tää on sairasta. mul ei oo enää mitään elämää. mä ootan mun luvattua ahmintapäivää kun kuuta nousevaa, nautin kun saan paastota ja kasvattaa mun suurta himoa ruokaa kohtaan.
mä ootan vaan kun saan syödä. mä en halua edes enään kummemmin laihtua, mä vaan haluan ensin kärsiä nälkää, sitten mä haluan kokea sen suuren nautinnon:RUUAN.
mun elämässä ei oo mitään iloa, ruoka on ainoa asia joka tekee mut iloiseksi. ne harvat päivät. musta tuntuu, että jos annan ruuankin mulle itsestäänselvyytenä, niin mistä voin enää saada sen nautinnon. edes hetkeksi.
mä olen ällöttävän laiha paska, heikko kun en saa elämää takaisin, kun en voita tätä jatkuvaa kontrollointia.
minne hävisi se sosiaalinen ja suosittu tyttö, kun lähti hakemaan onnea laihuudesta. se onni ei oo laihuudessa, laihuudessa on helvetti.
mä ootan vaan kun saan syödä. mä en halua edes enään kummemmin laihtua, mä vaan haluan ensin kärsiä nälkää, sitten mä haluan kokea sen suuren nautinnon:RUUAN.
mun elämässä ei oo mitään iloa, ruoka on ainoa asia joka tekee mut iloiseksi. ne harvat päivät. musta tuntuu, että jos annan ruuankin mulle itsestäänselvyytenä, niin mistä voin enää saada sen nautinnon. edes hetkeksi.
mä olen ällöttävän laiha paska, heikko kun en saa elämää takaisin, kun en voita tätä jatkuvaa kontrollointia.
minne hävisi se sosiaalinen ja suosittu tyttö, kun lähti hakemaan onnea laihuudesta. se onni ei oo laihuudessa, laihuudessa on helvetti.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Siis mikään ei oo niin nautinnollista kun syöminen. Ensin kieltää sen niin kauan kunnes ei kestä enää, ja sen jälkeen kun syö se on yhtä kun taivas. Ja syömisen aiheuttaman itseinhon vallassa sitä kestää taas nälkäkuurilla puoli viikkoa, ja toiset puoli viikkoa kestää ajatuksella, että parin päivän päästä pääsee syömään, mitä syönkään sit ensimmäiseksi, mitä ostan, mitä kaikkea valmistan...
Ruoka ruoka ruoka. En ajattele enää mitään muuta.
mulla menee kans just noin =D
Mutta ei oikein naurata....D:
Mun mielestä sulla saattaa hyvinkin olla mahdollisuus saada elämä takaisin raiteilleen, sillä pystyt sentään myöntämään itsellesi, että sulla on ongelma. Ok, kuulosti vähän Dr. Phililtä, mutta niin se menee. Iso osa tänne kirjoittavista tuntuu olevan täysin siinä uskossa, että kun vaan vielä sen 5 kiloo saan pois tai kestän viikon pelkillä porkkanoilla niin... Niin, mitä? Sitä täyttymystähän ei koskaan tule. Ei me koskaan olla tarpeeksi hyviä itsellemme. Vai oletteko joskus tavanneet tyytyväisen ja rennon anorektikon? Ok, jossain pisteessä sitä saattaa olla tyytyväinen painoonsa, mutta se seuraava stressin aihe onkin, miten pysyä siinä luonnottomassa alipainossa ja ehkä samalla nauttia elämästä edes vähän. Paha yhtälö.
Mä olen itse "entinen" anorektikko. Tavallaan anoreksia on niin kuin alkoholismi: Ei siitä koskaan kunnolla parannu. Omalta kohdaltani osaan kuitenkin kertoa, että vaikka suhde omaan kehoon ja syömiseen on edelleen vaikeampi kuin monella muulla, eivät ruoka ja syömättömyys hallitse enää koko elämää.
Eli: En tiedä, minkä ikäinen olet, mutta psykologin palveluja saa sekä nuorisoneuvolasta että opiskelijaterveydenhuollon kautta. Eikä se psykologi sua pakota lihomaan. Voit jatkaa paastoamista, jos siltä tuntuu, mutta ainakin sulla on joku, jolle puhua asiasta. Pro-anailijoiden tuki ei ehkä ole tässä vaiheessa ihan se, mitä sä tarvitset.
Olen muuten itsekin miettinyt tota että syömishäiriö on verrattavissa alkoholismiin! Tajusin sen kun kuuntelin entisen alkoholistin tekemiää musiikkia, niin monen biisin sanat sopii tähänkin helvettiin.
Mulla on nyt melkein kolmen kuukauden ahmimisputki takana ja nautin kun saan taas syödä vähän ja kärsiä kunnolla. Elän taas noin 200 kcal 17 päivän ajan, sitten ahmin. Mä en osaa ajatella muuta kun että mitä kaikkee meen ahmimaan sitten kun saan vihdoinkin syödä. :( Ja samalla on kauhee stressaava pelko siitä että mä sorrun ahmimaan aikasemmin. Tuntuu melkeen että se on se pelko joka syö mua enemmän kun nälkä. Se saa mut niin pahalle tuulelle.
Aikamoinen avautuminen tästäkin tuli. :D Voimia kaikille.