Sairastuin syömishäiriöön 14-vuotiaana. Olin silloin ylipainoinen nuori, ja kiusattu. Painoa oli 74kg.
Se oli eräs kaunis päivä kun päätin laihduttaa.. Se alkoi niin viattomasti karkkilakolla.
Pysyin tiukasti päätöksessäni ja lopetin makean syömisen. Laihduin muutaman kilon..
Innostuin laihduttamisesta, ja vähensin huomattavasti syömistäni. Kilot tippuivat ja intoni laihduttamiseen kasvoi samalla tahdilla kun laihduinkin.
Puolen vuoden kuluttua päätöksestäni olin laihtunut 26kg. Painoin silloin 48kg.
Muistan päiviä, kun en syönyt lainkaan. Yritin salailla syömättömyyttäni kotona. Vanhempani huomasivat rajun laihtumiseni ja alkoivat kontrolloimaan syömistäni. (Siinä kuitenkaan onnistumatta..)
Keksin keinoja joilla valehdella asiasta.
Homma lipesi pahasti käsistä. Aina peiliin katsoessani näin saman läskin tytön.
Ulkonäöstäni tuli "pakkomielle". Otin stressiä painostani ja masennuin.
Aloitin oksentelun. Söin vähän, ja nekin vähät oksensin pois. Olin jatkuvasti sairaana.
Mietin usein itsemurhaa ja toivoin etten olisi koskaan syntynytkään..
Vaihdoin koulua ja kiusaaminen ei enää jatkunut.
Perheen neuvoja ja huolestumista en ottanut suotuisasti vastaan. Minua ärsytti vanhempieni puuttuminen Minun syömiseeni.
Paras ystäväni kuitenkin sai minut kuuntelemaan. Pikkuhiljaa hän sai silmäni aukeamaan ja lopetin oksentelun ja yritin taas syödä normaalimmin. Painoni tasaantui ja painoin 54kg. Olin näennäiseti tyytyväinen painooni, mutta pinnanalla roihusi.
Aloitin vakituisen parisuhteen 17-vuotiaana. Silloinen miesystäväni ei voinut sietää lihomista, ja sanoikin jättävänsä minut jos lihoisin esim. 10kg. Tarkkailin jatkuvasti painoani ja suhtautumiseni syömiseen vääristyi.
Söin, olin paastolla, söin, olin paastolla, ahmin, oksensin.
Tätä vuoristorataa kesti kaksi vuotta. Lihoin sinä aikana noin 10kg ja itseluottamukseni oli nollassa. Silloinen miesystäväni vaan kritisoi mahaani ja valisti minua painostani. Ahdistuin ja masennuin jälleen.
Aloitin terapian, jonka kuitenkin lopetin yhtä nopeasti kun aloitinkin.
Lihoin edelleen, ja en voinut sietää vartaloani! Aloitin painonvartijoiden ohjeman ja sain taas 10kg pois. Koskaan en miesystävältäni kuullut yhtäkään positiivista sanaa. Ainoa minkä kuulin hänen suustaan oli; Oletko sinä MUKA laihtunut?
Motivaationi laihdutukseen laski ja lihoin taas.
21-vuotiaana erosin silloisesta miesystävästäni ja muutin paikkakuntaa.
Ahdistus alkoi taas. Painoin 72kg ja aloitin "pakkolaihdutuksen" ja oksentelun. Lääkäri kuitenkin puuttui asiaan normaalin käynnin yhteydessä ja taas kaikki muuttui.
Myöhemmin samana vuotena aloitin terapian uudelleen. En kuitenkaan silloisen elämäntilanteeni vuoksi jaksanut siellä käydä.
Kipuilin edelleen..
En tiedä missä vaiheessa tuli muutos. Aloin nähdä itseni peilistä erilaisin silmin. Aloin pitää itseäni naisellisena. Olen aina ollut rintava, ja ymmärsin sen, että saatan sittenkin olla vetävän näköinen nainen, kaikkine kiloineen.
Nyt olen vuoden verran suhtautunut omaan vartalooni terveellä tavalla. En ole oksentanut yli vuoteen, olen syönyt terveellisesti ja normaalisti. Käyn lenkkeilemässä.
Peiliin katsoessani näen 23-vuotiaan nuoren Naisellisen naisen.
Kärsin eräänlaisesta syömishäiriöstä yli 7 vuotta.
Onko se nyt ohi?
Sitä en voi sanoa. Voin vaan sanoa sen, että paljon olen oppinut, paljon on opittavaa. Ja toivottavasti nykyinen olotilani itseni hyväksymisestä säilyy!
En voisi olla onnellisempi..
(Ihana kultakin vierelläni tukemassa huonoja päiviä)
Jaksoikohan kukaan lukea loppuun.. :)
Se oli eräs kaunis päivä kun päätin laihduttaa.. Se alkoi niin viattomasti karkkilakolla.
Pysyin tiukasti päätöksessäni ja lopetin makean syömisen. Laihduin muutaman kilon..
Innostuin laihduttamisesta, ja vähensin huomattavasti syömistäni. Kilot tippuivat ja intoni laihduttamiseen kasvoi samalla tahdilla kun laihduinkin.
Puolen vuoden kuluttua päätöksestäni olin laihtunut 26kg. Painoin silloin 48kg.
Muistan päiviä, kun en syönyt lainkaan. Yritin salailla syömättömyyttäni kotona. Vanhempani huomasivat rajun laihtumiseni ja alkoivat kontrolloimaan syömistäni. (Siinä kuitenkaan onnistumatta..)
Keksin keinoja joilla valehdella asiasta.
Homma lipesi pahasti käsistä. Aina peiliin katsoessani näin saman läskin tytön.
Ulkonäöstäni tuli "pakkomielle". Otin stressiä painostani ja masennuin.
Aloitin oksentelun. Söin vähän, ja nekin vähät oksensin pois. Olin jatkuvasti sairaana.
Mietin usein itsemurhaa ja toivoin etten olisi koskaan syntynytkään..
Vaihdoin koulua ja kiusaaminen ei enää jatkunut.
Perheen neuvoja ja huolestumista en ottanut suotuisasti vastaan. Minua ärsytti vanhempieni puuttuminen Minun syömiseeni.
Paras ystäväni kuitenkin sai minut kuuntelemaan. Pikkuhiljaa hän sai silmäni aukeamaan ja lopetin oksentelun ja yritin taas syödä normaalimmin. Painoni tasaantui ja painoin 54kg. Olin näennäiseti tyytyväinen painooni, mutta pinnanalla roihusi.
Aloitin vakituisen parisuhteen 17-vuotiaana. Silloinen miesystäväni ei voinut sietää lihomista, ja sanoikin jättävänsä minut jos lihoisin esim. 10kg. Tarkkailin jatkuvasti painoani ja suhtautumiseni syömiseen vääristyi.
Söin, olin paastolla, söin, olin paastolla, ahmin, oksensin.
Tätä vuoristorataa kesti kaksi vuotta. Lihoin sinä aikana noin 10kg ja itseluottamukseni oli nollassa. Silloinen miesystäväni vaan kritisoi mahaani ja valisti minua painostani. Ahdistuin ja masennuin jälleen.
Aloitin terapian, jonka kuitenkin lopetin yhtä nopeasti kun aloitinkin.
Lihoin edelleen, ja en voinut sietää vartaloani! Aloitin painonvartijoiden ohjeman ja sain taas 10kg pois. Koskaan en miesystävältäni kuullut yhtäkään positiivista sanaa. Ainoa minkä kuulin hänen suustaan oli; Oletko sinä MUKA laihtunut?
Motivaationi laihdutukseen laski ja lihoin taas.
21-vuotiaana erosin silloisesta miesystävästäni ja muutin paikkakuntaa.
Ahdistus alkoi taas. Painoin 72kg ja aloitin "pakkolaihdutuksen" ja oksentelun. Lääkäri kuitenkin puuttui asiaan normaalin käynnin yhteydessä ja taas kaikki muuttui.
Myöhemmin samana vuotena aloitin terapian uudelleen. En kuitenkaan silloisen elämäntilanteeni vuoksi jaksanut siellä käydä.
Kipuilin edelleen..
En tiedä missä vaiheessa tuli muutos. Aloin nähdä itseni peilistä erilaisin silmin. Aloin pitää itseäni naisellisena. Olen aina ollut rintava, ja ymmärsin sen, että saatan sittenkin olla vetävän näköinen nainen, kaikkine kiloineen.
Nyt olen vuoden verran suhtautunut omaan vartalooni terveellä tavalla. En ole oksentanut yli vuoteen, olen syönyt terveellisesti ja normaalisti. Käyn lenkkeilemässä.
Peiliin katsoessani näen 23-vuotiaan nuoren Naisellisen naisen.
Kärsin eräänlaisesta syömishäiriöstä yli 7 vuotta.
Onko se nyt ohi?
Sitä en voi sanoa. Voin vaan sanoa sen, että paljon olen oppinut, paljon on opittavaa. Ja toivottavasti nykyinen olotilani itseni hyväksymisestä säilyy!
En voisi olla onnellisempi..
(Ihana kultakin vierelläni tukemassa huonoja päiviä)
Jaksoikohan kukaan lukea loppuun.. :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Toivon sinulle kaikkea hyvää elämässäsi ja iloitsen kanssasi,että olet"siitä helvetistä"päässyt eroon.
voi hyvä tyttönen miten ihanaa että näet itsesi taas omin silmin ja ajattelet omilla etkä tämän (kauhealta kuulostavan rasistisen) miesystäväsi aivoilla! ihanaa kuulla että olet (lähes) selvinnyt tuommoisesta helvetistä josta mullakin on lieviä kokemuksia,sun viestis antoi toivoa mullekin että joskus pääsen irti tästä kontrolloidusta ajattelutavasta ruokaa kohtaan.Itse aloitin juuri terapian ja mun terapeutti on aivan ihana ihminen.Eiku pää ja (rinnat) pystyyn!
En usko, että syömishäiriöstä parantuu koskaan täysin. Elämänsä voi saada hallintaan ja painon pysymään normaalina, mutta jokin henkinen "häiriö" jää edelleen vaivaamaan. Itse olen ollut jo monta vuotta normaalipainoinen ja syön normaalisti, mutta edelleen tunnen jonkinlaista syyllisyyttä herkuttelusta ja esim. rasvaisista ruuista. Taitaa olla nykyajan älyttömän terveysintoilun syytä sekin. Missään nimessä ei saisi syödä rasvaa ja pienikin ylipaino on keuhea synti.
Tuota olen itsekin miettinyt - mikä on terve syyllisyyden määrä? Luulen että jokaisella naisihmisellä on hetkiä jolloin tuntee syyllisyyttä syönnistään tai miettii vyötärölle kerääntyvien makkaroiden alkulähdettä. Siis luulen, en tiedä. Jos terveeksi lasketaan vain sellaiset joilla ei syyllisyyttä ole, on syömishäiriöisten määrä varmaan huima, mutta voiko näin ajatella siinä vaiheessa kun ei ole ihan terve. En nimittäin usko että koskaan voisin päästä halusta elää terveellisesti, ja niinpä minun on äärimmäsen vaikea tajuta mihin se raja vedetään...
Itse en ajattele asiaa noin.. Uskon, että ihminen voi tervehtyä syömishäriöistä, jos vaan tekee töitä sen eteen. (niinkuin monesta muustakin asiasta)
Koen elämän ikäänkuin kouluna. Aina opitaan uutta. Ihmisen mieli muuttuu ajan myötä ja sitä kautta näkemykset erilaisista asioista.
Uskon että henkisen kasvuni myötä olen oppinut hyväksymään itseni realistisesti ja en usko että enää taantuisin.
Olen saavuttanut haluamani pisteen ja pidän siitä kiinni.
Minä ainakin uskon! :)
Todella upeata, että löysit oman itsesi kaikkien niiden laihdutus-juttujen jälkeen.
Minä huomasin myös, monien syömishäiriöiden jälkeen, että poikaystäväni *ihan oikeasti rakasti* minua!
Ihana kuulla mielipiteitänne!
Tsempataan kaikki ja uskotaan hyvään huomiseen!
Voimia kaikille! :)