Ihan ensinnäkin mietin mihin tämän kirjoituksen tälläisin. Menisinkö merta edemmäs kalaan aina narsistinuhrit- foorumille vai kirjoittaisinko tänne. Kirjoitan tänne.
Sairastan vakavaa masennusta / paniikkihäiriötä ja käynyt tämän asian puitteissa lävitse monivuotisen terapian. Masennus hyppii pari kertaa vuodessa ylös ja alas, lääkitys tämän ukaan lääkärikäynnit.
Nyt kysyisin teiltä lukijoilta onko ketään jolla oman sairauden lisäksi löytyy vanhempi jonka pitäisi mennä hoitoon mutta kun ei mene?
Omalla kohdalla kyseessä on ainoa elossa oleva vanhempani. Näkisin hänellä voimakasta narsististyyppistä-persoonanhäiriötä. Mieli hyppii ylös alas jopa monta kertaa päivässä. On hetkiä jolloin mennään rintarottingilla, hetkiä jolloin kyseinen henkilö heittäytyy kuin itkeväksi pieneksi lapseksi. Nämä tilat voivat vaihdella monta kertaa päivässä aina psykoottisiin raivokohtauksiin asti.
Kakkossivulla menee ketju: Monta persoonaa samassa ihmisessä.(linkki alla) Siinä käsiteltiin traumaperäistä dissosiaatiohäiriötä. Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia autossa istumisesta tämän henkilön kanssa. (oli muuten viimeinen kerta se ajelu) Myös huomattavaa tällä henkilöllä on runsas huomionhakuisuus. Juoksee viikottain lääkäreillä, kaikilla muillta paitsi "päälääkäreillä".
Syy miksi kirjoitan on se että kertomani henkilön mielentila heittelee tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Vanhuus ei siis välttämättä pehmennä oireita vaan pahentaa niitä. Oli hänen tilansa synkkä tai korea ja kun hänen tilansa pahenee sieltä suusta lentää sellaista tekstiä että sitä on vaikea jokaisen kerran jälkeen analysoida sairauden piikkiin.
Hän on yksinelävä ja kaiketi aika yksinäinen, mutta hyvin varakas. Tuttava/sukulaispiiriä hän tavallaan kiertää ja käyttää heitä kompostina - huoliahan riittää - ja sitä mitä hän ei ymmärrä on, että muillakin on omat huolensa. Sen minkä myös huomannut, että jos joku hiukan arvostelee, sen henkilön tämä jättää sivummalle - unohtaa hänet pois - ainakin joksikin aikaa. Sitten ovat ne jotka väsyvät häneen, niin kuin minä nyt.
Hänen elämänkuvionsa täyttyvät ostosten teosta (vaatteita ja tavaraa niin ettei sitä enää mahdu mihinkään) - kodin remontoimisesta muuttoon siitä uuteen asuntoon ja vähän ajan kuluttua hän taas muuttaa uuteen asuntoon tai remontoi sitä tai uusii koko sisutuksen kerralla. Kun tämä ympyrä on käyty lävitse, sitten ahdistus taas ottaa kiinni. Silloin minä astun kuvioon tai joku muu "uhri".
Omassa terapiassa tätä aihetta käytiin useasti lävitse. Terapeutti yritti saada minua ajattelemaan toisesta vähän kuin syyntakeettomasta jonka kanssa täytyy vain pitää vain ja ainoastaan muodolliset välit. Kaikesta huolimatta ne muodolliset välit eivät vain onnistu. Toinen haluaa aina jotain hieman enemmän. Jos hän kokee tulleensa torjutuksi, tällöin hän muuttuu hyvin ilkeäksi. Kauheasti voimia menee hukkaan tuollaisen ihmisen kanssa.
Eilen huomasin että masennukseni alkoi taas pikkusen pilkistää lisää, tämä erinäisen episodin jälkeen mikä tähän henkilöön liittyy. Mietin illalla sitä aikaa kun meillä ei ollut mitään välejä ja tätä hetkeä kun välit ovat taas tällaiset jossa hän itkee kuin pieni lapsi asioita - asioita joita me kaikki kohtaamme elämässämme. Kummastakaan en löytänyt hyviä puolia.
Kaikki tietävät että henkilö josta kirjoitan on hyvin sairas, mutta hoitoon hän ei mene. Hän ylenkatsoo sitä puolta. Vain heikot käyvät terapiassa, ei hän. Lääkityksestään hän kertoo hyvin vuolaasti ja on kuin riemuissaan jos jotain fyysistä vaivaa ilmenee. Päänupin lääkkeet taas ovat aivan muita henkilöitä kuin häntä itseään varten.
Suoraan sanottuna olen hyvin väsynyt ja vitun kyllästynyt "istumaan kummitusjunassa". Oma kapasiteettini, kuin alussa kerroin, ei ole sekään a-luokkaa ja minullakin on omia huolia jotka vievät voimiani. Enkä muuten pahemmin niillä toista rasita. Jos heittäisin hänelle maililla tämän ketjun linkin, hän todennäköisesti pamahtaisi raivosta.
Tämä nyt on kirjoitus johon ei kukaan osaa vastata juuta eikä jaata. Toisaalta jos jollakulla on samanlaisia kokemuksia, kuulisin niitä mieluusti.
http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=599&posting=22000000035136788
Sairastan vakavaa masennusta / paniikkihäiriötä ja käynyt tämän asian puitteissa lävitse monivuotisen terapian. Masennus hyppii pari kertaa vuodessa ylös ja alas, lääkitys tämän ukaan lääkärikäynnit.
Nyt kysyisin teiltä lukijoilta onko ketään jolla oman sairauden lisäksi löytyy vanhempi jonka pitäisi mennä hoitoon mutta kun ei mene?
Omalla kohdalla kyseessä on ainoa elossa oleva vanhempani. Näkisin hänellä voimakasta narsististyyppistä-persoonanhäiriötä. Mieli hyppii ylös alas jopa monta kertaa päivässä. On hetkiä jolloin mennään rintarottingilla, hetkiä jolloin kyseinen henkilö heittäytyy kuin itkeväksi pieneksi lapseksi. Nämä tilat voivat vaihdella monta kertaa päivässä aina psykoottisiin raivokohtauksiin asti.
Kakkossivulla menee ketju: Monta persoonaa samassa ihmisessä.(linkki alla) Siinä käsiteltiin traumaperäistä dissosiaatiohäiriötä. Minulla on ihan samanlaisia kokemuksia autossa istumisesta tämän henkilön kanssa. (oli muuten viimeinen kerta se ajelu) Myös huomattavaa tällä henkilöllä on runsas huomionhakuisuus. Juoksee viikottain lääkäreillä, kaikilla muillta paitsi "päälääkäreillä".
Syy miksi kirjoitan on se että kertomani henkilön mielentila heittelee tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Vanhuus ei siis välttämättä pehmennä oireita vaan pahentaa niitä. Oli hänen tilansa synkkä tai korea ja kun hänen tilansa pahenee sieltä suusta lentää sellaista tekstiä että sitä on vaikea jokaisen kerran jälkeen analysoida sairauden piikkiin.
Hän on yksinelävä ja kaiketi aika yksinäinen, mutta hyvin varakas. Tuttava/sukulaispiiriä hän tavallaan kiertää ja käyttää heitä kompostina - huoliahan riittää - ja sitä mitä hän ei ymmärrä on, että muillakin on omat huolensa. Sen minkä myös huomannut, että jos joku hiukan arvostelee, sen henkilön tämä jättää sivummalle - unohtaa hänet pois - ainakin joksikin aikaa. Sitten ovat ne jotka väsyvät häneen, niin kuin minä nyt.
Hänen elämänkuvionsa täyttyvät ostosten teosta (vaatteita ja tavaraa niin ettei sitä enää mahdu mihinkään) - kodin remontoimisesta muuttoon siitä uuteen asuntoon ja vähän ajan kuluttua hän taas muuttaa uuteen asuntoon tai remontoi sitä tai uusii koko sisutuksen kerralla. Kun tämä ympyrä on käyty lävitse, sitten ahdistus taas ottaa kiinni. Silloin minä astun kuvioon tai joku muu "uhri".
Omassa terapiassa tätä aihetta käytiin useasti lävitse. Terapeutti yritti saada minua ajattelemaan toisesta vähän kuin syyntakeettomasta jonka kanssa täytyy vain pitää vain ja ainoastaan muodolliset välit. Kaikesta huolimatta ne muodolliset välit eivät vain onnistu. Toinen haluaa aina jotain hieman enemmän. Jos hän kokee tulleensa torjutuksi, tällöin hän muuttuu hyvin ilkeäksi. Kauheasti voimia menee hukkaan tuollaisen ihmisen kanssa.
Eilen huomasin että masennukseni alkoi taas pikkusen pilkistää lisää, tämä erinäisen episodin jälkeen mikä tähän henkilöön liittyy. Mietin illalla sitä aikaa kun meillä ei ollut mitään välejä ja tätä hetkeä kun välit ovat taas tällaiset jossa hän itkee kuin pieni lapsi asioita - asioita joita me kaikki kohtaamme elämässämme. Kummastakaan en löytänyt hyviä puolia.
Kaikki tietävät että henkilö josta kirjoitan on hyvin sairas, mutta hoitoon hän ei mene. Hän ylenkatsoo sitä puolta. Vain heikot käyvät terapiassa, ei hän. Lääkityksestään hän kertoo hyvin vuolaasti ja on kuin riemuissaan jos jotain fyysistä vaivaa ilmenee. Päänupin lääkkeet taas ovat aivan muita henkilöitä kuin häntä itseään varten.
Suoraan sanottuna olen hyvin väsynyt ja vitun kyllästynyt "istumaan kummitusjunassa". Oma kapasiteettini, kuin alussa kerroin, ei ole sekään a-luokkaa ja minullakin on omia huolia jotka vievät voimiani. Enkä muuten pahemmin niillä toista rasita. Jos heittäisin hänelle maililla tämän ketjun linkin, hän todennäköisesti pamahtaisi raivosta.
Tämä nyt on kirjoitus johon ei kukaan osaa vastata juuta eikä jaata. Toisaalta jos jollakulla on samanlaisia kokemuksia, kuulisin niitä mieluusti.
http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=599&posting=22000000035136788
Vastaukset 6
Vanhimmat
näkee perusteen hoitoon yhdessä POTILAAN KANSSA, jos näkee, on suotavaa että näkisi.... Tällä hetkellä menevä pedagogiointi, hoito estyy... entä kun se on jatkuvaa.
On hänellä niitä käyntejä ollut mm. psykoottisissa tiloissa. Näissä hän on itse hoitanut itsensä psykiatrian päivystykseen.
No mitäs psykiatrian päivistys voi muuta kuin kirjoittaa lääkettä ja suositella pitkäaikaisempaa hoitosuhdetta. Tätä toinen ei kuitenkaan käytä vaan unohtaa koko episodin kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Pahimmat pedagogijoijat tässä ovat ne "ymmärtävät tuttavat" jotka eivät tajua tilanteen vakavuutta ja sitä millaisella tulilinjalla mm. hänen jo aikuiset lapsensa ovat.
Absurdi ja täysin toivoton tilanne.
Empaattinen ja aidosti auttamisenhaluinen ei pakota ketään muuttumaan mieleisekseen. Hän sopeutuu itse ja on tarvittaessa riittävän nöyrä tunnustamaan, että on asioita ja ihmisiä, joiden edessä itse on voimaton.
Aidosti auttamisenhaluinen ihminen ei hae netin keskustelupalstoilta taustatukea toisen ihmisen persoonallisuuden pakkomuokkaukseen, vaan on enemmänkin taipuvainen moraaliseen itsetutkiskeluun.
Aidosti auttamisenhaluinenkin voi väsyä ja hakea netin keskustelupalstalta tukea omaan tilanteeseensa, omaan jaksamiseensa. Muissa kuvioissa kun se "päähenkilö" saa aina huomion.
Jos näkee että toinen on sairas ja toivoo tämän hakevan hoitoa, eikö se ole aitoa auttamisenhalua? Jätätkö sinä verta vuotavan ystävän vaille hoitoa ja kuvittelet sitten olevasi "aidosti auttamisenhaluinen"?
Tietysti jos itse uskoo olevansa terve, saattaa tuntua ilkeältä kun joku muistuttelee hoidon tarpeesta. Mutta kun minulle kerran huomautettiin, että voisin tarvita hoitoa ja lääkitystä, lähdin oitis selvittämään, onko tilanteeni todella tällainen että olisin ollut hoidon tarpeessa. No en ollut enkä ole, onnekseni. Muita, somaattisia sairauksia on riittänyt. Mutta oman kokemukseni mukaan on terveen merkki huolestua, jos läheiset kehottavat menemään apua hakemaan.
Mistä se tulee se hillitön tarve kieltää oma sairaus, viimeiseen asti? Eikö olisi paljon helpompi elää ja tulla ymmärretyksi, kun myöntäisi oman tilanteensa ja puhuisi samaa kieltä läheisten kanssa? Niin tässä joutuu jokainen oman tilansa myöntämään, on sitten psyykkistä tai somaattista sairautta. Eikä somaattiseenkaan sairauteen helposti tukea saa.
Kun sairautta ei voi myöntää, ongelmaksi tulee aina se, että oireiden selitykseksi pitää keksiä milloin mitäkin, ja lopulta syy onkin vain muissa ihmisissä jotka kiusaavat. No lopulta ei näitä muita ihmisiä enää ole, kun he kaikki väsyvät ja ottavat etäisyyttä. Onko se sitten helpompaa elää yksin, on kai? Ja odotella niitä "aidosti auttamisenhaluisia" takaisin rinnalle.
Hyviä näkökulmia kirjoitat. Näyttää siltä että kun oma asia on liian lähellä, ei itse osaa kirjoittaa juuri mitään.
Mikähän siinä muuten on että vinkki hakeutua hoitoon katsotaan ilkeilyksi tai siitä vaietaan, mutta kuitenkin se on kesto-puheenaihe toisen selän takana. Ikäänkuin kuin se olisi toisen nöyryyttämistä jos vinkkaa että olisiko kenties tarvis?
Hakeuduin aikanani myös itse hoidon piiriin kun tuntui siltä, enkä pitänyt sitä mitenkään häpeällisenä asiana.
Sitten siinä käy kuten kirjoitit viimeisessä osassa:"Kun sairautta ei voi myöntää, ongelmaksi ..."
Elää yksin ja odottelee niitä auttamisenhaluisia rinnalle. Juuri niin juuri niin.
Ja se vilpittömin auttaja saa pahimmat paskat silmilleen. Hän on ilkeä ihminen, käyhän se siellä psykiatrillakin. Sellanen hulluhan "se" aina on ollut.
... ?
Niin siis oma pää pysyy parhaiten selkeänä kun pitää välillä vähän etäisyyttä. Kyllä sitä helposti lähtee itsekin kuvittelemaan, että mikähän minussa on vikana... Varsinkin jos sairas ei pidä kontaktia enää muihin ihmisiin kuin sinuun. Ja nää toisen kommentit, joissa syy vieritetään läheisten niskaan, nämähän on tuttuja myös. Silloin voi sanoa, että joo joo, kaikkihan me ollaan enemmän tai vähemmän tasapainottomia.
Se, jolle sairas eniten kiukuttelee, on kuitenkin se turvallisin ja tärkein läheinen. Tästä tosiasiasta voi yrittää raapia iloa silloin kun oikein väsyttää.