta vaihtui ja kipu voimistui. Lopulta supistukset tulivat niin peräkanaa kokonnaan edes lakkaamatta, että uikutin kivusta. Koska paikat eivät olleet auki, en saanut mitään kivunlievitystä. Kätilö vain tiuski, ettei saa tutkittua, kun mulla on koko ajan supistus päällä!!Lopulta kuitenkin paikat aukesivat sen verran, että minua ryhdyttiin siirtämään synnytysosastolle. Tosin siirto kesti henkilökunnalta 1,5 tuntia ja minä "istuin" käytävän tuolilla odottamassa ja valitin. Saisin kuulemma sitten salissa jotain lievitystä.....
Ja saliin sitten mentiin kävellen. Onneksi mieheni oli mukana taluttamassa, sillä muuten en olisi päässyt kivuiltani perille.
Salissa tilanne kartoitettiin ja todettiin epiduraalin olevan paras vaihtoehto (=mieheni vaati, että tehkää ny jotain, ennenkuin vaimolta menee taju!). Tosin lääkärin tulosta ei ollut tietoa. Siinä vaiheessa paniikki iski päälle ja toivoin jopa kuolevani- unohtui kokonaan, että minkä vuoksi ylipäätään sairaalassa olin!!
Onneksi lääkäri tuli n. 20 minuutissa ja epiduraali auttoi samantien. Olo oli autuas, kun kipu helpotti ja supistukset muuttuivat heti paikkoja avaavaksi. Tunnin verran torkahtelin lämpimän peiton alla ja sitten olinkin jo kokonaan auki. Samalla myös supistukset voimistui ja pientä ponnistamisen tarvettakin alkoi tuntua. Kätilöllä loppui työvuoro ja hän jätti minut yksin ja kehoitti minua siinä välissä hakemaan tuntumaa oikeaan ponnistukseen.
Kun uusi kätilö tuli paikalle, olin pakonomaisesti kippurassa sängyllä kipujeni kanssa. Kätilö haukkui minut pystyyn, kun olin ihan väärässä kohtaa sänkyä ja väärässä(?) asennossa ja olis pitäny kuulemma jo ponnistaa täysillä! Lapsen pulssi tippui (oli ollut jo monta tuntia hieman heikko rankkojen supistusten takia) ja henkilökuntaa juoksi oven täydeltä paikalle. Kukaan ei osannut käyttää sängyn toimintoja ja minä retkotin pitkälläni keskellä sänkyä ja yksi hoitaja kiskoi jaloistani minua synnytysasentoon. Kätilö totesi muille, että vedetään imukupilla, kun synnyttäjä ei osaa ponnistaa! Olisin jotenkin olettanut, että joku olisi ollut neuvomassa ja avustamassa oikeanlaista asentoa jo aiemmin- olinhan jo ollut 10 tuntia synnyttämässä! Onneksi mieheni nosti minua selästä, jotta sain paremman asennon. Siinä vaiheessa lääkäri jo leikkasi välilihan(en tuntenut) ja täräytti imukupin lapsen päähän ja alkoi kiskomaan. Sain sellaisenkin kiukunpuuskan, että vauva suorastaan syöksyi maailmaan. Lopputuloksena varmaankin 30 tikkiä, leikkaushaava, nirhaumia imukupista, sekä iso repeämä. Lääkäri tikkasi samanitien alapään osittain ilman puudutusta ja minä itkin ja huusin kivusta! Vauva laskettiin rinnalleni operaation aikana ja tuntuin niin kamalalta, kun ensikontakti omaan vauvaan oli huutoa ja itkua molemmin puolin täynnä.
Vuodeosastolle siirryttiin tietenkin taas kävellen ja olin sellaisessakin tunteiden ja kipujen sumussa, että en muista loppuillasta mitään, muutakuin itkin järkytystä ja väsymystä pois.
Seuraava aamu valkeni jo paljon valoisampana. Vuodeosaston henkilökunta oli iloista ja auttavaista ja sain hyvää opastusta ja apua vauvani kanssa. Hoitajat auttoivat minut suihkuun ja syömään. Ensimmäistä kertaa koko sairaalareissu alkoi kääntyä positiiviseksi kokemukseksi ja tälläkertaa itkin jo ilosta ja äitiyden onnesta!
Eli aina ei käy niin kuin haaveillaan, mutta palkinto on kuitenkin niin mahtava, jotta mitä paristakymmenestä kivuliaasta tikistä jne...
Synnytys menee jokaisella, niinkuin menee, ja minäkin olen tyytyväinen, että vauvalle ei käytyt huonosti synnytyksen aikana ja syntyi terveenä ja elinvoimaisena!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
tuo henkilökunta näköjään aika epäkohteliasta. Minä kerkesin itse ponnistaa vasta 3kertaa ja vauva oli ulkona, ei sattunut en tuntenut kipua, paitsi supistuksien lomassa, otin piikin. Ihmeen helppoa oli, siis minun tapauksessani. Nyt katselen omaa pientä tytsyäni (2kk)
olipas rankan kuulosta. ja epäkohteliasta.
oon kuullu paljo vastaaavia ja suurin osa sanoo että synnärikipu oli niin kovaa että hämmästytti ja yllätti heidät.
mul on kapeen lantion takia sektio tulos ja pelottaa, mut ehkä lueskelen hieman tätä alatiesynnytyskokemuspalstaa tms jotta saisin itteni psyykattua tohon sektioon joka todella jännittää ja pelottaa.
moni mun kavereista on sanonu et ole onnellinen kun pääset sektioon.. itse en sitä tajua kun en ole vielä mitään kautta synnyttänyt. kuulostaa kuitenkin hurjalta.
Heip, tietenkin niin jokainen raskaus, kroppa ja synnytyskin on erilaisia, mutta mulle sektio oli tosi helppo juttu. Luulen etta sulla on psyykkaamista sen vuoksi kun tiedat leikkauksesta etukateen. Mulla meni juttu niin etta alettiin kaynnistamaan synnytysta lasketun ajan ylityttya, mutta mitaan ei tapahtunut, ei supistuksen supistusta, vaikka makasin tipassa aamusta keskipaivaan. Totesivat ettei vauvan paa ole kiinnittynyt lantioon ja etta lantio on niin kapea ettei se varmaan koskaan olisi alakautta tullutkaan normaalisti, joten paadyttiin sektioon. Mulla oli noin tunti aikaa miettia etta ohoh, kohta se vauva leikataan ulos, eika pelottanut yhtaan kun katselin vieressa synnytyskivuissa kierivia aiteja. Tunsin oikeasti ihan hirvean suurta sympatiaa muita synnyttajia kohtaan koska kivut ainakin kuulostivat ihan kamalilta. Inhoin juttu sektiossa oli se spinaalipuudutuksen laittaminen, kun laakari joutui yrittamaan pari kertaa ennen kuin tarppasi, mutta ei sekaan mikaan mahdoton nipistys ole. Sektio tuntuu janskalta, kun tuntee etta jotain tapahtuu masussa mutta kipua ei ole. Toivuin hirvean nopeasti ja haava ei vaivannut mua oikeastaan ollenkaan. Ensimmaisen kerran istumaannousu ja liikkeelle lahto leikkausta seuraavana aamuna oli jarkyttavan kivulias juttu, mutta jo samana paivana kavelin, istuin, hoidin vauvaa ihan mukavasti. Tsemppia!!!! Kylla se hyvin menee!
Harmillista, että näitä huonoja kokemuksia vaan tulee ja tulee. Lapsen syntymä on kuitenkin sellainen hetki, että siitä haluaisi ikimuistoisen ja ihanan kokemuksen.
Sinun kohdalla on kyllä moni asia mennyt pieleen henkilökunnan töppäilyjen vuoksi. Ehdottaisin tekemään valituksen TAYSin johtavalle lääkärille kokemastasi huonosta kohtelusta ja jopa lapsen hengen vaarantamisesta. Kätilön ei olisi missään nimessä pitänyt jättää sinua yksin juuri samalla hetkellä, kun sinun oli määrä ponnistaa. Hänen olisi pitänyt jäädä neuvomaan niin kauaksi aikaa, kun seuraava kätilö tulee paikalle. Tämä ilmeinen virhe johti siihen, että et saanut ponnistettua jolloin lapsi joutui olemaan pitkään ahdingossa ja hapen saanti vaikeutui ja sydänäänet laski. Sitten olikin jo kiire saada lapsi ulos ja jouduttiin turvautumaan imukuppiin ja eppariin. Muutoin olisit saattanut selvitä ilman niitä, jos olisi ollut joku neuvomassa heti sitä ponnistamista. Tällaista ei saisi tapahtua vaikka olisi kuinka kiire ja työvuoro loppumassa.
Onneksi kaikki päättyi kuitenkin hyvin ja sinulla on terve lapsi sylissä! =)
osittain samallalailla. Vastaanotossa oli todella epäkohteliasta porukkaa töissä. Yritin silti olla positiivisin mielin. Ensin he kyllä kysyivät, että pärjäänkö kipujeni kanssa (sanoin vielä pärjääväni jotenkuten), mutta sitten kun menin sanomaan, että nyt sattuu ihan pirusti etten pärjää enää kipujen kanssa, niin en saanutkaan mitään apuja. Olis pitänyt lämmittää käytävältä kaurapussi tai temppuilla pallon päällä. Eipä juuri siinä vaiheessa enää semmoset auttanut. Olin tullessani auki 1,5 cm ja piti odottaa, että aukeisin 3-4 senttiin. Rentoutuminen kuulemma auttaisi, mutta oli vain hiukan vaikeaa rentoutua niissä kivuissa.
No parin kolmen tunnin kuluttua tulostamme olin auki sen 3cm ja pääsimme siirtymään synnytyssaliin. Kävellen. Kärvistelin ja tsemppasin itseäni mieheni avustuksella...tiesin, että vihdoin saisin jotain apua.
Synnytyssalissa sitten olikin ihana henkilökunta!! Toisin kuin sinulla ap. Minulle sattui aivan ihanat kätilöt (vuoro vaihtui kesken ponnistelujen) ja lääkäri ym., jotka huoneessa kävivät. He toimivat ripeästi kun näkivät kuinka kipeä olin, melkein huusin tuskasta, kun supisteli. He auttoivat ja tsemppasivat läpi synnytyksen ja kertoivat mitä seuraavaksi tapahtuu jne. Nämä kätilöt olivat nuoria, iloisia, auttavaisia ja elivät mukana siinä synnytyksessäni. Tunsin olevani hyvissä käsissä!!
Sain siis epiduraalin heti, kun kaikki tipat ym. oli laitettu, että se oli mahdollista antaa. Sitä ennen kokeilin ilokaasua, mutta sitä oli mielestäni todella vaikea ottaa...tunsin etten saa happea lainkaan. Jätin sen kokonaan ottamatta muutaman yrityksen jälkeen.
Epiduraalin jälkeen helpotti aivan älyttömästi (ensin ajattelin synnytäväni ilman epiduraalia...mieli muuttui kipujen myötä ja oli oikea ratkaisu minun kohdallani)!! Siitä meni sitten pari tuntia, niin olin kokonaan auki ja rupesin ponnistamaan. Ja puoli tuntia, niin tyttäremme näki päivänvalon. =)
Synnytys jäi positiivisena mieleen, lähtisin koska vain uudelleen...vaikka repesin aika isosti ja sain monta tikkiä ja alapää oli hellänä pari viikkoa...mutta siltikin!! =)
Sitten taas vuodeosastolla henkikökunta oli suureksi osaksi iloista ja auttavaista, mutta törmäsin myös muutamaan vanhaan ja kyllästyneeseen käpyyn, jotka olivat erittäin tylyjä. (Yksi sanoi, että mitäs sitä soittokelloa painetaan, että onko täällä hengenhätä...sanoin, että ymmärsin sitä soitettavan aina kun tarvitsee hoitajaa...johon hän totesi, että ei pysty auttamaan minua, kun ei ole se hoitaja, joka minua hoitaa. Tarvitsin siis särkylääkettä, kun alapää oli niin kipeä. Hän vain totesi, että olisit voinut itsekin sitä tuolta kansliasta hakea. Siis mitä, minä, jonka paikat olivat kipeät...huh huh.)
Hoitajat vaihtuivat päivittäin ja minua hoiti varmaan about 10 eri kätilöä/hoitajaa siellä vuodeosastolla 3 päivän aikana...se oli aika tylsää. Mutta ymmärrän toki, että tuo on vuorotyötä!
Kokonaisuudessaan jäi hyvä kuva Tayssin henk.kunnasta. Nuoret ovat ystävällisempiä kuin vanhemmat naisihmiset...mutta toki heitäkin on erilaisia. Ei vain osunut minun kohdalleni mukavaa vanhempaa ihmistä.
ei minullekaan osunut kummallakaan synnytysreissulla mukavaa vanhempaa kätilöä, nuoret olivat sitten toista luokkaa. todella ihania kätilöitä kyllä sieltäkin löytyy, suosittelen vaan vanhat kiertämään kaukaa!